Olet täällä

Ortodoksisen kirkon opinkäsityksiä

Vastauksia Suomen ekumeenisen neuvoston opillisten kysymysten jaoston julkaisuun ”Hyvät satamat: Suomen kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen opinkäsityksiä”.

1. Mitä kirkkonne opettaa Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Kolminaisuudesta?

Tunnemme Jumalasta vain sen, mitä Hän haluaa itsestään meille ilmoittaa: ”Minä olen se, joka minä olen” (2. Moos. 13:14). Jumalan Moosekselle ilmoittama erisnimi Jahve” kertoo, että Hän on yksi olemus, essentia, mutta kolmessa persoonassa, hypostaasissa.

Jumalan olemus on persoonissa. Hän ei ole olemassa ideana tai ajatuksena. Jumalallista olemusta ei voi tuntea, mutta Hän tekee itsensä tunnetuksi voimissaan. Näitä Jumalan ”toisia nimiä” ovat totuus, rakkaus, kauneus ja pyhyys, jotka voidaan kokea Jumalan persoonissa, Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä.  

Kolminaisuuden ensimmäinen persoona, Jumala, Isä, on aluton. Hän on Pojan ja Pyhän Hengen vallan lähde, monarkhes. Pojan syntyminen ja Pyhän Hengen ilmestyminen olivat Jumaluuden monarkin tekoja, jotka kerrotaan Johanneksen evankeliumin prologissa: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala” (Joh. 1:1)

Poika on Jumalan Isän kuva, ikoni. Ortodoksisessa perinteessä maailman ajasta käytetään usein termiä kronos ja Jumalan valtakunnan ajasta sanaa kairos. Jumala ei elä maailman ajassa, vaan valtakuntansa (Basileia tou Theou) ajassa, jolla ei ole alkua eikä loppua. Tästä seuraa, että myös Jumalan Poika, Kolminaisuuden toinen persoona, on ollut aina olemassa.

Poika ei ole Jumalan luomus kuten pappi Areios väitti. Nikeassa (325) ja Konstantinopolissa (381) vahvistetun uskontunnustuksen mukaan Poika on ”valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta”. Historia ei tunne tapausta, jossa Jumala olisi syntynyt maailmaan. Ortodoksisessa teologiassa juuri Jumalan kaltaisuuden löytäminen maailmaan syntyneessä Pojassa on inkarnaation tarkoitus: ”Rakkaat lapseni, teidän vuoksenne minun on jälleen kärsittävä synnytystuskia, kunnes Kristus saa muodon teissä” (Gal. 4:19).

Jokaisen ortodoksisen jumalanpalveluksen alussa ja lopussa luetaan doksologia Kolminaisuudelle: ”Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle…” Ehtoollisjumalanpalvelus liturgia alkaa sanoin ”Siunattu on Isän, ja Pojan, ja Pyhän Hengen valtakunta”.

Idän ortodoksisessa ajattelussa kirkko on Pyhän Kolminaisuuden Kuningaskunta (basileia). Kristityt kunnioittavat kahdesta muusta monoteismin haarasta, juutalaisuudesta ja islamista, poiketen yhtä Jumalaa Kolminaisuutena.

Ortodoksinen käsitys Jumalasta rakkautena (1. Joh 4:8) perustuu juuri tästä syystä siihen, että rakkauteen tarvitaan enemmän kuin yksi. 500-luvulla kirjoitettu Johannes Krysostomoksen liturgian rukous tiivistää tämän näin: ”Rakastakaamme toinen toistamme, että yksimielisesti tunnustaisimme Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, yksiolennollista ja jakaantumatonta Kolminaisuutta”.

2. Miksi kirkko on olemassa?

”Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon.” Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaan eläminen kirkossa on elämistä uskossa. Kirkko on ”Jumalan temppeli” (1. Tim. 3:15), ”Jumalan kaupunki” (Hep. 12:22) ja ”Kristuksen ruumis” (Room. 12:5).

Jeesus itse puhuu evankeliumeissa kirkosta lammastarhana, viiniköynnöksenä ja kalaverkkona, joiden kautta kuljetaan Jumalan Kuningaskuntaan (Basileia tou Theou). Kirkko on se siemen, jonka kautta tapahtuu Apostolien tekojen ihme: ”Jumalan sana sai yhä vankemman jalansijan ja levisi leviämistään” (Ap.t. 12:24).

