Ihmisistä ja arvoista
Alustukseni käsittelee ihmisyyttä ja ihmiskuvan pohjalta nousevaa arvomaailmaa. Tarkastelen aihetta luonnollisesti ortodoksisen teologian ja perinteen pohjalta, mutta peilaten asioita suomalaiseen elämään ja yhteiskuntaan.
Ortodoksisuudessa ihmisyys ja Jumala kietoutuvat yhteen. Ihminen on avain Jumalan tuntemiseen, sillä tutkimalla ihmistä tutkimme aina samalla Jumalaa. Myös ortodoksisen kirkon jumalakuva muodostuu antropologian, ihmistä tutkivan teologian haaran välityksellä.
Pohdin tässä alustuksessani myös vuorovaikutuksen merkitystä ihmisyydelle, suhteelle muihin ihmisiin ja Jumalaan.
Jumala on vuorovaikutuksen yhteisö
Kristillinen käsitys Jumalasta on kolmiyhteinen. Hän on ilmoittanut itsensä kolmesta persoonasta muodostuvana Pyhänä Kolminaisuutena eli Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Koska kristillisyys ei ole ideologia, vaan historiallinen uskonto, se korostaa kirkon opin pohjautumista historiallisiin tapahtumiin. Siksi Jumalan toiminta maailmanhistoriassa toteutuu ensin Isänä eli Luojana, sitten Poikana eli Kristuksena ja lopulta Pyhänä Henkenä kirkon kautta.
Kysymyksessä on kuitenkin aina sama Jumala ja sama suuri kertomus. Siksi tunnemme Jumalan Kolminaisuutena, joka on persoonista koostuva sosiaalinen ja yhteisöllinen Jumala.
Ainoa Raamatun kuvaama Jumalan olemukseen liittyvä ominaisuus on rakkaus. Jeesuksen opetuslapsen ja apostolin Johanneksen kirjeestä voimme lukea: ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus” (1.Joh. 4:7–8).
Rakastava Jumala on kolmen persoonan yhteisö, sillä tarvitaan enemmän kuin yksi, jotta voitaisiin osoittaa rakkautta. Jumalan keskinäinen rakkaus ei ole sisäistä ja persoonien keskinäistä hyvinvointia vahvistavaa, vaan aktiivista ja ulospäin suuntautuvaa. Jumala ei ole sulkeutunut itserakkaus, vaan Kolminaisuus, joka on avoin, vastaanottava ja jakava. Siksi ihminen ja maailma ovat Jumalan rakkaudesta syntyneen luomistyön tulosta.
Kreikan kielessä sana persoona merkitsee myös ihmiskasvoja. Kirkkoisä Gregorios Nyssalainen kuvaa Kolminaisuuden toimintaa Jumalan persoonien tanssiksi. Gregorios ja muut kreikkalaiset kirkkoisät kehittivät Kolminaisuuden kommunikointia kuvaamaan uudissanoja, joilla kuvattiin samanlaisena pysyvän Jumalan persoonien jatkuvaa kohtaamista kasvokkain. Siksi ortodoksisessa perinteessä Jumala Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä on malli ihmispersoonalle vuorovaikutuksesta eli kasvokkain kohtaamisesta ihmisten kesken.
Ortodoksinen ihmiskuva
Ortodoksinen käsitys ihmisyydestä nousee Raamatusta. Sen perustana on Raamatun alkulehdiltä löytyvä varmasti teillekin tuttu luomiskertomus, joka täydentyy Kristuksen opetuksella ja hänen antamallaan esimerkillä. Raamatun tutkistelun lisäksi ortodoksinen kirkko pohtii käsitystään ihmisestä myös uskontunnustuksessa sekä erityisesti ortodoksiselle perinteelle keskeisissä kirkkoisien ja -äitien kirjoituksissa.
Kirkkoisät ja -äidit eli kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana eläneet opettajat elivät tiiviissä kanssakäymisessä sekä juutalaisen perinteen että kreikkalaisen filosofian kanssa. Molemmat vaikuttivat heidän ortodoksisen ihmiskäsityksen kehittelyyn.
