Luento: ”Millaisia ovat uskontojen rajat?"
Ovatko kulttuurin rajat myös uskontojen rajoja? Klassisessa kristillisessä mielessä ne eivät ole.
Kirkko joutui jo varhaisina aikoina kohtaamaan kulttuureja, esimerkiksi hellenismin, roomalaisen ja juutalaisen kulttuurin.
Kirkon isistä esimerkiksi Kleemens (150–220) ja Origenes (185–223) Aleksandrialaiset korostivat jo 200-luvulla, että kristillisyys kohtaa kulttuurit totuuden kanavina, mahdollisuuksina tarjota kristilliselle ihmiskuvalle kasvualustan.
Kirkon piirissä kohtaamiseen muiden kulttuurien kanssa suhtauduttiin eri tavoin.
Oli niitä, jotka näkivät kulttuurit kanavina vaikuttamiselle. Toiset pitivät tiedettä ja taidetta jumalallisen totuuden ilmentyminä, mutta oli myös niitä, jotka kavahtivat kaikkea maallista.
Nämä kolme näkökulmaa maallisiin kulttuureihin, tieteisiin ja taiteisiin ovat edelleen olemassa.
Ortodoksisen kirkon näkökulmasta on kuitenkin paikallaan korostaa sitä, miten merkittävät kirkkoisät näkivät tieteet ja taiteet metodeina jumalallisen totuuden julistamisessa.
Eusebios Kesarealainen (265–339) kirjoitti kirkon historiaa tukeutuen maailmanhistoriaan. Basileios Suuri (329–379) selitti maailman luomista geometrian ja matematiikan kautta ja Gregorios Nyssalainen (331–394) kirjoitti kristillistä runoutta kreikkalaisen runouden muotosääntöjä tarkasti mukaillen.
Vanhan kirkon aikaan uskonnon ja kulttuurin rajat olivat kuten värien ja muotojen kirjo itämaisessa matossa. Kokonaisuus oli enemmän tie lukemattomien vivahteiden kautta avautuvaan maailmaan kuin tarkasti rajattu yksi entiteetti.
Olisiko niin, että uskontojen rajat määrittyvät sitä selvemmin, mitä tarkemmin haluamme rajata aineellisen ja aineettoman, uskonnollisen ja maallisen väliset rajat?
Uskonnollisuus tai uskovaisuus oli vanhan kirkon perinteessä tuntematon käsite. Hengellisyys tai spiritualiteetti viestitti enemmän tunne-elämyksiä tai henkisiä kokemuksia etsivistä, jotka olivat usein harhaoppisia, gnostilaisia, esoteerikkoja tai manikealaisia.
Gnostilaiset olivat sitä mieltä, että Jeesus ei ollut Jumala, vaan ainoastaan korkeamman viisauden lähettiläs. Esoteerikot erkanivat heistä henkisyydellä, joka kyseenalaisti kristillisyyden fyysisen ja henkisen balanssin. Manikealaiset olivat puolestaan dualisteja, joille kaikki ruumiillisuus oli pahasta.
Kaikki nämä jo 200-luvulla tunnetut harhaopit ovat edelleen voimissaan ja putkahtavat aika ajoin esille valitettavasti myös kristillisten kirkkojen piirissä.
Lutherin reformaatio: uskonnollinen ja poliittinen
Ensi vuoden lokakuussa (31.10.2017) tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martin Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen.
Maailma eli 1500-luvulla muutosten aikaa: Lähi-idän ja Balkanin vanhat kaupungit kuihtuivat ja Pohjois-Euroopan kaupungeissa väestö puolestaan kasvoi. Kirjapainot ilmestyivät kaupunkien katukuviin. Ajatukset, aatteet ja ideologiat tulivat helposti jaettaviksi ja julistettaviksi.
Suomen luterilainen kirkko esittelee ja analysoi reformaation juhlavuonna Lutheria omista lähtökohdistaan. Luterilaiselle kirkolle Luther oli uskonpuhdistaja.
Meille ortodokseille ja katolilaisille Luther oli yksi heterodoksi, yksi kirkon perinteen hylännyt hahmo muiden joukossa.
Tässä mielessä Lutheria voidaan pitää samantyyppisenä persoonana kuin Origenesta, Areiosta (256–336) tai Nestoriosta (381–451). Nämä Aleksandrialaiset suurmiehet ovat kirkon silmissä hereetikkoja, mutta silti heidän kirjoituksiaan ja teologisia tulkintojaan tutkitaan ja arvostetaan. Näin on myös Lutherin kohdalla.
