Olet täällä

Omenapuun alla

Kirkkovuotemme alkaa syyskuun ensimmäisenä päivänä. Päivä on myös luomakunnan päivä, jonka viettäminen alkoi jo vuonna 1989 patriarkkamme aloitteesta. Sittemmin siitä muodostui vuosittainen perinne eri kirkkojen piirissä.

Raamatun kertomuksissa maailman luomisesta mainitaan ensiksi kasvit, puut, siemenet, hedelmät, pensaat ja ruoho. Vasta näiden jälkeen Jumala luo ihmisen. Tätä järjestystä sopii jokaisen pohtia. Ensin luotiin luonto, sitten ihminen luonnon keskelle.

Tieteellisellä kentällä on toki jo kauan ymmärretty, ettei Raamatun luomiskertomus ole mikään akateeminen analyysi kasvi- ja ihmiskunnan synnystä. Tutkijoiden tehtävä on ymmärtää ympäröivää todellisuutta: kun jotakin havaitaan tapahtuvan, halutaan ymmärtää, miksi niin tapahtuu. Tähän tarkoitukseen tarvitaan tutkimusta ja toisiaan täydentävää poikkitieteellistä yhteistyötä. Silti Raamatun kertomuksiin sisältyy sellaista inhimillistä viisautta, jota meidän nykyihmisten – tutkijoiden myös – kannattaa kuunnella.

Luomakunnan päivänä on jälleen aika katsoa maapallomme eläin- ja kasvikunnan kehitystä sekä meidän ihmisten ahneutta, jonka seurauksena luonnon tasapaino ja kestokyky joutuvat yhä pahemmin uhatuiksi. Olemme tavallaan Aatameina ja Eevoina omenapuun alla, jonka juurella katsomme itseämme ja toisiamme uuden vuosikymmenen alkaessa. Mietimme omaa tehtäväämme, omia ihanteitamme, omia moraalisia periaatteitamme ja omaa vaellustamme. Tästäkin huolimatta, joka ikisenä vuonna kulutuksemme ylittää entistä aikaisemmin maapallon kantokyvyn rajan. Ikään kuin käytössämme on yksi todellinen ja toinen kuvitteellinen luotu maailma.

On aika uudistaa niin ajattelutapaamme kuin kasvatusajatteluamme ja ryhdyttävä konkreettisiin toimenpiteisiin, jotta tulevien sukupolvien elämä olisi ihmisarvoista ja maapallo olisi elinkelpoinen kaikille, myös eläimille ja kasveille. Nuoruudessani luonnon ajateltiin olevan tiukka opettaja, joka pitää oikeudenmukaisia, mutta vaativia kuulusteluja. Se oli tiukka sen vuoksi, että se usein tietää paremmin kuin me muut, mikä meille ihmiskuntana on hyväksi.

Tänä päivänä monia kalvaa riittämättömyyden tunne ilmaston muutoksen edessä, etenkin jos tuntee, ettei kykene estämään edes kotijoen tai läheisen meren kuolemaa. Voimattomuuden tai syyllisyyden tunne ei ole hyvästä. Siksi on syytä pysähtyä hetkeksi ja tarkkailtava näitä tunteita, mitä ne haluavat meille viestiä. Syyllisyyden tunne voi viitata vaikkapa siihen, että arvomme ja elämäntapamme ovat ristiriidassa. Syyllisyys liittyy tekemisiin tai tekemättä jättämisiin.

Syyllistyä ei kuitenkaan tarvitse. Syyllisyys on tunne, sisäinen kokemus, jolla ei itsessään ole mitään vaikutusta ilmastoon. Ilmasto ei välitä tunteistamme, eikä luonto kysele uskomme perään vaan asettaa eteemme joka päivä itsensä, jonka hyvinvoinnin huolehtimisessa on kyse elämän ehtojen pelastamisesta. Vain teoilla on merkitystä.

Jos aiemmin luontoa kunnioitettiin luonnostaan, niin nyt luonto ja ympäristö opettavat meitä, usein jopa ankaralla ja uhkaavalla tavalla. Jos me ihmiset emme osallistu luonnon pitämille oppitunneille ja jos emme ota opiksi kuulemasta ja kokemastamme, ovat meidän tulevaisuutemme näkymät entistä pelottavammat. Tästä perspektiivistä käsin kirkoissa syyskuun alussa luettava rukous on puhutteleva: ”Aikakausien Luoja ja Valtias, kaikkien Jumala, joka totisesti olet yläpuolella olevaisen, siunaa vuoden kierto ja pelasta, oi laupias, äärettömässä armossasi kaikki, jotka palvelevat Sinua, ainoaa Herraa, ja huutavat pelossa Sinulle: Lunastaja: Suo kaikille hedelmällinen vuosi!

Ortodoksiviesti 5/20

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi