Kirkko on koti

Kirkko voi olla pieni ja paikallinen, mutta aina sen perusta on kutsussa olla osa yhteisen apostolisen ajan perinteen jatkumoa.

Apostolisen perinteen keskeinen ajatus on ihmisen vapaudessa ottaa vastaan hänelle kerran valmistettu pelastus. Näin sekä kotia että kirkkoa ei voi tutkia vain rationaalisesti intressien näkökulmasta. Molempiin liittyy ideaaleja.

Kirkko-kodista ei voi puhua uskonnon vaan uskon näkökulmasta.

Toinen ortodoksisen kirkon perinteen keskeinen perusta on uskon järkeä syvemmässä olemuksessa. Järki liittyy rationaaliseen päätöksentekoon.

Usko on sydämen uskoa ja jumalallisesta inspiraatiosta kasvavaa ajattelua. Jälkimmäinen on myös ortodoksisen kirkon ajattelun kivijalka.

Sekä kirkon että kodin paradoksiin liittyy käsitys yhteyden ja vapauden sovittamisesta. Molemmat ovat Jumalan löytämisen kannalta olennaisia.

Kukaan ei ole kristitty yksinään ja Jumalan voi löytää vain vapauden välityksellä.

Kirkkoa ja kotia ei voi jakaa johtajiin ja alamaisiin tai opettajiin ja opetettaviin. Kaikki voi perustua vain jakamiseen. Se ei tarkoita anarkiaa, vaan mainittua yhteyden ja vapauden yhteen sovittamista. Sekä kirkossa että kodissa elää vain erehtyviä ihmisiä.

Kirkon tärkein juhla pääsiäinen alkaa ortodoksisessa kirkossa Vanhan testamentin lukukappaleiden resitoinnilla, joista yksi on tämä Jesajan kirjan kohta: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia” (Jes. 61.1–2).

Näin kirkon paimenvirkojenkin tehtävänä on lohduttaa ja parantaa. Nuo samat periaatteet siirtyvät suoraan kodin arvoihin: kodissakin korkein on se, joka palvelee muita perheenjäseniä.

Tavat pitävät koossa niin kotia kuin kirkkoakin. Kirkko ei perinyt apostoleilta kuolleita tapoja vaan elävän uskon.

Ortodoksisessa ymmärryksessä myös kirkkoisät eivät olleet sääntöjen luojia tai niiden tulkitsijoita, vaan vapauden ja yhteyden mysteerin pohtijoita. Tämän vuoksi kirkkoisien tekstit ovat ortodoksisessa kirkossa aina Raamatun rinnalla yhteisen tutkistelun kohteena.

Sekä kirkko että koti ovat joutuneet instituutioina viime vuosina jyrkän kritiikin kohteiksi. Arvostelun kärjeksi on noussut se väite, että kirkko ja koti edustavat enemmän patriarkaalisen yhteiskuntajärjestelmän arvoja kuin Raamatun ihanteita.

Kritiikki nousee käsityksestä, jonka mukaan molemmat instituutiot ovat olemassa enemmän tarpeellisuuden kuin ihanteiden vuoksi.

Nykyihmiselle voi olla välillä vaikea käsittää, että perineet kotona tai kirkossa eivät ole olemassa luomisen tukahduttamiseksi vaan päinvastoin.

Elämän rohkeimmat hypyt voidaan tehdä vain tradition turvalliselta kalliolta.

Usko Jumalaan on käynyt kautta koko kristillisyyden historian kädenvääntöä yhtenäisyyden ja vapauden välillä. Noiden arvojen yhteensovittaminen säilyy kirkossa ja kodeissakin tärkeimpänä haasteena.

Vanhan arabialaisen viisauden mukaan idän ja lännen kulttuuripiirit yhdistävä valo voi loistaa vain niin kirkkaasti kuin jokaisen kodin ikkuna on avoin valon vastaanottamiseksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että kodissa ja kirkossa ei saa pelätä ulkoapäin tulevia vaikutteita.

Luomiskertomuksessa miestä ja naista ryhdytään kutsumaan omilla nimillä vasta sen jälkeen, kun he tapaavat toisensa. Voidaan siis sanoa, että ihmiskunta syntyi vasta kohtaamisen jälkeen.

Näin ihmiseen on jo alusta alkaen kuulunut taipumus etsiä kumppani oman lähielinpiirinsä ulkopuolelta.

Koti voi olla yhteiskunnan dynaaminen perusyksikkö vain jos se avaa sen asukkaita näkemään myös kodin ulkopuolella olevan elämän rikkauden.

Kolumni diakoniatieteen vuosikirjaan 2009