Kirkkoisät vertaavat kirkkoa ja Jumalan Kuningaskuntaa hapatteeseen (Luuk. 13:20). Uskontunnuksessa tunnustetaan usko ”yhteen kirkkoon”. Ortodoksisen käsityksen mukaan tämä kuvaa sitä, miten yhdeksi jumalalliseksi olennoksi luotu ihminen muodostaa ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan kautta kirkon pyhien yhteyden.

Tunnustus ”yksi kirkko” merkitsee sitä, että kirkko ei ole ihmisten yhteisö tai yhdistys vaan jumalallinen järjestys.

2.1. Mikä merkitys on paikallisseurakunnalla, kokonaiskirkolla, maailmanlaajuisella kirkolla?

Katolinen ja apostolinen kirkko merkitsevät sitä, että kirkko ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Samalla kirkko on erehtymätön vain ”täyteydessään” (katholos), joka muodostuu paikallisseurakuntien globaalista yhteydestä. Tämä kokonaisuus muodostaa sen Kristuksen kirkon, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6).

Kaikki paikalliskirkot elävät maailmanlaajuisesti (oikumene) kirkolliskokouksissa hyväksyttyjen dogmien uskossa. Niiden lisäksi kaikki paikallisseurakunnat tunnustavat uskonsa samojen jumalanpalvelusperinteissä ja sakramenttien kautta ilmaistujen perinteiden välityksellä. Tämän järjestyksen toteutumista valvovat (episkepeo) piispat.

Jokainen kristitty on vapaa näiden kirkon dogmien ja tradition puitteissa. Kirkko ei vaadi ihmistä elämään uskovien getossa vaan maailmanlaajuisessa kirkko-äidin yhteydessä.

3. Mikä merkitys Raamatulla on kirkkonne uskossa ja elämässä?

Raamattu on tradition kirja. Raamattu ja kirkon traditio muodostavat yhden pyhien kirjoitusten kokonaisuuden. Se alkoi Vanhan ja Uuden testamentin aikana ja jatkui apostolien ja kirkkoisien aikakausien kautta aina nykyaikaan asti. Pyhät kirjoitukset syntyivät kirkon alkuvuosisatoina Pyhän Hengen ohjauksessa ja suullisen tradition muistiin merkitsemisen kautta. Sama Henki, joka ohjasi pyhien kirjoitusten syntymistä, ohjaa kirkkoa edelleen.

Raamattua luetaan ja meditoidaan yksin ja yhdessä. Raamatun ja hymnirunouden suhdetta voidaan verrata puunrunkoon ja siitä kasvaviin oksiin. Raamattu on kirkon julistuksen runko. Sen inspiroimana kirkko on synnyttänyt suuren määrän kontakeiksi, tropareiksi ja stikiiroiksi kutsuttavia tekstejä, jotka kertovat ja selittävät runouden muodossa Raamatun hyvää sanomaa.

Hymnirunoilijat kirjoittivat Raamatun inspiraatiossa liittämällä yhteen Vanhan ja Uuden testamentin pelastushistorialliset tapahtumat. Raamatun tapahtumien ohella hymneissä kerrotaan pyhien ihmisten elämästä. Pyhien elämänvaiheiden muisteleminen liittyy erottamattomasti evankeliumin tapahtumien ymmärtämiseen, jotka nekin ovat ”Pontius Pilatuksen aikana” tapahtuneina historiallisia.

Hymnirunouden luominen alkoi Jerusalemissa jo kirkon alkuvuosisadoilla. 800-luvulle tultaessa kirkko tunsi jo suuren joukon runoilijoita, jotka olivat luoneet valtaosan nykyäänkin jumalanpalveluksissa käytetyistä veisuista. Tunnettuja hymnien kirjoittajia ovat esimerkiksi Romanos Melodos (k. 558), Andreas Kreetalainen (k. 740), Johannes Damaskolainen (k. 780), Kosmas Hymnografi (k. 787) ja Teodoros Studionilainen (k. 826).

Keskiajan rikasta hymnirunoutta sisältävät jumalanpalvelukset on tarkoitettu voidaksemme syventää tietouttamme ortodoksisesta uskonperinteestämme. Samalla hymnien laulaminen ja kuuleminen yhteisessä jumalanpalveluksessa liittää uskonkysymyksemme osaksi laajempaa kontekstia. Raamatun inspiraatiossa syntynyt hymnirunous on inspiroinut satoja edesmenneitä sukupolvia ja niin se inspiroi kirkossa edelleen myös meitä.