Ortodoksinen käsitys niin Jumalasta kuin ihmisyydestäkin rakentuu persoonista muodostuvalle yhteisöllisyydelle. Yksilö ei ole idea tai arvo, vaan ainutlaatuinen ja kokonaisvaltainen persoona, joka koostuu ruumiista, hengestä ja sielusta ja jonka ihmisyys täydellistyy yhteisön osana. Ihminen on myös Jumalan luoma ja luotu Jumalan yhteyteen. Ihmisen on luonnollista olla Jumalan läheisyydessä yhdessä muiden ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Yhteydessä Jumalaan toteutuvat ihmisen täydellisyys ja eheys.
Jumala loi ihmisen ja maailman tyhjästä eli toisin sanoen Hän toi ihmisen olemattomuudesta olemiseen (Room. 4:17; Heb. 11:3). Luomistyön motiivina on siis rakkaus, ja siksi Jumalan rakkaudesta syntyneet ihminen ja maailma ovat sisimmältä olemukseltaan hyvää ja pyhää.
Raamatun luomiskertomuksessa tämä ilmaistaan sanoin: ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää” (1.Moos. 1:31). Pahaa ei ole olemassa luotuna, vaan se merkitsee hyvän poissaoloa tai turmeltuneisuutta siinä, jonka Jumala on alun perin luonut hyväksi.
Luomiskertomus kertoo myös ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi (1.Moos. 1:26). Nämä kaksi käsitettä - kuva ja kaltaisuus - ovat keskeisiä ortodoksiselle ihmiskuvalle. Jumalan kuva ihmisessä merkitsee lahjaa ja tarkoitusta. Sitä voidaan kuvata sukulaisuussuhteeksi ihmisen ja Jumalan välillä, joka toteutuu esimerkiksi luovuuden kautta. Ihmisen luovuudella on kuitenkin inhimilliset rajansa.
Jumalan kaltaisuus ihmisessä taas ymmärretään annettuna tehtävänä ja mahdollisuutena, kutsumuksena täydellisyyteen. Kaltaisuus on matkaa ja kasvua kohti Jumalaa, jonka alkupisteenä on Jumalan kuva ihmisessä.
Kirkkoisät toivat yhteen sekä Vanhan että Uuden testamentin ihmiskäsityksen, jossa ihminen on ruumiin, sielun ja hengen muodostama kokonaisuus. Maan tomusta ja Jumalan henkäyksestä muodostuva ihminen sai Uuden testamentin ajattelussa vielä kuolemattoman sielun. Ortodoksinen käsitys rakentuu siis kokonaisvaltaisuudelle, jossa osa ihmisestä on taivaallista ja jumalallista alkuperää, osa taas tästä maailmasta.
Kreikkalaisessa filosofiassa kirkkoisiä haastoi eniten platonismi, joka pohjautui jyrkkään rajanvetoon sielun ja ruumiin välille. Isät suhtautuivat kielteisesti näkyvän ja näkymättömän maailman erillisyyteen. Isien mukaan ihminen – sielu, ruumis ja henki – on kokonaisuus ja sellaisena Luojansa kuva, joka syntyy jo hedelmöitymisen hetkellä. Ratkaisevaa on kokonaisuus, eikä siksi mikään ruumiillinen tai henkinen vajavaisuus himmennä Luojan kuvaa ihmisessä.
Ortodoksinen ihmiskäsitys ei korosta sukupuolten välisiä eroja, vaan mies ja nainen ovat samalla tavoin Jumalan kuva. Ihmisenä heidän päämääränsä on sama: tulla täydelliseksi. Lähtökohtana tässä on Jumalan löytäminen lähimmäisestä ja yhdessä lähimmäisen kanssa.
Ihmisen vapaus
Jumalan ihmistä kohtaan osoittama rakkaus on täydellistä. Jumalan muovaama ihminen on vapaa, sillä täydelliseen rakkauteen ei voi sisältyä toista rajoittavia elementtejä. Ihmisen vapaus ei siis perustu filosofointiin, vaan ihmishengen alkuperään Jumalassa.
