Ortodoksisen avioliittokäsityksen historiaa

Avioliitto on ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa sakramentti. Historiallisesti avioliitto on myös kirkollisten, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten symbioosi.

Kirkon perinteessä avioliitto on ollut sekoitus kanonisia ja juridisia sitoumuksia. Avioliiton sakramentti on näin ollut arvoiltaan myös kulttuurisidonnainen.

Ensimmäisillä vuosisadoilla kristityt solmivat avioliittoja Rooman valtakunnassa muiden kansalaisten tavoin. Tästä todistaa apostolisella ajalla kirjoitettu teksti, kirje Diognetokselle, jossa kristittyjen sanotaan ”avioituvan muiden tavoin”.

Roomalaisessa oikeudessa tärkein kriteeri avioliitolle oli yhteinen sopimus: ”Nuptiae consensu contrahentium fiunt, Nuptias non concubitus sed consensus facit”.

Avioliittoa edelsi kihlaus, jonka yhteydessä annettiin molempia sitovat lupaukset (sponsalia). Ne sinetöitiin sormuksilla ja tulevaa liittoa valmistavilla lahjoilla (arrhae sponsaliciae).

Avioliittotoimitus oli kolmiosainen. Ensiksi morsian puettiin myrtti- tai appelsiinipuun lehdistä valmistettuun kruunuun ja naimisissa olevan naisen tunnukseen, huntuun.

Toinen osa avioliittoa tapahtui morsiamen kotona, jossa jo avioliitossa oleva nainen esitteli uuden morsiamen ja sen jälkeen todistajien läsnä ollessa luettiin avioliittosopimus (tabulae nuptiales).

Kolmas osa avioliittoa tapahtui illalla. Se oli riitti, jossa morsiamen isä tai huoltaja liitti (dextrarum iunctio) avioparin kädet yhteen.

Milanon ediktiin asti (313) Rooman valtakunnan kristityillä ei ollut muuta avioliittotoimitusta kuin edellä mainittu perhejuhla.

Kirkkoisä Ambrosius Milanolainen (340–397) totesikin, että avioliitto muodostuu miehen ja naisen välisellä sopimuksella.

Toisaalta jo apostolisen ajan kirkkoisä Ignatios Antiokialainen (50–117) muistutti kirjeessä Polykarpokselle, että ”miehen ja naisen on solmittava avioliitto piispaa kuulleen, niin että liitto tehdään Herran tahdon eikä intohimon mukaisesti” (5:2). Tämän periaatteen tarkoituksena oli estää muiden kuin kristittyjen väliset avioliitot.

300-luvulta lähtien lännen kirkossa avioliitto kehittyi kolmiosaisen perheseremonian pohjalta, jonka keskiössä oli morsiamen pukeminen huntuun.

Idän kirkossa huntuun pukemisen sijaan keskeiseksi nousi kruunaaminen (stefanomatos), mikä on säilynyt ortodoksisen vihkitoimituksen nimenä nykyaikaan asti.

Vihkitoimituksen teologia

Kirkkoisä Gregorios Naziansilainen (330–389) kertoo, että avioparin kädet liittää yhteen morsiamen isä ja rukoukset avioparin puolesta lukee piispa.

Tämä tapa säilyi, mutta kruunaustoimitus siirtyi kirkkoon liturgian yhteyteen, jossa luettiin kolminkertaisesti sekä sulhaselle että morsiamelle siunaus ”Jumalan palvelija (nimi) kruunataan Jumalan palvelijattaren (nimi) kanssa”.

Johannes Krysostomos (344–407) selittää yhdeksännessä homiliassaan 1. kirjeeseen Timoteokselle kruunausta askeettisen ihanteen kautta: ”Vihittävien päähän laitetaan kruunut. Ne symboloivat sitä, miten pari kulkee avioliiton portille voittamattomina, koska he eivät antaneet itseään nautintojen voittamiksi”.