4. Mihin kirkkonne oppi perustuu? Mitkä tekijät ovat muovanneet sitä?

”Ortodoksinen kirkko on uskollisena apostolisella traditiolle ja yhteiselle sakramentaaliselle kokemukselle sen yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon jatkumo, joka tunnustetaan uskontunnustuksessa ja kirkon isien opetuksessa. Kirkko tuntee vastuunsa siitä, että se elää autenttisesti tämän kokemuksen ja antaa siitä ihmiskunnalle uskottavasti todistuksen. Ykseydessä ja täyteydessä ortodoksinen Synodien kirkko on Jerusalemin apostolien kokouksen jatkumo (Ap. t. 15: 5–29). Kirkko on itsessään Synodi, joka on apostolien sanojen mukaan luotu Kristuksen ja Pyhä Hengen yhteistyössä: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi” (Ap. t. 15:28). Kirkko on ilmoittanut ja ilmoittaa edelleen yleismaailmallisten ja paikallisten Synodien välityksellä Jumalan Pojan ja Sanan kautta itsensä tunnetuksi tehneestä Pyhän Kolminaisuuden salaisuudesta. Kirkon synodaalinen työ on jatkunut katkeamatta kautta historian.” (Pyhän ja Suuren Synodin kiertokirje Kreetalla Kaikkien pyhien sunnuntaina 26. kesäkuuta 2016).

5. Mitä kirkkonne opettaa ihmisenä elämisestä? Minkälaista on hyvä elämä?

Ortodoksinen oppi hyvästä elämästä sisältyy periaatteeseen elää yhteydessä Jumalaan ja muihin ihmisiin: ”unus Christianus, nullus Christianus”. Ortodoksisen käsityksen mukaan ihminen ei ole sen paremmin individualististen oikeuksien objekti kuin globaalin talouden, politiikan ja viestinnän pieni ratas.

Kristittyjen elämä on todistusta totuudessa ja uudistumista Kristuksessa: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!” (2. Kor. 5:17). Tämä on ihmiskunnalle esitetty kutsu osallistua henkilökohtaisesti ja vapaudessa ikuiseen elämään, Herramme Jeesuksen Kristuksen ja Isän Jumalan armoon elämällä Pyhän Hengen yhteydessä kirkossa.

Pyhän Maksimos Tunnustajan sanoin: ”Pelastuksen salaisuus on sitä aidosti halajaville, ei niille, jotka siihen pakottavat” (Pyhän ja Suuren Synodin kiertokirje Kreetalla Kaikkien pyhien sunnuntaina 26. kesäkuuta 2016).

5.1. Minkälaista on kristityn hyvä elämä? Mitä kirkko opettaa hyvästä elämästä?

Hyvän elämän ohjeet lähtevät liikkeelle kymmenen käskyn ohjeista (2. Moos. 20:1–17). Uuden testamentin kirkossa opetuksessa korostuvat rikkomusten sijaan Pyhän Hengen hedelmät ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä” (Gal. 5.22–23). Kristityn ”hyvän elämän” tärkein ominaisuus on armeliaisuus muita ihmisiä kohtaan.

6. Miksi maailmassa on kärsimystä, pahuutta, syntiä ja kuolemaa?

Jumala loi kaiken tiettyä tarkoitusta varten. Pahuus on ontologisesti absurdia tarkoituksettomuutta, jota Jumala ei luonut. Pahuuden tunnistaa sen töistä: ”Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä” (Joh. 8:44).

Kirkkoisien mukaan pahuuden tarkoituksettomuus ilmenee ihmisessä vapautena ilman vastuuta. Pahuus on vastuun pakoilua tekojen jälkeen. Tämän prototyyppi oli ensimmäisten ihmisten Aadamin ja Eevan halussa syyttää toista omista virheistä.”Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman” (Room. 5:12). Aadamin ja Eevan lankeemus toi maailmaan synnin, jota Jumala ei säätänyt tai tehnyt ihmiselle opetukseksi. Synti on loinen, joka vie ihmistä pois hyvyyden lähteestä Jumalasta.

7. Minkälaisia hengellisen elämän muotoja kirkossanne harjoitetaan?

Vanhan kirkon perinteessä ei tunnettu sellaista termiä kuin ”hengellinen elämä”. Spiritualiteetti oli erillisenä ilmiönä tuntematon käsite myös kirkon pyhille. Heillä ei ollut hengellistä elämää, oli vain elämä. Kirkon liturginen elämä ja rukous eivät olleet pyhille ihmisille tunne-elämyksiä tai henkisiä kokemuksia varten. ”Sisäiseen” tai ”hengellisen” elämään keskittyneet olivat useasti harhaoppisia, gnostilaisia, esoteerikkoja tai manikealaisia, joihin kirkko suhtautui kielteisesti.