Voidaan sanoa, että vapaus on universaali totuus ja se kuuluu jokaiselle uskonnosta riippumatta. Kristinusko lisää tähän totuuteen konkreettisen hahmon eli Kristuksen. Ihminen on vapaimmillaan silloin, kun hän saa olla se mikä luonnolliselta olemukseltaan on. Toisin sanoen, kun ihminen on vapaa, hän on silloin oma itsensä.
Vapaus vaatii tahtoa eli ihmisen omaa päätöstä elämän suunnasta. Ihmisluonnossa on pyrkimys vapauteen, mutta ei selkää tietoa siitä missä ja mitä tuo vapaus on. Ortodoksille on selvää, että ihmisen vapaus kirkastuu Kristuksessa ja hänen tunteminen on vapauden tuntemista.
Syntiinlankeemus ja pahuuden salaisuus
Raamatun alkulehdiltä löydämme myös kertomuksen syntiinlankeemuksesta (1. Moos. 3). Se on kertomus siitä, kuinka ihminen omaan ylpeyteensä ja kaikkivoipaisuuteensa nojautuen vapaasta tahdostaan erottaa itsensä Jumalan yhteydestä. Synti ei siis ole yksittäinen teko, vaan ihmisen itsekeskeisyyden ja ylpeyden pohjalta nouseva päätös erottautua Jumalasta.
Syntiinlankeemuksen vaikutukset näkyvät ihmisessä Jumalan kuvan sumentumisena ja tuhraantumisena sekä luonnollisen Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden katkeamisena. Ihmisen eheys murtui ja luonnollinen yhteisöllisyys muuttui itsensä eristämiseksi. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisestä tuli yksinäisyyden, sairauksien, kärsimyksen ja kuoleman alainen. Kuolema merkitsi olemattomuuteen palaamista eli lopullista elämän katoamista kuoleman hetkellä.
Kirkkoisät kuvaavat Adamiin tullutta pahuutta kuolemanpelkona, joka ilmeni viholliskuvina. Pahuutta kutsutaan ortodoksisessa perinteessä myös turmelukseksi, joka merkitsee pahuuden jatkuvaa läsnäoloa. Pahuus on kuitenkin ennen kaikkea salaisuus, sillä se voi synnyttää rakkauden voimalla toimivan vihan, joka kylvää tuhoa samalla voimalla kuin rakkaus hyvää.
Käsitämme, että maanpäällisen paratiisin luominen on mahdotonta. Siksi ortodoksinen perinne toteaa pahuuden osaksi todellisuutta, joka pitää kohdata voidakseen voittaa sen. Kohtaaminen ei ole hyväksymistä, joka merkitsisi kääntymistä pois Jumalasta.
Ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre on esittänyt ajatuksen muista ihmisistä helvettinä. Ortodoksisuuden kannalta ajatus on absurdi, sillä helvetti ei voi olla toinen ihminen, vaan se on ihminen itse silloin kun hän on vailla yhteyttä muihin ihmisiin. Kirkkoisiltä voimmekin löytää ajatuksen helvetistä ikuisen yksinäisyyden paikkana.
Jumala ei hylännyt ihmistä syntiinlankeemuksen jälkeen, mutta kunnioittaa ihmiseen vapaan tahdon pohjalta tehtyä valintaa. Kuitenkin Jumalan rakkaus myös langennutta ihmistä kohtaan on jatkuvaa ja iankaikkista.
Jumalan rakkauden käsittämättömyydestä kertoo esimerkiksi Johanneksen evankeliumin kohta: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:17)
Ortodoksinen uskon perustana on Jumalan rakkauden jatkuvuus. Elämme lähestyvän joulun eli Kristuksen syntymäjuhlan aikaa. Juhlan ydin on Jumalan ihmiseksi tuleminen Kristuksessa. Ihmiseksi tullut Jumala, Kristus, on itse elämä. Kristuksen tehtävä oli palauttaa yhteys Luojan ja luomakunnan välille ja tämä tapahtui nöyrtymisen, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Yhteys on uusi elämä, sillä nyt ihmiselle on avoinna myös ikuinen elämä Jumalan yhteydessä.
