Minareetit ja sipulikupolit
Sveitsissä käytiin viime vuoden (2009) lopulla kansanäänestys, jossa enemmistö maan kansalaisista ilmoitti vastustavansa minareettien rakentamista moskeijoiden yhteyteen.
Kansanäänestyksen tulos merkitsisi käytännössä sitä, että 57 prosenttia sveitsiläisistä ilmoitti suhtautuvansa kielteisesti islamiin.
Päätöksen tekee erikoiseksi se, että suurin osa Sveitsin muslimeista on eurooppalaisia, pääasiassa entisen Jugoslavian asukkaita, jotka eivät elä ghetoissa, eivät mellakoi ja ovat sopeutuneet elämään sovussa valtaväestön kanssa.
Sveitsin äänestystulos oli muukalaisvihan eli ksenofobian voitto!
Kansanäänestys islamilaisen vähemmistön paikasta länsimaisessa yhteiskunnassa tehtiin mahdollisimman sopimattomaan aikaan.
Eurooppalaisenkin islamin kasvot ovat edelleen New Yorkin terrori-iskujen jälkeisen mielikuvan kyllästämiä.
Jos Sveitsin tyyppinen kansanäänestys järjestettäisiin Suomessa, olisivat tulokset mahdollisesti samansuuntaisia.
Kansanäänestykset ovat osa demokratiaa, mutta niiden käyttö vaatii päättäjiltä vakaata harkintaa.
Sveitsissä keskustelu islamin paikasta yhteiskunnassa oli ollut ennen kansanäänestystä populistipuolueiden ohjauksessa ja näin kansan ääni oli vain epäluuloisuuden vahvistus.
Omenat kansanäänestyksestä tippuivatkin muukalaisvihan koriin.
Eurooppalaisten olisi hyvä muistaa, että Hitler nousi valtaan kansan äänellä ja kasvottoman kansan manipuloimisella Stalinkin oikeutti terrorinsa.
Viime kädessä kysymys on valinnasta demokratian ja humanismin välillä. Kansa äänestää demokraattisesti, mutta kansa ei ole välttämättä joukkona arvoiltaan humanistinen.
Tässä piilee joukkovoiman vaara.
Moskeija ei tarvitse välttämättä minareettia, mutta onko oikein, että enemmistö päättää, mitkä elementit vähemmistön identiteetistä saavat näkyä ja mitkä eivät? Rajan vetäminen on vaikeaa.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen rakennettiin kymmeniä kirkkoja Karjalan ortodokseja varten. Kirkkoihin oli suunniteltu ortodoksiselle kirkkoarkkitehtuurille tyypilliset sipulikupolit.
Valtiojohto ei kuitenkaan yleisen mielipiteen pelossa niitä hyväksynyt ja näin jälleenrakennuskauden kirkoistamme tuli ”maisemaan” sopivia. 1950-luvulla rakennetut kirkot myös sijoitettiin kylien reunoille, ei keskustoihin.
Suomen ortodoksisen kirkon asema on nykyään vakaa. Me voimme olla ortodokseja häpeämättä sitä ja kirkkomme ääntä kuullaan mielellään myös julkisuudessa.
Historian opetukset on kuitenkin syytä pitää mielessä.
Suomen ortodokseilla on tämän vuoksi erityisen hyvä syy tukea maamme etnisten ja kielellisten vähemmistöjen oikeusturvaa.
2.3.2010