Luther ei aikaansaanut vain niin kutsuttua uskonpuhdistusta, vaan käynnisti vuonna 1517 tuolloin vallinneissa suotuisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa poliittisen reformin, jonka seuraukset olivat melkoiset ensin Saksassa ja myöhemmin myös Pohjoismaissa.
Luther nimitteli Rooman kirkkoa Johanneksen ilmestyskirjaa mukaillen “porttojen äidiksi”, jonka ”puku hohti purppuraisena ja helakanpunaisena, hänen yllään kimalsivat kulta, jalokivet ja helmet, ja kädessään hän piti kultaista maljaa, joka oli täynnä hänen haureutensa iljetystä ja saastaa” (Ilm. 17:4).
Stereotypia Rooman kirkosta levisi kulovalkean tavoin. Lutherin kannattajat julistivat, että he eivät tarvinneet pappeja, munkkeja tai nunnia Jumalan sanan julistajiksi. Kansa voi lukea ja valistua yksin Raamatusta, sola scriptura. Tämän ajattelun tulokset näkyvät valitettavan selvästi nykykristillisyyden pirstaleisuutena.
Ihmiset olivat Lutherin aikana samanlaisia kuin keskiajalla.
On totta, että kirkko oli uudistumisen tarpeessa ja massiivisen Pietarin kirkon rakennusprojektin rahoittamiseksi käynnistetyn keräyksen viestintä epäonnistui.
Anekauppana usein kuvattu hanke ei ollut todellisuudessa muuta kuin huonosti lanseerattu keräys katedraalin rakentamista varten Roomassa.
Kirkkojen erot: viisi teesiä
Kristillisyyden kolmen haaran, idän ortodoksisuuden, lännen katolilaisuuden ja Lutherin luoman protestantismin erojen hahmottaminen muodostaa ne uskontojen rajat, joiden kanssa Suomi on muiden Pohjoismaiden kanssa elänyt pian 500 vuotta.
Vanhan kirkon – sekä sen ortodoksisen että katolilaisen haaran – ja protestanttisuuden ideologiset erot voidaan tiivistää viiteen klassiseen teesiin.
Sola scriptura: yksin Raamatun arvovalta ilman kirkon kanonista, patristista tai hierarkista traditiota.
Sola fide: pelastus on yksin uskossa ilman kirkon sakramentteja, esimerkiksi mirhallavoitelua tai katumusta.
Sola gratia: pelastus riippuu yksin armosta ilman kilvoittelua tai hyviä tekoja.
Solus Christus: yksin Jeesus Kristus ilman paavia tai patriarkkoja on Jumalan ja ihmisten välisen yhteyden väline.
Soli Deo gloria: vain Jumalaa kunnioitetaan ja rukoillaan, siihen ei tarvita Jumalansynnyttäjän tai pyhien ihmisten esirukouksia.
Reformaatio tunnetaan meillä Pohjoismaissa pääasiassa luterilaisuutena, jonka isä oli Kustaa Vaasa. Hän nousi vuonna 1520 kuningas Kristian II vastaan ja aloitti kansallisen ja uskonnollisen kapinan sekä Tanskaa että Rooman kirkkoa kohtaan.
Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin kuningas ja veljeksistä Olaus ja Laurentius Petristä kansallisen luterilaisen kirkon ensimmäisiä piispoja.
Västeråsin valtiopäivien päätös vuonna 1544 loi Ruotsin evankelisen kuningaskunnan, jonka kirkon ”ensimmäinen jäsen” eli sen päämies oli kuningas. Samalla arkkipiispa, jonka piispanistuin oli sijainnut vuodesta 1164 lähtien Uppsalassa, ei ollut enää summus episcopus, piispoista ensimmäinen, vaan ainoastaan ”primus inter pares” eli ensimmäinen vertaistensa joukossa.
Idän kirkossa ”primus inter pares” on Konstantinopolin Ekumeenisesta patriarkasta käytetty nimitys.
Historiallisesti se ei tarkoita vain kunniapuheenjohtajuutta, vaan yhteisesti tunnustettua priimas-asemaa idän patriarkkojen joukossa. Samanlainen patriarkka lännen kirkossa on Rooman piispa ja anglikaanisessa kirkossa Canterburyn arkkipiispa.
Kirkko-äiti ja yksilö
Sata vuotta sitten ensin Kansainliiton ja myöhemmin YK:n perustamisen esimerkin innoittamana alkoi myös kansainvälinen kirkkojen välinen yhteistyö.