Ortodoksista teologiaa ja perinnettä avaavan alkuosan jälkeen pohdiskelen hieman lähemmin muutamia näkökulmia lääkärin työhön liittyen.
Kirkko on sairaala
Ortodoksisen kirkon perinteessä kirkkoa verrataan usein sairaalaan tai parantolaan, jonne ihmiset tulevat hengellisten, mutta myös muiden sairauksiensa kanssa. Jokainen ihminen on siis Jumalan luomana täydellinen, mutta syntiinlankeemuksen alaisena vaillinainen, epätäydellinen ja erehtyväinen. Siksi syntisyyden myöntäminen ja kohtaaminen sekä siihen avun etsiminen kirkon elämän kautta on luonnollista.
Jossain määrin lääkärin ja papin työtä voidaankin rinnastaa, sillä molemmat tarkastelevat ihmistä kokonaisvaltaisesti pyrkien auttamaan erilaisissa vaivoissa ja sairauksissa takaisin ehyeen elämään. Ortodoksisen ihmiskuvan pohjalta on selvää, että ruumiin vaiva vaikuttaa eri tavoin myös henkiseen ja hengelliseen olemukseen ja päinvastoin.
Ortodoksiseen perinteeseen kuuluvat sielunhoito ja katumuksen mysteerio eli synnintunnustus, joka on kuin lääkärin vastaanotto. Kahden kesken papin kanssa tapahtuvassa synnintunnustuksessa ihminen tarkastelee omaa tilaansa Jumalan kasvojen edessä. Pappi on todistaja ja ohjaaja, sillä hän antaa hengellisiä ohjeita katuvalle.
Katumuksen mysteerion toimittaminen vaatii rauhallisen ja kiireettömän tilanteen luomista, että hengellisiin vaivoihinsa apua hakeva voi avoimesti kertoa tilanteestaan. Sielun sairauksiin liittyy usein vahva häpeän tunne, jonka ylittäminen vaatii vuorovaikutuksen ja luottamuksen rakentumista katuvan ja papin välille.
Papin määräämä lääke synnintunnustukselle tulleelle on yleisimmin katumuksen kautta paluu kirkon yhteyteen. Kirkko luottaa vuosituhantiseen kokemukseensa siitä, että hengellinen vaiva parantuu rukouksen ja Herran Pyhään ehtoolliseen osallistumisen kautta osana kirkkoyhteisöä.
Lääkärin työ ja uskonnollisuus
Meidän aikamme korostaa vahvasti syntymästä kuolemaan jatkuvan ihmiselämän merkitystä sekä panostaa tuon ajan kokemuksiin ja saavutuksiin. Ihanteena on tehokkuus ja aktiivisuus tässä ajassa. Tämän yhdistyessä murtuvaan yhteisöllisyyteen ja kasvavaan yksilön korostamiseen kyky tunnistaa ihmisen luonnollinen tarve uskonnollisuuteen heikkenee.
Tämä on mielestäni yksi selitys sille, miksi uskonnollisuuden ymmärtäminen ihmiselämän keskeiseksi osaksi ja yleisesti elämän pohjavireeksi koetaan nykymaailmassa usein vaikeaksi.
Suhteessa elämään uskonnot luovat laajemman ja syvemmän perspektiivin, joka ei perustu tieteellisiin faktoihin, vaan luottamukseen. Siksi keskeistä ei ole perustelujen löytäminen tai niistä yhtenevän näkemyksen luominen, vaan sen tunnustaminen, että uskonnollisuus sen eri muodoissa on luonnollinen osa ihmiselämää.
Kestävän ihmisyyden kannalta uskonnollisuuden kautta toteutuvan henkisyyden ja hengellisyyden ymmärtäminen läpi ihmiselämän kulkevana pohjavireenä on tärkeää. Näiden vajetta ei voi täyttää ”pikaruoalla”, vaan pitkäkestoisella harjoituksella.