Kirkon pyhät isät eivät puhuneet hengellisestä elämästä, vaan ihmisestä, joka etsii fyysisen ja henkisen ihmisyytensä tasapainoa. Jokapäiväinen elämä ei ollut kirkon pyhille ”moraalista” vaan kokonaisvaltaista elämän Herran tahdon etsimistä.

Kirkon elämä on elämää Pyhän Hengen armolahjoissa. Osallisuutta näihin kirkko tarjoaa pyhien jumalanpalvelusten ja sakramenttien kautta.

Ortodoksinen jumalanpalveluselämä perustuu vanhaan juutalaiseen vuorokauden eri aikojen kiitosrukousperinteisiin. Niihin sisältyy ajatus asettumisesta meitä suuremman eteen. Olemme Jumalan edessä kuin valtameressä, jossa aaltojen annetaan puhdistaa, kannatella ja kuljettaa meitä. Vaikka jokainen rukoilee ja kuuntelee Jumalaa omalla tavallaan on rukouksessakin apua kokemuksesta. Ortodokseilla rukouksen ja uskon kokemuksen arkisto löytyy kirkosta, jossa luettavat sadat rukoukset ovat kuuntelemisen koulun perusta.

Rukouksen keskeinen viesti on ymmärryksen ylittävän todellisuuden hahmottaminen: Jumala voi ylittää ihmismielen lokerot ja rukousten kieli pyrkii osoittamaan tämän. Jumalaa ei voi lähestyä vain tavanomaisin arkisin sanankääntein. Häntä on etsittävä ajatuksella ja viisaudella.

Ortodoksisen kirkon rukousperinne ei tunne improvisoituja rukouksia. Kysymys ei ole luovuuden vähättelystä, vaan siitä, että pyhien ihmisten kirjoittamat rukoukset on koettu sukupolvesta toiseen hyvinä ja toimivina linkkeinä "taivaan kansalaisiin" (Fil. 3,20), enkeleihin ja pyhiin ihmisiin. Rukouksen vastakohta ei ole vaikeneminen vaan tyhjyys. Jumalan läsnäoloa kuvataan Raamatussa "Jumalan Sanaksi". Tuo sana on Jumalan puhetta ihmisille sekä Isän että Hänen maailmaan lähettämänsä Pojan välityksellä. Jumala ei koskaan vaikene, ihmisen on vain vaikea välillä kuunnella Häntä.

7.1. Minkälaisia hengellisiä tehtäviä kirkossanne on (kirkollinen virka)? Mitä tehtävien hoitajalta edellytetään?

Jokainen ortodoksikristitty on osa ”kuninkaallista papistoa” (1. Piet. 2:5,9), joista yhdet valitaan ”apostoleiksi, toiseksi profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi” (1. Kor. 12:28). Korinttilaiskirjeen mukaan pappeuteen valitaan niitä, joille uskotaan parantamisen lahjojen jakaminen, muiden auttaminen, johtajana toimiminen tai kielillä puhuminen.

Piispa on apostolien työn jatkaja (Ap.t. 20:17,28). Hän valitsee avukseen ”tarkoin harkiten kätten päällepanemisen” (1. Tim. 5:22) kautta papit ja diakonit. Piispan tehtävä ei ole kuitenkaan sama kuin apostoleilla, jotka olivat lähetyskäskyn toteuttajia (Matt. 28:19). Piispa on ensisijaisesti kirkon järjestyksen vartija (episkopos) ja Ignatios Antiokialaisen mukaan ”Kristuksen edustaja” seurakunnassa. Piispa toteuttaa tätä tehtävää ”palvelevana johtajana” (Luuk. 22:26).  

Kirkon hierarkia muodostuu piispoista, papeista ja diakoneista. Pappi toimii piispan valtuuttamana seurakunnissa ja toimittaa niissä jumalanpalveluksia ja sakramentteja. Diakonit eivät toimita mitään toimituksia itsenäisesti, vaan avustavat piispoja ja pappeja ja toimivat jumalanpalveluksissa papiston ja rukoilijoiden yhteen liittäjinä.

