Johanneksen seitsemän seurakuntaa

OJohanneksen ilmestykseen, Raamatun viimeisen kirjan toiseen ja kolman­teen lukuun on talletettu lyhyet ja kohtalokkaankin tun­tuiset viestit Efesoksen, Smyrnan, Pergamonin, Tyatiran, Sardeksen, Filadelfian ja Laodikean seurakunnille. Siis seitsemälle seurakunnalle. Raamatun mukaan apostoli on lähettänyt ne Patmoksen saarelta, jossa hän uskoo elävänsä historian viimei­siä aikoja – maailman loppua. Henki valtasi hänet ja edessä olivat vakavat hetket. Kuultuaan takaa kovan äänen, kuin torven puhalluksen, hänet valtasi pakonomainen vimma puhua ja kirjoit­taa. Ääni kehotti häntä lähettämään kirjeet.

Apostolin kirjeet ovat tiukkaa tekstiä. Jos kirjeet olisi lähetetty paimenkirjeenä nykyseurakunnille, ne aiheuttaisivat varmasti samanlaista kuhinaa kuin aikanaan Vähä-Aasian maakunnissa. Mutta rehellisyyden nimissä on todettava, ettei Jumalan sana ole aina mitään hunajaista lepertelyä, ei pään silittelyä eikä hellyysteologiaa.

Jos tulkitsemme Jumalan puheen vain rakkauden sanomaksi tai lempeäksi lohdutteluksi, voimme herkästi päätyä tulkitsemaan sitä vain henkilökohtaisista tarpeistamme käsin. Ei yksin apostoli Johannes, vaan myös Kristus ja itse Jumala Vanhan testamentin lehdillä tule­vat meitä usein vastaan vaativina ja itsetutkisteluun pakottavina.

Mutta entä jos Kristus, Jumala, apostoli, ja vaikkapa seurakuntaelämä itsessään ovat vain kerta kaikkiaan paljon kovempia ja ankarampia kuin minun in­himilliset tai hurskaat toiveeni? Putoaako uskoltani pohja, jos huomaan ettei Jumala ole­kaan toiveitteni toteutustynnyri?

Kaikkien Johanneksen lähettämien kirjeiden alussa sanotaan sa­mat pysäyttävät sanat – ”minä tiedän.” Nykypäivän seurakuntaelämässä tämä tietäminen ei ole eikä saa olla toisten yläpuo­lelle asettumista. Yksin tieto ei riitä, vaan tarvitaan toisten ihmisten herkkää ja ymmärtävää kuuntelemista. Ja tätä puolta voimme kartuttaa osallistumalla seurakuntiemme toimintaan. Osaammeko kieltää omat loukkaavat ja pahat aikeet, osaammeko kuunne­lla ja sitä kautta tietää, mitä seurakunnille todella kuuluu? Ei vain apostolin mainitsemille seitsemälle, vaan sille yhdelle ihmiselle Helsingissä, Turussa, Lappeenrannassa, Lahdessa, Hämeenlinnassa, Kotkassa ja Haminassa? Toivon, että tämä näkökohta ohjaisi seurakuntien valtuustoon valittavia jäseniä, kun yhteisiä päätöksiä yhteisen hyvän eteen ollaan tekemässä. Vaalithan tullaan käymään kuudessa seurakunnassa hiippakunnan seitsemästä seurakunnasta.

Niin vastuunkantajien kuin jokaisen seurakuntalaisen tulee olla pitkämielisiä, jotta ymmärtäisimme, ettemme päätä vain hallintoasioita, vaan että ajamme omien pyhäkköyhteisöjemme lähimmäisen asiaa. Jos asetamme itsemme Jumalanäidin kaitselmuksen alle, sitoudumme olemaan kärsivällisiä, ymmärtäväisiä ja lempeitä muita kohtaan. Emme kuitenkaan voi tinkiä tiukkuudesta, kuten ei Johanneskaan tinkinyt omissa kirjeissään. Vaikeitakin päätöksiä on tehtävä rohkein mielin.

Virallisesta seurakunnastamme riippumatta linkitymme ortodoksisuuden kautta apostolin mainitsemiin seitsemään historialliseen seurakuntaan. Kaikkitietävä Ju­mala tuntee myös meidän kylmyytemme ja palavuutemme. Tältä haastavalta paikalta emme pääse livahtamaan karkuun. Mutta jos katsomme Kristukseen, häneen, joka ve­rellään on vapauttanut meidät synneistämme, ei meillä ole hätää, koettelee meitä sitten elämä tai Jumala. Ja jos tosissamme tahdomme seurakuntalaisina ja seurakuntina edistää evankeliumia tässä kylmässä maailman kolkassa, meidän pitää suos­tua seitsemän kirjeen perustalta nousevaan henkeen. Kaikkia näitä kirjeitä edeltää nimittäin ihmeellinen alkulause, joka sävyttää kirjeiden sisällön: ”Armoa ja rauhaa teille häneltä, joka on, joka oli ja joka on tuleva … Jeesukselta Kristukselta, luotettavalta todistajalta, joka on esikoisena noussut kuolleista … joka rakastaa meitä ja on verellään vapauttanut meidät synneistämme.”

Ortodoksiviesti 7/20