Kirkon kummit
Vietämme Herran temppeliintuomisen juhlaa. Tämä päivä on myös kansainvälinen ortodoksisten nuorten päivä.
Kuten muistamme, vietimme marraskuun loppupuolella kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää. Joulukuun lopussa oli viattomien lasten päivä.
Tällaisia päiviä on. Ovatkohan ne turhan tähden.
Puhetta kuitenkin on, tekojakin myös. Mutta jotakin tarvitaan vielä lisää. Aikaa ja rakkautta. Siihen meillä on vain tämä päivä. Huomenna voi olla myöhäistä. Minkä jätämme tekemättä tänään, siihen ei ehkä ole huomenna mahdollisuutta enää.
Sanotaan, ettei vanhemmilla ole aikaa lapsilleen. Samalla sanotaan, että monet vanhemmat elävät elämätöntä elämäänsä lastensa kautta. Myös nähdään, että vasta isovanhemmilla olisi ymmärrystä lapsille ja nuorille. Aikaakin ja rahaa on, jos se sitten mitään auttaa. En tiedä... Tai tiedänhän minäkin.
Näinä päivinä on puhuttu lasten peloista. Aikuiset yrittävät säästää heitä pelolta olemalla puhumatta esimerkiksi sodasta, nyt konkreettisesti ottaen mahdollisesta Irakin sodasta. Mutta kyllä lapset näkevät mitä tapahtuu. Näkevät netistä, TV:stä, lehdistä, kuulevat toisiltaan. Heidän pelkoaan lisää se, etteivät vanhemmat puhu. He kuitenkin vielä tahtoisivat turvautua isään tai äitiin ja pitää heitä lohduttavina auktoriteetteinaan. Nyt isän pitäisi sanoa sanansa; harkitun, vakavan, toivoa antavan, turvallisuutta luovan sanansa.
Pelon syitä on paljon. Yksi lukemattomista on tätä kirjoitettaessa öljytankkeri jäiden keskellä Suomenlahdella. Muita syitä seuraa kaikesta siitä, missä vanhemmilla ei mene hyvin. Vanhemmat kärsivät, mutta lapset vielä enemmän.
Voisi ajatella, että 90-luvun alun lama on ohi elettyä historiaa. Ilmeisesti se ravisteli yhteiskuntaa, tuhosi koteja ja perheitä niin pysyvästi, että seuraukset näkyvät tänäänkin. Lasten huostaanotot nyky-Suomessa ovat niin yleisiä, että luvut kuulostavat jopa uskomattomilta. Tälläkin tavalla rakennetaan tätä hyvinvointiyhteiskuntaa.
Pahoinvoinnin merkit näkyvät tämänkin maan kaduilla ja kouluissa erilaisissa väkivaltaisen ja kontrolloimattoman toiminnan muodoissa. Täytyy toivoa, että Merikarvian tapaiset esimerkit herättäisivät ensin ja antaisivat toivoa sitten.
Kuopio, tämä Karjalan metropoliittakunnan pääkaupunki, on vuoden 2003 suomalainen Unicef-kaupunki. Olen minäkin Unicef-kummi. On myös pyydetty ja olen suostunut Savon kummiksi. Se mitä voin tehdä on ehkä vähän. Velvollisuuteni on kuitenkin tehdä se vähä. Ei paljoa tarvitakaan, jos monet tekevät yhdessä. Mutta tahtoa tulee olla.
Savon kummeissa on kysymys toimista perheiden hyvinvoinnin puolesta täällä. Unicef-kummiryhmä pyrkii auttamaan ihmisiä näkemään kaukaiset maailman lapset lähellään ja tuntemaan vastuuta myös heistä.
Kirkossakin on kumminsa. Kummit eivät ole mitään kummia muodollisuuksia vaan aitoja hengellisiä ja henkisiä vanhempia. Kuinka monta kertaa hekin voisivat astua esiin! Toivon nyt kolkuttavani omiatuntoja, omaanikin. Kyllä lapsen kummi voi auttaa myös tämän vanhempia. Ei kummia tarvita vain kerran kasteen yhteydessä ja toisen kerran kristinoppikoulun päätösjuhlassa vaan enemmän siinä välillä ja juhlan jälkeen. Ei tarvitse muistaa vain kummillisin lahjoin, sanat ja teot riittävät.
Miksi kirjoitan näistä? No yllämainituista ja monista muista syistä. Kun huolehdimme pienten seurakuntien ongelmista, pitää kantaa huolta myös pienten ihmisten asioista. Pitää pyrkiä toimimaan niin, ettei elämä olisi vain laahautumista huolten alla.
Rakkautta meidän on saarnattava. Sitä Jeesuskin julisti.
Näin lapsi ja nuori voisi isona sanoa kuten J. Swan: "Minä muistan sinut aina - itkevänä, nauravana, laulavana. Aina tukena. Aina ystävällisenä. Auttavana ystävänä kaikissa pulmissani."
Jälkikirjoitus: Toukokuun 15. päivänä päättyy haku Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian koulutusohjelmassa kirkkomusiikin suuntautumisvaihtoehtoon. Pyydän papistoamme, kanttoreitamme ja opettajiamme sekä seurakuntalaisia yleensä kannustamaan nuoria tähän kanttorikoulutukseen, jolla on käyttöä ja tulevaisuutta kirkossamme.