Tuo ekumeniaksi kutsuttava yhteysliike on saanut aikaan liennytystä kirkkojen suhteissa. Samalla ekumeniasta on tullut myös sellaista kansainvälistä diplomatiaa, jota hallitsee yhtäältä yhdistävien tekijöiden etsiminen ja toisaalta kirkkoja erottavien seikkojen vältteleminen.
Uskonnoilla on kuitenkin identiteettinsä ja rajansa, jotka täytyy tunnistaa. Jokaisen sukupolven on myös kriittisesti analysoitava ja etsittävä näiden rajojen poistamisen edellytykset.
Tärkein vanhan kirkon kristillisyyttä ja protestanttisuutta erottava kysymys on edelleen ihmiskuva.
Idän kirkon ihmiskuva on positiivinen, ihmisen suuruutta, muutosta ja mahdollisuuksia korostava. Protestanttinen ja erityisesti luterilainen käsitys ihmisestä on enemmän syntisyyteen keskittyvä.
Vaikka luterilaisuudessa on viime vuosina pyritty korostamaan positiivista ihmiskuvaa, kuuluvat ainakin ortodoksin päässä luterilaisesta ilosta usein ruotsalaisen virren sanat ”Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan monet vaellan vaikeat retket”.
Toinen ekumenian ongelma on mielestäni protestanttisuudessa oleva vaara aliarvioida Jumalan ja ihmisen synergian mahdollisuuksia.
Kolmantena ongelma pidän Sola scriptura –periaatetta, joka voi viedä Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan ja sitä kautta siihen fundamentalismiin, jota tapaamme esimerkiksi joissakin Yhdysvaltojen protestanttisissa yhteisöissä.
Idän ortodoksisen kirkon traditiossa Jumala on ihmisen kumppani, jonka Luoja on jo paratiisissa lukenut valittujensa joukkoon. Tästä kertoo Raamattu, kirkon kirja, jonka tulkinta ja ymmärrys on osa apostoliselta ajalta jatkunutta katkeamatonta traditiota. Jumalan töiden revelaatio, ilmoitus, ei ole vain Raamatussa, vaan siinä pelastushistoriassa, jota kirkko ja sen pyhät elävät, kertovat ja tulkitsevat koko ajan.
Edellä lausutusta seuraa, että ortodoksisen käsityksen mukaan kirkko ei ole vain uskovien yhteisö.
Se on ajaton, historiaan ankkuroituva ja myös sieltä kautta opettava ”kirkko-äiti”. Hierarkia – piispat, papit, maallikot – yhdessä muodostavat ja vartioivat apostolisen suksession, jumalanpalvelusperinteiden, liturgisen ja patristisen opetuksen ja sakramenttien järjestystä.
Uskontojen ideologisten rajojen tunnistamisen jälkeen on kuitenkin etsittävä keinoja totuuden dialogin enentämiseksi.
Mitä ekumenia tarvitsee ollakseen kiinnostavaa?
Ihmiset ovat väsyneitä dialogiin, jonka sisältö on vain kohteliaisuuksia. Ekumenian sisältö on ollut yhteiskunnallista ja poliittista. Kysymyksiin Raamatun tulkinnasta, sakramenteista tai Jumalansynnyttäjästä ei ole juuri kajottu.
Meidän on hyväksyttävä haaste siitä, että niin eettiset kuin dogmaattiset kysymykset ovat aina globaaleja.
Kristillisyydessä me emme voi arvioida asioita vain suomalaisesta perspektiivistä.
Sekulaari, uskontojen arvoista erillinen etiikka leviää, joten ortodokseja, katolilaisia ja protestantteja yhdistävien arvojen etsiminen on tärkeää.
Monikulttuurisuus ja kulttuurittomuus
Suomi muuttuu 20 vuoden sisällä samanlaiseksi monikulttuuriseksi valtioksi kuin Alankomaat, Belgia tai Ruotsi.
Luterilainen kirkko säilyy epäilemättä maan suurimpana kirkkona, mutta maahanmuutto nostaa myös merkittävästi katolilaisten, ortodoksien ja muslimien määrää.
Epäilemättä myös luterilaisen kirkon linjaukset sukupuolineutraalin avioliiton osalta tulevat vaikuttamaan sen jäsenkehitykseen jo ensi vuodesta alkaen.
Monikulttuurisuus on diplomaattinen ilmaus. Se ei ole itsessään vielä arvo, mutta siihen sisältyy elämänasennetta, jonka sisältä voi löytyä sekä hyvää että haasteellista.
