Paastosta ja sen merkityksestä
”Paastotkaamme hyvä, Herralle otollinen paasto. Totinen paasto on pahan välttämistä, kielen hillintää, kiivastuksesta pidättymistä, himosta, panettelusta, valheesta ja väärästä valasta luopumista. Tämä on totinen ja otollinen paasto” (Virrelmästikiira, 3. sävelmä).
Paastoaminen on keskeinen osa ortodoksin elämää, sillä Kristus itse antoi meille paaston täydellisimmän esikuvan. Vanhan Testamentin aikana oli tyypillistä paastota onnettomuuksien ja vastoinkäymisten vuoksi, jolloin pukeuduttiin säkkiin ja siroteltiin tuhkaa päälle.
Vuorisaarnassa Kristus kritisoi tätä ”ulkokultaista” käytäntöä sanoen: ”Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut” (Mt 6:17-18).
Suuriin juhliin valmistauduttiin paastolla ja rukouksella yksinäisyydessä. Paastoamisen kautta myös etsittiin elämälle uutta suuntaa.
Nämä samat periaatteet näkyvät ortodoksisen kirkon elämässä: paasto valmistaa meitä tiettyihin suuriin juhliin ja sen tarkoituksena on erityisesti itsetutkistelun kautta syventää hengellistä elämäämme ja suhdettamme Jumalaan.
Me paastoamme, jotta voisimme palvella Jumalaa entistä paremmin. Paaston tarkoituksena on siis ennen kaikkea sielumme puhdistaminen. Ruokapaasto auttaa saavuttamaan hengellisen paaston ja siksi sen merkitystä paastokilvoittelussa ei saa vähätellä.
Juuri nyt ortodoksinen kirkko valmistautuu aloittamaan pääsiäistä edeltävän pyhän ja suuren paaston, jonka avulla valmistaudumme Kristuksen ylösnousemuksen juhlaan. Ennen suuren paaston alkua on neljä valmistussunnuntaita, joiden sanoma on erityisen puhutteleva.
Meidän eteemme tuodaan fariseus ja publikaani sekä tuhlaajapoika. Fariseuksen ylpeys tuomitaan, mutta publikaanin nöyryys on se, mitä meiltä edellytetään.
Kertomus kotiin palaavasta tuhlaajapojasta puolestaan osoittaa katumuksen merkityksen: katumus on mielenmuutosta, halua muuttaa elämän suuntaa pysyvästi kulkemaan kohti Jumalaa. Jumala on rakkaus ja jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Siksi meidän tulisi aivan erityisesti huomioida lähimmäisemme.
Tuomiosunnuntain evankeliumi painottaa voimakkaasti, kuinka viime kädessä kaikessa on kyse siitä, olemmeko osanneet auttaa ja rakastaa lähimmäistämme. Se on pelastuksen tärkein kriteeri. Jotta voimme aloittaa paastokilvoituksen puhtain sydämin, sovintosunnuntaina pyydämme anteeksi ja annamme anteeksi toinen toisillemme.
Suuren paaston alettua emme ole kilvoituksessamme yksin vaan kirkon liturginen elämä tukee meitä. Erityiset paastojumalanpalvelukset ja -rukoukset, Raamatun lukeminen, kirkkolaulut ja koko kirkkorakennuksen interiööri muodostavat kokonaisuuden, joka auttaa meitä omaksumaan paastonajan ”kirkkaan surumielisyyden.”
Kirjoitus Aamun Koittoon 13.1.2014