On mainittava, että seuraan surullisena suomalaisen yhteiskunnan keskustelua uskontokasvatuksen merkityksestä osana perusopetusta. Uskonto on nimenomaan henkiseen ja hengelliseen tarkasteluun työkaluja antama oppiaine. Voin vain kysyä, miten voimme kasvattaa tasapainoisia ja hyvinvoivia aikuisia, jos hylkäämme ihmiselämän henkisyyden ja hengellisyyden mahdollisuuden, joka on niin keskeinen ihmisyyden ulottuvuus?
Vanhoihin uskontoihin kätkeytyy vuosituhantinen ihmisyyden tarkastelun viisaus. Niissä ihmistä ei nähdä vuosituhansien saatossa ylemmäksi olennoksi kehittyväksi, vaan samojen ihmisyyden lainalaisuuksien alaiseksi. Sen vuoksi vanhojen uskontojen viisauksia on hyvä tarkastella rauhallisesti löytääkseen niiden ajattelun kehittymisen.
Monen muun nykymaailman työn tavoin ei myöskään lääkärin tehtävässä voi lähteä kieltämään tai eristämään uskonnollisuutta ja tarkastelemaan ihmisyyttä siitä irrallaan. Ihmisen kokonaisuuden ymmärtäminen kasvaa myös uskonnollisuuden arvostamisesta keskeisenä osana elämää.
Vuorovaikutus
Toimimmepa missä työssä tai tehtävässä tahansa keskeinen työvälineemme on oma persoonamme. Kaikessa työssä ja tehtävissä tarvitsemme persoonaamme ollaksemme vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kristillisiä esimerkkejä persoonansa ”peliin laittamisessa” on paitsi Kristus myös ortodoksisen kirkon pyhät ja hengelliset ohjaajat.
Vuorovaikutukselliseen suhteeseen muiden kanssa asettuminen edellyttää oman persoonan tuntemusta. Ortodoksisen kirkon 1700-luvulla elänyt munkki Serafim Sarovilainen sanoi: ”Saavuta sielun rauha, ja tuhannet ympärilläsi pelastuvat.” Siksi ensimmäinen askel ihmisyyden ja vuorovaikutuksen tiellä alkaa omasta sisimmästä, oman persoonan tuntemisesta ja rakentamisesta.
Hengellisten ohjaajien, olivatpa he miehiä tai naisia tai miltä vuosisadalta tahansa, elämänvaellukseen liittyy yhteinen piirre. Yleensä he ovat ensin paenneet maailmasta syrjäisille seuduille ollakseen kahden Jumalan kanssa. Myöhemmin he ovat palanneet tai hengelliset lapset ovat vaatineet heidän paluutaan maailman yhteyteen. Heidän elämänsä ohjenuora on siis se, että ensin on elettävä yhteydessä Jumalaan, jotta voi tuoda muitakin Hänen yhteyteensä.
Voimme kysyä mitä tarkoitetaan tuolla yhteydellä Jumalaan? Ortodoksisessa perinteessä se merkitsee rukousta, joka ei ole vain sanoja, avunpyyntöjä tai kiitosta, vaan se on ennen kaikkea vuoropuhelua Jumalan kanssa. Siksi rukouksessa pyritään jatkuvuuteen ja säännöllisyyteen, sillä eihän mikään vuoropuhelu toteudu vain satunnaisina huutoina. Tuolloin ihminen altistaa itsensä muutokselle, joka seuraa ihmisen ja Jumalan välisen suhteen kanssakäymisestä.
Mitä me voimme oppia hengellisten ohjaajien kokemuksesta? Jokainen meistä tarvitsee oppitiensä vuorovaikutukseen ja dialogiin muiden kanssa. Kanssakäymistä muiden kanssa ei voi oppia kirjaviisautena, vaan siihen tarvitaan reaalimaailman kokemuksia. Siksi tarvitsemme yhteisöjä, joissa erilaiset persoonat ja ehkä juuri ne joiden kanssa meidän on hankalaa tulla toimeen hiovat meitä tuntemaan itseämme ja olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Mielestäni keskeistä on myös huomata hengellisten ohjaajien taito asettua persoonalliseen suhteeseen hengellisen lapsensa kanssa ja käyttää omaa persoonaansa vastavuoroisen muutoksen mahdollistajana.
Alustus Oulussa 16. joulukuuta 2011
