Morian leirillä on käynnissä tragedia
Tämä ei voi johtaa hyvään. Vai voiko? Mistä sen tiedän? Syyriasta Turkin puolelle tuleva ja Eurooppaan pyrkivä kysyy itseltään näitä kysymyksiä, vaikka tietääkin tarkalleen, miten etapin ensimmäisessä paikassa pitää toimia. Ensin pitää mennä istumaan tiettyyn teehuoneeseen, tilata teetä ja odottaa. Pian salakuljettajille työskentelevä maanmies istuisi pöytään seuraksi. Sitten pitää enää valita, miten matka Eurooppaan taitetaan. Tuhannella eurolla pääsisi huteraan, ihmisiä täyteen lastattuun kumiveneeseen. Jos rahaa olisi parituhatta, saisi paikan kalastustroolarista. Se ei välttämättä pistäisi viranomaisten silmään yhtä helposti. Viimekädessä salakuljettaja ottaa kaiken minkä saa. Mutta edessä voi tällöin olla joko öinen, myrskyisä meri, taikka apostolinkyyti Kreikan vastaiselle maarajalle.
”Tervetuloa vankilaan Moriaan,” ”he tappoivat unelmamme,” oli joku kirjoittanut protestiksi Lesboksen saarella Kreikan armeijan entisen tukikohdan seinään. Armeijan vanhoista rakennuksista kyhättiin nopeasti vastaanottokeskuksia pakolaiskriisin aikana joitakin vuosia sitten. Turvapaikanhakijoiden tulo Kreikan saarille sai Lesboksen ja lähisaarten pormestarit syyttämään Ateenaa ”patoamispolitiikasta,” mikä oli tehnyt heidän saaristaan ”vankilasaaria.” Morian kaltaisissa paikoissa alkoholi- ja huumeongelmat sekä väkivalta ja prostituutio ovat arkipäivää. Kokeneella avustuslääkärilläkään ei ollut sanoja kuvailemaan olosuhteita (Yle13.2). Mutta elämä jatkuu sielläkin, vaikka pelkän toivon ylläpitäminen vaatii valtavia henkisiä voimavaroja. Ilman toivoa kukaan ei jaksa elää. Vaikeinta on lapsilla, joita toivon sanatkaan eivät juuri lohduta. Heille koko elämä on tässä ja nyt.
Moriassa on käynnissä tragedia antiikin draaman traditiota noudattaen. Pahaa tapahtuu riippumatta siitä mitä tekee. Toiveena on, että pahaa tapahtuisi mahdollisimman vähän. On tragedia sitten vältettävissä tai ei, vääryys ja vastuu siitä on vähintään todettava ääneen. Tavallisesti teemmekin näin, kun joku valitsee tietoisesti pahan. Mutta ehkä pitäisi myös tunnustaa, että kun hyviä vaihtoehtoja ei ole, ihminen on jopa pakotettu tekemään väärin. Ketä tällöin syytetään, kun vääryyttä tehdään tietoisesti, muiden vaihtoehtojen puuttuessa?
Vaikka olosuhteilla on tapana rajata vaihtoehdot, meidän kaikkien on kannettava vastuuta lähimmäisistämme. Kreikan ortodoksinen kirkko on ollut alusta alkaen konkreettisesti auttamassa pakolaisia. Kirkon avustusjärjestön Apostolín alaisuudessa toimii esimerkiksi ilman huoltajaa saapuneiden ala-ikäisten lasten pakolaiskeskus. Lasten oikeudet ovat luovuttamattomat ja niiden eteen on tehtävä hellittämättömästi töitä myös täältä Suomesta käsin. Suurinta inhimillistä epäoikeudenmukaisuutta on kipata lasten kannettavaksi aikuisten tragediakuormia.
Elämä tuntuu meistä jokaisesta mielekkäämmältä, kun saatamme uskoa, että lopulta oikeus voittaa, paha saa palkkansa ja huomisessa on toivoa. Median päivittäin silmiemme eteen tuomat traagiset kohtalot saavat meidät kuitenkin epäilemään kykyämme auttaa hädässä olevia lähimmäisiämme. On myös aivan luonnollista turtua suuren henkisen ahdistuksen edessä – näin ihminen suojelee omaa psyykkistä terveyttään. Mutta vaikka ahdistavilta asioilta suojautuminen on ihmiselle tyypillistä, meidän on silti säilytettävä tietty herkkyys kärsiviä lähimmäisiämme ja etäisiämme kohtaan. Filosofi George Moore (1873–1958) on todennut viisaasti: ”Hyvyys on yksinkertaisen ja analysoimattoman ominaisuuden nimi. Tunnistamme hyvän intuitiivisesti.” Maailma tarvitsee juuri nyt hyvyyttä. Se isoaa pyhyyttä.
”Ota tämä evankeliumi ja kanna sitä mukanasi, jotta voit lukea sitä usein, päivittäin,” kehotti Rooman paavi Fransiscus Pyhän Pietarin kirkon aukiolle kokoontuneelle väkijoukolle valintansa jälkeisenä vuonna paaston aikana. ”Kanna sitä laukussasi, taskussasi ja lue siitä säännöllisesti, vaikka kappale kerralla,” jatkoi hän. Tämän jälkeen kodittomat jakoivat kansalle taskukokoisia evankeliumikirjoja. Sen tarkoitus oli osoittaa, että ne, jotka ovat eniten avun tarpeessa ja hädänalaisia, ovat juuri ne, joilta saamme lohdutuksen ja toivon sanan.
Karjalainen, maaliskuu 2020