Kannanotto: Ortodoksisesta identiteetistä
Ortodoksisen kirkon asema Suomessa on erityislaatuinen. Tämä linjattiin valtiohallinnossa, kun hallitus antoi esityksensä laiksi ortodoksisesta kirkosta. Esityksessä todettiin, että kirkko on ”sekä suomalainen julkisyhteisö että osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa” (HE 59/2006 vp, sivu 6).
Laki ortodoksisesta kirkosta alkaa toteamuksella kirkon autonomiasta: “kirkko perustuu Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan” ja kirkko on ”yhteydessä Konstantinopolin apostoliseen ja patriarkaaliseen ekumeeniseen istuimeen” (985/2006, 1 §).
Laki antaa ortodoksiselle kirkolle Suomessa selvät rajat. Niiden sisällä kirkko toimii säilyttäen Konstantinopolin patriarkaatin vuoden 1923 autonomia-asiakirjan mukaisesti patriarkaatin ”säännöt järkkymättömänä pohjana”.
Liturginen järjestys yhdistää
”Säännöt” ovat ennen kaikkea liturgisia tai jumalanpalvelusperinteen kautta ilmaistuja globaaliin ortodoksisen perinteen tapoja. Liturginen järjestys on Suomen ortodoksien side muihin ortodokseihin Alaskasta Afrikkaan.
Kirkollisten sääntöjen ja tapojen rooli on ollut merkittävä kirkon yhtenäisyyden säilymisessä, mutta myös riitojen kärjistymisessä.
Skismat kirkon historiassa ovat syntyneet pieniltä näyttävistä välikohtauksista. Jumalanpalvelusjärjestyksen yksityiskohdilla oli merkittävä osa Pyhää Henkeä koskevan Filioque-kiistan (861), Rooman ja Konstantinopolin piispojen arvojärjestyksen (1054) tai vanhauskoisten skisman (1682) kärjistymisessä.
Kirkon historian kriisit ovat jättäneet ortodoksien kollektiiviseen historialliseen muistiin ajatuksen siitä, että liturgia on paikka, johon vieraita vaikutuksia tai muutoksia ei hevillä hyväksytä.
Tällainen näkemyksellisyys yhdistää vanhoja ortodoksisia kulttuureja Egyptissä, Kreikassa, Serbiassa ja vaikkapa Syyriassa. Näissä maissa ortodoksisuus ilmentää vahvaa symbioosia kulttuurin ja uskonnon välillä, ja mahdollisimman oikeanlainen perinteen kunnioitus takaa kristillisen uskonnäkemyksen jatkuvuuden.
Myös Suomessa ortodoksien kahden vanhan etnisen ryhmän, karjalaisten ja venäläisten, parissa penseys jumalanpalvelusjärjestyksen muutoksiin on ollut tunnettua.
Ortodoksiseen kirkkoon liittyneet suhtautuvat kulttuurin ja uskonnon liittoon kriittisemmin. Länsi-Euroopassa ja myös Suomessa ortodoksisuuteen kääntyneet ovat tuoneet kirkkoon muutosvaatimuksia, joihin vanhoissa perinteissä ei olla valmiita.
Tähän asti syvempää pohdintaa asiasta ei ole käyty. Syynä on ollut toive – ja ehkä jossain määrin utopiakin – siitä, että Suomeen syntyy kansallinen ortodoksinen kirkko.
Tähän voitiin uskoa niin kauan kuin Suomessa ei ollut nykyistä etnistä monimuotoisuutta.
Jumalanpalvelus on myös kulttuurinen koti
Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärän kasvupotentiaali ei ole nykyisin luterilaisen kirkon jättävissä vaan maahanmuuttajissa.
On vaikeaa uskoa, että serbialaiset, ukrainalaiset tai venäläiset ortodoksit muuttuisivat sukupolvessa tai kahdessakaan suomalaisiksi ortodokseiksi. Maahanmuuttajat assimiloituvat varmasti Suomen yhteiskuntajärjestykseen, mutta ortodoksinen kirkko on heille koti, jonne tuskin mennään kokemaan ensisijaisesti demokratiaa tai tasa-arvoa.
Ortodoksisella kirkolla on muiden kristillisten kirkkojen kanssa yhteiset ekumenian periaatteet, jotka hyväksyttiin Kirkkojen maailmanneuvoston perustamisen yhteydessä vuonna 1948.
Näkemyserot ekumeniassa tiivistyvät perinteen ja uusien tapojen suhteisiin.
Ortodoksinen kirkko kieltäytyy kategorisesti liturgisten ja sakramentaalisten perinteiden irrottamisen apostolisesta uskosta. Ortodoksit osallistuvat yhteisiin rukouksiin muiden kristittyjen kanssa, mutta eivät hyväksy synkretismiä omassa liturgisessa perinteessään.
Tämä todettiin Suomessakin ekumeenisessa neuvostossa 15.10.2002 hyväksytyissä hyvien tapojen suosituksissa: ”kunnioitamme jäsenyhteisöjen oikeutta opillisiin eroihin, erilaisiin rukoustapoihin, jumalanpalvelusperinteitten eroihin ja uskonelämän muotoihin”.
Piispa on perinteen vartija
Ortodoksisen kirkon piispat ja teologit ovat korostaneet ekumeenisissa yhteyksissä aina sitä, että jumalallinen totuus ei ole koskaan teologisten teesien tai yhden ihmisen tulkittavissa.
Totuus on pikemminkin elämäntapa, jota kontemploidaan liturgiassa, ja liturgiseen järjestykseen kätketyn totuuden siirtäminen sukupolvelta toiselle on juuri piispojen tehtävä.
Kirkko on historiallisesti ortodokseille hengellisyyden lisäksi myös kirkollisen kulttuurin turvapaikka. Vaikka ortodoksista kirkkoa on kritisoitu kaavoihinsa kangistumisesta ja erityisesti vanhoissa idän kulttuureissa saatetaan olla jopa passiivisia monia yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan, niin juuri kirkossa ihmisten tuntoaistit ovat herkimmillään.
Ortodokseille hengellisen perinteen jatkuvuus avautuu kirkossa, jota nimenomaan piispa edustaa ja kaikilla toimillaan edistää ja vahvistaa.
Tämä selittää myös reaktiot, jotka syntyivät maaliskuun ensimmäisenä päivänä Uspenskin katedraalissa Helsingissä. Piispa Irja Askolan alttariin meneminen ei ollut ehkä opillinen kannanotto tai ihmisoikeuskysymys, mutta se oli loukkaus ortodoksisen kirkon kulttuuriperinteitä kohtaan.
Ovatko suomalainen ekumeeninen uskaliaisuus ja globaali ortodoksisen perinteen etiketti törmäyskurssilla?
Jos näin on, tulee meidän Suomen ortodoksisessa kirkossa nähdä itsemme entistä selvemmin osana maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa.
Julkaistu Savon Sanomissa 16.3.2015 otsikolla "Kirkko on turvapaikka".
