Paaston valoisa tie
Olemme ortodoksisessa kirkossamme siirtyneet paaston aikaan. Olemme siihen pikemminkin nousseet kuin laskeutuneet. Paaston alkamisen päivä on enemmän sovintosunnuntai kuin laskiaissunnuntai. Paastoon valmentautumisen aika on paremminkin hengellisen kohoamisen aikaa kuin laskeutumista johonkin.
Jo useiden edellisten viikkojen kuluessa olemme valmistautuneet noustaksemme arjesta paaston pyhityksen tielle. "Sieluni, nouse, oi miksi nukut!" Tämän kehotuksen kuulemme ensimmäisen paastoviikon maanantai-illan suuressa ehtoonjälkeisessä palveluksessa, jossa luetaan Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni. "Herää siis, että kaikkialla oleva ja kaikki täyttävä Kristus Jumala, sinua armahtaisi."
Tämä kaunis ja laaja runoelma on syvällistä puhetta sen kirjoittajasta yhtä hyvin kuin sen lukijasta tai kuulijasta itsestään samalla kun se on puhetta Raamatun ja ihmiskunnan historian erilaisista ihmisistä, 'pyhistä', 'pahoista', heikoista, vahvoista, langenneista ja nousseista, katuneista ja katumattomista. Se puhuu synnistä, vääristä valinnoista, harhaan osumisesta, oman isän kodin hylkäämisestä. Runoelma puhuu myös mielenmuutoksesta, paluun mahdollisuudesta ja armosta.
Andreas, Kreetan paimen, puhuu synnistä koko syvyydessään ja armosta sen kaikessa rajattomuudessa. Nuo esimerkeiksi nostetut eri aikakausien ihmiset ovat kuin me. Ei ihmiskunta näytä muuttuneen, ei paljoakaan, jos vähääkään kehittyneen. Ja sama sielun tuska pakottaa nytkin esille saman rukouksen: "Armahda minua Jumala, armahda minua".
Tämän rukouksen harjoitukseen kokoavat ortodoksiset seurakunnat ihmisiä kautta maamme. Kirkoissa ja tsasounissa palvellaan ensimmäisen paastoviikon neljänä peräkkäisenä päivänä suuren kanonin palvelus. Siitä riittää luettavaa, kuultavaa ja omaksuttavaa yltäkyllin kaikille noille päiville. Viidennellä paastoviikolla sen opetuksen ääreen vielä palataan kertauksena ja syventymisen mahdollisuutena.
Sovintosunnuntain iltana Vapahtajan opetuksen mukaisesta anteeksi pyytämisestä ja anteeksi antamisesta puhunut pappi tai piispa pyytää omalta kirkkokansaltaan anteeksi lähimmäisiinsä kohdistuneita oman elämänsä vääriä tekoja. Hän pyytää näin maahan asti langeten. Kirkkokansa tekee samoin omalta osaltaan. Kun he tästä tilanteestaan nousevat ylös, nousevat he käydäkseen paaston tietä keventynein mielin.
Se tie on valoisa ja onnellinen tie. Se on ihmisen eheytymiseksi. Se on sisäisen rauhan saavuttamiseksi ja hengellisen tasapainon löytämiseksi. Tuo tasapaino, eheys ja rauha säteilee yksilöstä yhteisöön, yhteisöstä toiseen, ehkä vähä vähältä se tavoittaa koko yhteiskunnan.
Omaa yhteiskuntaamme ajatellen tunnemme huoleksemme ja suruksemme kuinka tuskaisessa tilassa sekin on. Meistä yksilöistähän se muodostuu. Olemme kadottaneet jotakin tärkeää ja sitä etsimme. Yhteiskuntamme ohjauksen koneistoissa, sen johtojärjestelmissä, langat ovat pahasti sekaisin, ohjakset sotkussa ja solmussa, johtoajatus hävinnyt ja punainen lanka hukassa. Eri suuntiin neuvovista viisaista ei ole puutetta, mutta jostakin oleellisen tärkeästä on kuitenkin pulaa. Sanotaan, että arvokeskustelua tulisi käydä, mutta missä sitä käytäneen, miten ja mistä arvoista. Jumalan nimeä ei tuossa keskustelussa kuule, rukouksen ajatusta ei siinä ole eikä pyhyyttä tämä maailma tunne. Mikä voima pysäyttäisi tällaisen kehityksen?
Monet aineelliset arvot ovat menettäneet merkityksensä. Niihin pantu toivo on osoittautunut turhaksi. Olemme huomanneet rakentaneemme elämää tyhjän päälle. Jos tämän näemme ja tunnustamme, on meillä edessämme uusi mahdollisuus. Se on mahdollisuus todelliseen kestävään kehitykseen ja siitä puhuu enemmän suuri ja pyhä paasto. Sen tietä käydessämme käymme toisenlaista arvokeskustelua.
Nyt on aika antaa pyhien palvelusten opettaa meitä ja tämän opetuksen muuttaa meitä. Omasta itsestämme on aloitettava. Ihmiskunnan globaali elämäntapojen muutos parantaa myös sen planeetan, joka on nyt vaarassa meidän tähtemme.
Kohti Pääsiäistä kohoavaa tietänne siunaten.
