Maailmaa parannetaan esimerkillä

Toisesta ihmisestä välittäminen yhdistää kaikkia humaaneja maailmankatsomuksia, kristillisiä ja ei-kristillisiä.

Antiikin aikana lähimmäisen rakkautta kutsuttiin filantropiaksi ja tuo termi omaksuttiin myös kristittyjen käyttöön.

Kristillinen filantropia synnytti Eurooppaan sairaalat ja vanhainkodit. Keskiajalla niiden ylläpidosta ei ollut kiistaa kunnallisen ja yksityisen palveluntarjoajan välillä. Filantropiapalvelujen ainoa tuottaja oli kirkko.

Orpokodit ja sairaalat sijaitsivat aina luostarien ja kirkkojen liepeillä.

Kirkon esimerkki kaikkien ihmisarvoisesta kohtelusta ja välittämisestä painosti julkisen vallan lähtemään mukaan sosiaalityöhön.

Pohjoismaissa elettiin 1900-luvulla filantropian kulta-aikaa. Sen aikana syntyivät eri yhteiskuntaluokkia yhdistävät julkiset sosiaalipalvelut, joiden kulut katettiin kaikkien yhteisesti maksamilla veroilla.  

Hyvinvointivaltioissa sairauksien kirjo kasvaa nykyään kuitenkin nopeammin kuin rahoitus niiden hoitoon. Filantropiaksi ei enää riitä se, että maksaa veroja!

Miten olla lähimmäisestä välittävä filantrooppi?

Jokainen meistä ei voi olla Carnegie, Rockefeller tai Bill Gates.

Alkukirkossa käytettiin sanontaa ”unus christianus, nullus christianus”, ”yksin kristitty ei ole kristitty”.

Kristillinen lähimmäisen rakkauden ja välittämisen periaate kantaa kauas: se vaikuttaa avunsaajaan, sen antajaan ja antaa esimerkin ympäröivään yhteiskuntaan.

Filantropia yhdisti jo keskiajalla: pienistä välittämisen puroista kasvoi iso filantropian virta. Ortodoksinen kristillisyys on edelleen vanhan kirkon filantropian lapsi.

Lähimmäisrakkaus ei ole aina muotia tai yhteiskunnan johtava trendi. Siksi me kristittyinä saamme tänäänkin avata sitä filantropian kapeaa tietä, jota muut seuraavat vasta sitten, kun olemme antaneet heille esimerkin.

Tuohustuli-lehteen ”Esipaimenen kynästä” 4.3.2016