Kirkko ja politiikka
Matteuksen evankeliumissa (Matt. 25:14–30) oleva Jeesuksen vertaus palvelijoiden saamien lahjojen kehittämisestä oli 2000 vuotta sitten radikaali ja tuon ajan yhteiskuntajärjestystä arvosteleva.
Jeesuksen aikana ei tullut kysymykseenkään, että rikkaat olisivat tehneet työtä.
He pelasivat, juhlivat ja kävivät kenties sotia, mutta eivät tehneet työtä – sitä varten olivat orjat.
Kristityt, ja heistä erityisesti munkit ja nunnat, kumosivat tuon antiikin yhteiskuntajärjestyksen. Luostari-isät ja –äidit tiesivät, että laiskuus on itsekkyyden ohella synneistä suurimpia.
Kirkon alkuvuosisatojen luostariasukkaat tiivistivät kristillisen elämänfilosofian sanapariin ora et labora, "rukoile ja tee työtä".
Ajatus rukoilusta ja työstä elämän keskiössä tekevät kristillisyydestä uskonnon, jossa yksilön kohtalo liittyy erottamattomasti siihen, miten hän aikansa eläessään käyttää.
Rukous ja työnteko ovat keskeisellä sijalla, kun pohditaan myös kristityn suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan.
Sekä juutalaisuudessa että islamilaisuudessa korostetaan mielellään Jumalan yksilölle antamia yhteiskunnallisia velvollisuuksia, jotka ovat kristillisestä näkökulmasta varsin ”juridisiakin”.
Kristillisyydessä yhteiskunnallisten velvollisuuksien ydin tiivistyy Jeesuksen toteamukseen: "Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on" (Mark. 12:17).
Kristillisyys ei ole yhteiskuntasuhteissa kirjaimen vaan hengen uskonto.
Yhteiskunnallinen ja poliittinen vallankäyttö on kristilliseltä kannalta legitiimiä, mutta siihen ei liity mitään sen syvällisempää.
Kristillisyyttä toteutetaan aina yksilötasolla, kun uskovaiset osoittavat rukouksen ja työn avulla rakkautta ja armeliaisuutta toisia ihmisiä kohtaan.
Nämä näkökulmat on hyvä pitää mielessä, kun pohdimme kristillisyyden suhtautumista sellaisiin Euroopan unionin keskeisiin arvoihin kuin kansalaisyhteiskunta, demokratia ja tasa-arvo.
Demokraattisessa kansalaisyhteiskunnassa yksi tasa-arvon keskeinen mittari on luottamus siihen, että poliittinen ja uskonnollinen vaikuttaminen tapahtuu omilla foorumeillaan.
Ortodoksisen kirkon kanoninen perinne suhtautuu kielteisesti pappien osallistumiseen politiikkaan. Periaatteen taustalla on keisarin ja Jumalan pitäminen omilla tonteillaan.
Jumalan totuutta kirkossa opettava pappi ei voi siirtyä samassa roolissa politiikan kentälle, jossa päätöksenteon pohjana ei koskaan ole totuus, vaan ainoastaan tarpeellisuus.
Euroopan unionin luojien poliittisia päämääriä ohjasi osaltaan varmasti myös kristillinen vakaumus.
EU-politiikka on kuitenkin ankkuroitunut maallikkovallan periaatteille, jonka taustalla on myös Markuksen evankeliumin periaate Jumalan ja keisarin palvelemisen eroista.
2.10.2009