Etnisten ja kielellisten vähemmistöjen assimiloituminen yhteiskuntaan ei ole uusi ilmiö. Identiteetti muuttuu uuteen ympäristöön muuttamisen myötä, joten kristillisyyden on tarjottava tähän prosessiin sekä turvaa että rohkaisua.
Uskonto on yksi keskeinen osa yksilön identiteettiä. Ulkomailta Suomeen muuttanut voi saada sen käsityksen, että uskontoneutraalius on uskonto.
Poliittisessa mielessä Suomi on uskontoneutraali: julkinen valta ei edusta mitään uskontoa ja jokainen kansalainen on vapaa harjoittamaan uskontoaan. Tämän takaa uskonnonvapauslaki, joka lähtee ajattelun- ja omantunnonvapaudesta ja kieltää uskonnollisen syrjinnän.
Uskonnonvapauden suoma elämäntapavalinta on puolestaan filosofinen konsepti. Jokainen voi ja saa argumentoida uskonnollisen vakaumuksensa pohjalta niin eettisiä, poliittisia kuin yhteiskunnallisiakin kysymyksiä.
Uskonnonvapauden poliittinen ja filosofinen kohtauspiste on se, missä määrin eri uskonnolliset ryhmät voivat saada yhteiskunnassa näkyvyyttä esimerkiksi koulussa tai mediassa.
Tässä kohdin esitetään kysymys esimerkiksi siitä, voidaanko julkisissa tapahtumissa kuten valtiollisissa juhlissa ohjelmaan sisällyttää uskonnollisia elementtejä.
Kristillisen maailmankuvan mukaan monikulttuurisuuden arvioiminen lähtee aina ei omien, vaan toisen tunteiden arvioimisesta. Jokaisen on voitava saada tuntea, että hän ei ole kielensä, kansallisuutensa tai uskontonsa vuoksi syrjitty.
Tämä asettaa haasteita erityisesti yhteiskunnan enemmistönuskonnon kautta näkyville linjauksille.
Otan muutaman esimerkin.
Kouluruokailussa on mukana yhä enemmän lapsia, joilla on erityisruokavalio. Myös eri uskontoja edustavilla perheillä on ravinnon suhteen sääntönsä, joita haluttaisiin noudattaa myös kouluissa.
Ortodoksit eivät esimerkiksi syö paastoaikoina lihaa, muslimilapset haluaisivat eettisesti teurastettua halal-lihaa ja juutalaiset eivät syö porsasta.
Julkisissa kouluissa on luonnollisesti mahdotonta täyttää kaikkien erityisruokavaliotoiveita. On kuitenkin olemassa yksi mahdollinen ratkaisu, jossa sekä enemmistön että vähemmistöjen toiveet täyttyvät ja se on kasvisruoka.
Uskonto yksilön kotimaana
Uskonnot ovat muodostaneet historian aikana rajoja, mutta myös auttaneet kaatamaan niitä.
Uskonto on aina myös pala kotimaata. Niin Suomen tataareille, juutalaisille kuin ortodokseille uskonto on antanut yhtäältä suojaa. Toisaalta heidän identiteettiuskollisuutensa on rikastuttanut kauppaa, kulttuuria, tiedettä ja taidetta Suomessa.
Otsikon kysymykseen ”Millaisia ovat uskontojen rajat” on olemassa vastaus, joka on yhteinen ainakin kolmelle monoteistiselle uskonnolle. Maailma on annettu meille ihmisille rajalliseksi ajaksi. Käytämme tästä tehtävästä Vanhan testamentin Mooseksen kirjan sanontaa ”viljeltäväksi ja varjeltavaksi” (1. Moos. 2:14).
Idän ortodoksisessa perinteessä tähän sitaattiin sisältyy tulkinta ihmisestä puutarhanhoitajana. Hän ei ole maapallon tai minkään sen osankaan omistaja vaan ainoastaan viljelijä ja varjelija.
Tuossa tehtävässä meidän puutarhureiden on huolehdittava sovussa toistemme kanssa elinympäristömme hyväkuntoisuudesta tulevia sukupolvia varten.
Tässä työssä uskonnot rikkovat poliittiset ja kansalliset rajat ja tuovat niiden tilalle arvoinaan kohtuullisuuden, rauhan ja sovun periaatteet.
”Millaisia ovat uskontojen rajat: katolilaisuus, ortodoksisuus, luterilaisuus” -luento Tie Vienaan -symposiumissa Kuusamossa 28. elokuuta 2016