Ortodoksinen vihkitoimitus säilytti kruunauksen elementit, jotka kirjattiin nykyiseen avioliiton sakramentin järjestykseen 900-luvulla.

Samaan aikaan lännessä avioliitto perhejuhlana siirtyi kodista kirkon eteishuoneeseen. Avioliiton juridinen sitovuus edellytti lännessä tästä lähtien sitä, että se oli vahvistettu kirkossa.

Rukoukset ortodoksisessa vihkitoimituksessa ovat lainaa juutalaisesta avioliittotoimituksesta.

Sakramentin rukouksissa miehen ja naisen liittoa verrataan Jumalan ja Israelin liittoon.

Toinen vertailukohta on Kristuksen ja kirkon välinen liitto. Nuo esikuvat näkyivät jo 700-luvulla, jolloin kirkkoisä Andreas Kreetalainen (650–740) kirjoitti: ”Avioliitto on kunniallinen ja aviovuode tahraton, sillä Kristus on ne molemmat siunannut läsnä ollen ja aterioiden Kaanaan häissä ja muuttaen siellä veden viiniksi ensimmäisenä ihmeenään, jotta sinä, oi sielu, muuttuisit mieleltäsi” (Katumuskanonin 9. veisu).

Keskiajan freskojen ja mosaiikkien kuvauksissa itse Kristus kruunaa ja siunaa avioparin panemalla kätensä heidän päälleen.

Ortodoksinen avioliiton sakramentti – kruunaustoimitus – ei sisällä perhe- tai sosiaalisuhteiden pohdintaa.

Rukousten teologia keskittyy avioliiton selittämiseen Jumalan tahtona ja työnä.

Keskeisenä raamatullisena lähteenä vihkitoimituksessa on efesolaiskirjeen viides luku: ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi”.

Vihkitoimituksen juridiikka

Niissä maissa, joissa avioliiton sakramentti on myös laillinen vihkiminen, on kaavaan lisätty avioparille esitettävät kysymykset ”Onko sinulla [nimi] hyvä ja vapaa tahto ja vakava mieli ottaa aviomieheksesi [tai aviovaimoksesi] tämä [nimi], jonka näet tässä vierelläsi”.

Avioliiton sakramentti on kirkollisesti pätevä myös ilman näitä kysymyksiä. Parisuhteen juridinen rekisteröiminen ja suhteen kirkollinen siunaaminen ovat eri toimituksia. Kirkon siunaama parisuhde on miehen ja naisen välinen avioliitto.

Ortodoksinen kirkko on antanut (1.4.2014) lausunnon kansalaisaloitteeseen tasa-arvoisesta avioliitosta.

Lausunnossa tuotiin esille Suomen ortodoksisesta kirkosta annetussa laissa oleva kirkon arvopohja ”Suomen ortodoksinen kirkko perustuu Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan" (1 §), sekä Suomen ortodoksien sidos kirkon opin ja kanonien tulkinnassa muuhun ortodoksiseen maailmaan.   

Lausunnossa myös todettiin se, että niin sanotun tasa-arvoisen avioliittolain hyväksyminen voi merkitä ortodoksisen kirkon kannalta sitä, että juridinen avioliitto ja kirkollinen vihkiminen erottuvat toisistaan. Tällöin avioliitot voidaan solmia maallisen lain mukaan maistraateissa. Kirkko tarjoaa kirkollisen vihkimisen sitä haluaville heteropareille.

Koko ortodoksisen maailman yhteinen avioliittokanta (”miehen ja naisen vapaaehtoinen liitto”) vahvistettiin Kreetalla 18.–27. kesäkuuta 2016 pidetyssä Suuressa ja Pyhässä Synodissa.

Ortodoksisen kirkon vastauksia professori Eila Helanderille Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pyynnöstä laadittavaan selvitykseen avioliittoon vihkimisen merkityksestä kirkolle.