Jo antiikin Kreikan stoalaiset filosofit...
Jo antiikin Kreikan stoalaiset filosofit ajattelivat, että jokaisella ihmisellä on oikeuksia, jotka kuuluvat hänelle ihmisenä ja jotka on huomioitava myös silloin, kun valtiot käyvät sotaa. Nykyään melkeinpä jokaisella mantereella käydään sotaa. Konfliktien monimutkaiset taustat ovat yhtä moninaiset kuin niiden määräkin. Jokaisen inhimillisen tragedian keskiössä on kuitenkin ihminen, jolla on tarinansa kerrottavana. Erään tällaisen tarinan luin vastikään Lähi-Idän alueelta.
Tammikuussa 2003 Israelin armeijan raivaustraktori jyräsi terroristeiksi oletetun palestiinalaisperheen talon. Sotilaat toimivat korostetun humaanisti, he kantoivat jopa perheen huonekalut talosta ennen sen hävittämistä.
Lopulta kun israelilainen sotilas lähti etsimään epäiltyä talosta, perheen äiti huusi pelokasta tytärtään nimeltä häntä rauhoittaakseen. Hämmentynyt sotilas huomasi, että järkyttyneellä tytöllä oli sama nimi kuin hänen omalla tyttärellään. Tunteellisena, ehkä osallistuen perheen tuskaankin, hän kaivoi povitaskustaan tyttärensä kuvan ja näytti sitä palestiinalaisäidille. Tämä tilannekuvaus – äidin (avun)huuto ja sotilaan reaktio – sai minut pohtimaan ihmisyyden kysymystä laajemmassa perspektiivissä. Neutralisoiko sotamiehen hyvän tahdon ele suoritettavan tehtävän vaikutusta – eli kodin riistämistä perheeltä? Tarina ei kerro, miten perheenäiti reagoi, mutta hän olisi hyvin voinut vastata sotilaalle: ”Jos todella olet ihminen, niin kuin minäkin, miksi teet sitä, mitä juuri teet?”
Myöhäiskeskiajalta lähtien ihmisyys toimi kilttiyden, hyvän käyttäytymisen ja kohteliaisuuden synonyyminä. Valistusajattelijat korostivat sivistynyttä käyttäytymistä, koska se ilmaisi kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan. Ihmisyys ei ilmaissut vain sivistystä vaan sivilisaatiota. Näihin merkityksiin kietoutui läheisesti ajatus ihmisyydestä, joka osaltaan ilmaisi erityisesti ihmisen moraalisia ja eettisiä piirteitä. Tässä mielessä ihmisyys erosi barbariasta.
Filosofiset teoriat tarjoavat kukin oman näkemyksensä ihmisyydestä. Köyttä vetävät keskenään ajatussuunnat, joiden mukaan ihmisyksilön tekoja ja käsityksiä tarkastellaan ja arvostellaan joko yksilön oman kulttuurin kautta, tai niihin sovelletaan käsitteitä ja oppeja, jotka soveltuvat kaikkiin ihmisiin aina ja kaikissa tilanteissa. Sopiikin kysyä, voiko ihmisen universaalia ulottuvuutta paikantaa myötätunnon ja ymmärryksen tuolle puolen?
Bysanttilainen mystikkoteologi Nikolaos Kabasilas on sanonut, ettei ”ole mitään niin pyhää, kuin ihminen, jonka luonnon on Jumala itsekin omaksunut”. Pyhyys on läsnä kaikkialla, mistä rakkaus, veljeys ja solidaarisuuskin löytyvät. Raamatun kuuluisa vertaus Laupiaasta Samarialaisesta kuvailee spontaania myötätuntoa kärsivää ihmistä kohtaan, huolimatta siitä, että tämä ihminen oli vierasmaalainen, vieläpä vihollisheimolainen. Toinen vaikuttava totuus tässä vertauksessa on Jeesuksen vastaus kysymykseen: ”Kuka on lähimmäiseni?” Kristukselle rakkauden totuus on siinä, että meidän on oltava lähimmäinen jokaiselle, joka tarvitsee apua ja tukea.
Ihmisoikeuksien kanssa käytävässä dialogissa kirkoilla on mahdollisuus korostaa humanitaarisia ja filantrooppisia näkemyksiään, sekä huomauttaa, että pelkkä oikeuksien julistaminen ei muodosta korkeinta eettistä järjestelmää, saatikka että vapauden historia alkaisi moderneista ihmisoikeuksista. Ortodoksinen kirkko painottaakin tässä yhteydessä vapaaehtoista luopumista yksilöllisistä oikeuksista rakkauden nimessä – rakkauden, joka ”ei tavoittele oma etuaan”. Tätä tulkintaa alleviivasi myös Kreetalla 2016 kokoontunut Suuri ja Pyhä Synodi: ”Kirkko tarjoaa ristiinnaulitun Herran uhrautuvan rakkauden ainoana tienä, joka johtaa maailman rauhaan, oikeudenmukaisuuteen, vapauteen ja solidaarisuuteen ihmisten ja kansojen välillä, joiden ainoana ja lopullisena mittana on aina maailman elämän edestä itsensä uhrannut Herra”. Tähän perustaan, ikuiseen ja muuttumattomaan, on hyvä tukeutua.
Arkkipiispa Leon kolumni: Ortodoksiviesti 5/18