Kristus on kirkon sulhanen ja seurakunta morsian. Tästä syystä piispa on 600-luvulta lähtien valittu naimattomista tai leskimiehistä. Sitoutuminen selibaattiin on piispuuden edellytys. Papit ja diakonit voivat solmia avioliiton ennen vihkimystä mutta eivät enää sen jälkeen. Myös leskeksi jäävän papin ja diakonin on pysyttävä uskollisena yhden avioliiton periaatteelle (1. Tim. 3:1) ja he eivät voi solmia toista avioliittoa.   

7.2. Minkälaisia kirkollisia toimituksia kirkossanne on? Ovatko jotkut niistä erityisasemassa?
7.3. Miten yksilön tulisi hoitaa hengellistä elämäänsä? Miten seurakunta hoitaa hengellistä elämää? Kuvaile kirkkonne jumalanpalveluselämää, vuotuisten- ja perhejuhlien viettoa.

Ortodoksisen kirkon menologionin mukaan kirkkovuosi pitää sisällään kolme sisäkkäistä kiertoa eli sykliä: 1. kahdeksan viikon välein kertaantuvat eri viikonpäivien muisteltaviin tapahtumiin tai henkilöihin liittyvät tekstit, 2. eri kuukauden päivinä muisteltavien pyhien tekstit, 3. pääsiäisen ajankohdasta riippuviin juhliin sisältyvät tekstit. Eri syklien tekstit sovitetaan yhteen samassa jumalanpalveluksessa.

Oktoehos-kirja sisältää kahdeksan viikon jumalanpalvelusten viikonpäiviin liittyvät jumalanpalvelustekstit. Niiden kierto alkaa alusta joka yhdeksäs viikko. Pääsiäisen mukaan liikkuvien juhlien tekstit löytyvät pääsiäisen kierron jumalanpalveluskirjoista Pentekostarionista ja Triodionista. Kaksitoista Minea-kirjaa, yksi jokaiselle kuukaudelle, sisältävät vuoden eri päivinä muisteltavien pyhien ihmisten jumalanpalvelustekstit sekä kiinteään päivämäärään sidotut juhlat. Kirkkovuosi alkaa syyskuusta ja päättyy elokuun lopussa.

Ortodoksinen liturginen vuorokausi alkaa juutalaisen perinteen mukaan auringon laskun aikaan. Vuorokauden ensimmäinen jumalanpalvelus on näin ehtoopalvelus. Sitä seuraavat ehtoonjälkeinen palvelus, puoliyöpalvelus, aamupalvelus sekä ensimmäinen, kolmas, kuudes ja yhdeksäs hetki. Liturgia toimitetaan tavallisesti kolmannen tai kuudennen hetken jälkeen, vaikka liturgian toimittamiselle ei olekaan määrätty tiettyä vuorokauden hetkeä. Kuudennen hetken jälkeen voidaan toimittaa myös hetkipalvelus, joka toimitetaan tavallisesti suuren paaston aikana tai sellaisina päivinä, jolloin ei ole pappia toimittamassa liturgiaa.

Näiden lisäksi ortodoksinen kirkollinen perinne sisältää ajan pyhittämisen toimituksia ja sakramentteja. Kasteen ja mirhallavoitelun sakramentti toimitetaan tavallisesti jo lapsena. Pappeuden sakramentissa vihitään piispat, papit ja diakonit. Apostolien perinteen jatkumona toimitetaan sairaanvoitelun (Mark. 6:13, Jaak. 5:14–15), eukaristian (Matt. 26:26–28) ja katumuksen (Matt. 6:15) sakramentit. Avioliiton sakramentissa miehen ja naisen välille siunataan suhde, joka on Kristuksen ja kirkon välisen ”suuren salaisuuden” (Ef. 5:32) kuva.

Ajan pyhittämisen sakramentaalisia toimituksia ovat myös hautaus, vedenpyhitys, munkiksi tai nunnaksi vihkiminen ja kodinsiunaus.

8. Miten kristillisyys, kristillinen usko näkyy perhe- ja ihmissuhteissa?
8.1. Miten usko näkyy perhesuhteiden hoitamisessa, kasvatuksessa, muissa ihmissuhteissa?

Ortodoksisen kristillisen elämän ydin on Jumalalta saatujen lahjojen (Luuk. 19:12–27) oikea käyttäminen. Nuo lahjat ovat sekä henkisiä että aineellisia ja niiden kautta toteutetaan evankeliumin opetusta Jumalan tahdosta: ”Enhän minä ole tullut taivaasta tekemään oman tahtoni mukaan, vaan täyttämään lähettäjäni tahdon” ( Joh. 6:38).

Kaikissa ihmissuhteissa tulee pyrkiä elämään kirkon perinteen suojassa, joka antaa yksilölle Pyhän Hengen johdatusta oikeiden päätösten tekemiseen. Kaikki ihmissuhde- tai kasvatuskysymykset tulee ratkaista kirkon perinteen valossa.

9. Mitä kirkkonne opettaa luomisesta, elämän synnystä ja vastuusta luomakuntaa kohtaan?

”Ortodoksisen antropologian lähtökohta on profeetallinen omatunto ja inkarnoituneen Jeesuksen Kristuksen tuoma täydellisesti uusi ihmisyys. Se alkaa käsityksestä, jossa persoona on hedelmöittymisestä lähtien osallinen elämän pyhyydestä. Syntyminen on ensimmäinen ihmisoikeus. Kirkko on jumalallis-inhimillinen yhteisö, jossa jokainen yksilö on kutsuttu henkilökohtaisesti yhteyteen Jumalan kanssa. Ihmisestä ei voi minkäänlaisten tieteen tulosten perusteella tehdä muunlaista kompromissia, objektivisoida tai rajata muuten mitattavaksi määreeksi. Ihminen ei ole vain geenejä” (Pyhän ja Suuren Synodin kiertokirje Kreetalla Kaikkien pyhien sunnuntaina 26. kesäkuuta 2016).

Suhteessa ympäristökysymyksiin ortodoksinen ajattelu ei lähde uskosta jatkuvaan kehitykseen, vaan luottamuksesta ihmisen kykyyn kasvaa vastuulliseen käytökseen. Ortodoksisen ekologisen ajattelun periaatteet tulevat kolmesta eri lähteestä: Raamatusta, kirkon opetuksesta ja pyhien ihmisten esimerkistä.

Raamatun antamista vastuullisen käyttäytymisen malleista ensimmäinen löytyy Mooseksen kirjan alusta: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä” (1. Moos. 2:14). Nuo sanat eivät merkinneet ihmisille annettua mandaattia hyötyä vaan nimenomaan varjella annettua luontoa.

Ihminen on puutarhanhoitaja, joka työllään osallistuu jumalallisen tahdon mukaan luodun luonnon hoitamiseen. Kuten puutarhurit yleensäkin, ihminenkään ei saanut maapalloa ikuisiksi ajoiksi omakseen, vaan ainoastaan hoidettavaksi tietyksi ajaksi.

10. Mitä kirkkonne opettaa viimeisistä ajoista, tuonpuoleisuudesta ja taivaasta?

Enkelit ilmoittivat heti taivaaseenastumisen jälkeen Kristuksen toisen tulemisen: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän” (Ap.t. 1:11). Tuo Herran päivä tulee kuin varas: ”Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan” (2. Piet. 3:10).

Viimeisenä päivänä jokainen ihminen pääsee ”Jumalan Kuningaskunnan” vanhurskaan tuomarin Kristuksen eteen vapaana. Jokainen saa nähdä tekonsa, ajatuksensa ja aikeensa rehellisesti. Jumalallinen tuomio on oikeudenmukainen, koska ihmisen puolustaja viimeisellä tuomiolla on itse Jumala. Kysymyksessä ei ole tuomioistuin, joka päättää vapaudesta tai vankeudesta vaan pikemminkin kypsyyskokeesta. Voimme nähdä ja arvioida rehellisesti valmiuttamme tulla Jumalan valtakunnan asukkaaksi.

Taivaassa ihminen on sielultaan ja ruumiiltaan yhtä. Tästä syystä ihminen on valmis ihminen vasta tuonpuoleisessa, jossa ”onni” tai ”autuus” ovat koko ajan uutta ja jatkuvaa iloa. Ne, jotka kieltäytyvät avautumaan tälle Jumalan rakkaudelle saavat kokea sen polttavan tulen voimana.

Ensimmäiset kristityt odottivat malttamattomina Kristuksen toista tulemista. Tuon pelottoman mutta katuvan rakkauden tulee olla myös meidän asenteemme. Tästä luottamuksesta kertoo myös Raamatun viimeinen lause: ”Tule, Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20).

12.6.2017

Käytetyt lähteet:
- Lossky, Vladimir, 1944: Essai sur la théologie mystique de l’Eglise d’Orient. Editions Montaigne.
- Semenoff-Tian-Chansky, Alexandre, 1960: Cathéchisme orthodoxe. Revue Orthodoxe Contacts.
- Suuren ja Pyhän Synodin ensyklika 26. kesäkuuta 2016. 

 

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A 8, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi