Olet täällä

Otollinen aika

Tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa viettävä Kirkkojen maailmanneuvosto perustettiin toisen maailmansodan tragedian jälkeen. Vuodesta 1948 neuvoston viesti on ollut ”ei enää sotia”. Keskustelufoorumi on palvellut jäseniään ja rohkaissut kirkkojen väliseen yhteistyöhön sosiaalityössä ja diakoniassa erityisesti tilanteissa, joissa kirkot kohtaavat ihmiskunnan painavimpia ja akuuteimpia ongelmia.

Kristittyjen välistä yhteistyötä rauhan puolesta on hyvä muistaa yhdessä YK:n yleisen ihmisoikeusjulistuksen kanssa, josta siitäkin tulee kuluneeksi 70 vuotta. Maailma on edelleen täynnä väkivaltaa, kuolettavia konflikteja ja yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Patriarkka Bartolomeos totesikin vuoden 2017 joulutervehdyksessään osuvasti: ”Tuota julistusta vähätellään yhä… Väkivallan kokemisen traagisuus ja ihmispersoonan arvon mitätöiminen tai ylevien ideaalien julistaminen eivät ole estäneet väkivaltaisuuksien ja sotien jatkumista, voiman ja vallan ihannointia ja toisten ihmisten hyväksikäyttöä… Kirkko ei voi jättää näitä uhkia ihmispersoonaa kohtaan huomiotta”.

Yleisesti ajatellaan, että jälkiteollisten länsimaisten yhteiskuntien moraalin perustana toimivat huolenpidon, reiluuden ja vapauden käsitteet, jotka esiintyvät myös YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa. Joskus kuitenkin omien moraaliperiaatteiden mukainen toiminta voi johtaa henkilökohtaiseen katastrofiin. Kun Edward Snowden paljasti ihmisoikeusrikkomuksia, hän tuhosi samalla mahdollisuutensa normaaliin elämään. Andrei Saharov uhrasi turvatun akateemikon asemansa puolustaessaan ihmisoikeuksia Neuvostoliitossa. He ovat ehkä tunnetuimpia esimerkkejä ihmisistä, ”pilliin viheltäjistä”, jotka ovat pitäneet moraaliperiaatteitaan tärkeämpinä kuin omaa hyvinvointiaan.

1900-luvulta periytyneet sotaa koskevat asetelmat ovat nykyisin vaipumassa hiljalleen taka-alalle, ja olemme saaneet uusia eväitä konfliktien ratkaisuun. Toisaalta uskontoa käytetään maailmalla antamaan ihmisille teologian näkökulmasta vieras identiteetti, mikä on johtanut siihen, että uskontoa käytetään keppihevosen tavoin ideologisena puolustuksena väkivaltaisille teoille, esimerkiksi Lähi-idän konflikteissa. Toisaalta kristillisten vähemmistöjen jatkuva syrjintä epävakailla alueilla on johtanut uudenlaiseen evankeliumin mukaiseen yhteyteen: marttyyrien verestä on tullut kirkkoja yhdistävä tekijä tasoittaen tunnustuksellisia eroja tiellä ykseyteen.

Toki meillä on myös erilaisia tapoja, erilainen määrä valtaa, tietoa, kokemuksia ja – Helluntain hengessä – eri kieliä puhua rauhasta. Etsimme kaikki rauhaa, ihmisinä ja yhteisöinä. Aina emme kuitenkaan etsi sieltä, mistä voimme sen löytää. Todellisten rauhan edellytysten löytäminen

vaatii meiltä paljon: viholliskuvista luopumista, asenteiden muuttamista, toisin näkemistä, toisen toiseuden hyväksymistä. On helpompi jatkaa kuten ennen ja pysyä omalla mukavuusalueella, vaikka Kristuksen esimerkki kutsuu meitä vaativasti näkemään ja tekemään asioita tarvittaessa vallitsevan tavan vastaisestikin.

Jumalan tarjoama rauha ja maailman tarjoama rauha ovat eri asioita, samoin kuin Jumala ja maailma ovat eri asioita. Toisin sanoen: maailma lupaa rauhan, muttei anna sitä koskaan. Kristillisen idän varhainen perinne korostaa sydäntä paikkana, jossa Jumala, ihmisyys ja maailma kohtaavat harmonisessa suhteessa. Sydämessä rukous, rauha ja rakkaus muodostavat katkeamattoman silmukan, yhteen kudotun kokonaisuuden – todellisen rauhan.

Rauha ei merkitse vain sodan poissa oloa, eikä sitä voida rajoittaa jonkinlaiseksi vihamielisten voimien tasapainotilaksi. Sanan varsinaisessa merkityksessä, kirkkoisä Kleemens Aleksandrialaista lainaten, rauha on oikeudenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuus on puolestaan ”sielun osien harmoniaa”. Jokaisessa meissä on synnynnäisiä taipumuksia eettiseen hyvään, vaikka elämmekin maailman ahdistusta kipuilevien ihmisten keskellä. Älkäämme hylätkö toivoa rauhan suhteen konfliktienkaan keskellä, sillä se voi tulla sopivalla tai sopimattomalla hetkellä apostolin sanojen mukaisesti: ”Katso, nyt on otollinen aika”.

 

Arkkipiispa Leon kolumni: Ortodoksiviesti 4/18

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi