Hallintoa uudistetaan tulevia sukupolvia varten
Toimiessani Helsingin hiippakunnan metropoliittana 1990-luvulla johdin kahta seurakuntien hallinnonuudistusprosessia. Syystä tai toisesta ne eivät tuolloin saaneet tuulta siipiensä alle. On ehkä syytä muistaa kirkkokuntamme pitkä historia hallinnollisten kysymysten parissa. Autonomian aikana maamme ortodoksit kuuluivat Suomen hiippakuntaan osana Venäjän ortodoksista kirkkoa 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuun. Tuolloin kirkkohallinnolliset uudistuspyrkimykset kulkivat vuosisadan vaihteen molemmin puolin rinnakkain niin Suomessa kuin Venäjällä, antaen ja saaden vaikutteita puolin ja toisin.
Samalla kun Venäjällä keskityttiin ensisijaisesti patriarkaatin uudelleenperustamiseen, Suomessa keskeisellä sijalla olivat seurakunta- ja hiippakuntahallinnon uudistustyö. Merkittävimmän kirkkohallinnollisen uudistyön Suomessa tekivät vuoden 1905 seurakunta-asetusta valmistellut lainvalmistelukunta, vuosien 1905–1906 ja 1908 papiston ja maallikoiden yhteiset hiippakuntakokoukset sekä vuonna 1906 hiippakuntakokoussääntöehdotusta valmistellut valiokunta. Kirkkohallinnollisten uudistuskysymysten keskiössä toimivat aktiivisesti kirkon suomenmielisen papiston johtohahmot Sergei Okulov, Sergei Solntsev ja Mikael Kasanski.
Viime vuosikymmenten aikana hallinnonuudistustarvetta on Suomen ortodoksisessa kirkossa käsitelty – muodossa tai toisessa – kirkolliskokouksesta toiseen. Nyt toteutettava uudistus on paikalliskirkkomme tasolla merkittävin muutos sotien jälkeen. Muutos tehdään tulevia sukupolvia varten. Vuoden 2017 kirkolliskokous edellytti kirkollishallitukselta toimenpiteitä, joilla seurakuntarajat ja -rakenteet arvioidaan sekä muutetaan tarvittaessa koko kirkon tasolla vuoteen 2020 mennessä. Kirkollishallitus on paraikaa toteuttamassa näitä toimenpiteitä, joihin liittyy Karjalan ja Kuopion hiippakunnassa jo pitkään käynnissä ollut seurakuntarakenteiden uudistusprosessi. Sama prosessi on siirretty Helsingin hiippakuntaan sekä Ouluun. Helsingin hiippakunnassa muutoksesta vastaa oma ohjausryhmänsä, joka työstää kevään kuluessa toimenpiteitä yhteistyössä kirkkoherrojen ja seurakuntien kanssa. Varsinaiset päätökset tehdään kirkollishallituksessa.
Käytännössä prosessissa pohditaan muun muassa kunkin hiippakunnan seurakuntien lukumäärää sekä sitä, mitkä seurakunnat ovat keskeisiä hallinnollisia yksikköjä, joissa hallinto toteutuu nykymittapuulla hyvällä tavalla. Yhtä lailla pohdittavaksi tulee, mitkä seurakunnat ovat niin sanottuja kappeliseurakuntia, joissa on mahdollisimman kevyt hallinto ja joissa toiminta keskittyy kirkon ydintehtäviin. Uudistusten myötä taloudellisia resursseja pystytään kirkossamme kohdentamaan entistä paremmin, mikä antaa seurakuntien työntekijöille mahdollisuuden keskittyä kirkon ydintehtävään nykyistä laaja-alaisemmin.
Seurakuntien rakenteiden uudistukseen kirkkomme edellyttäminä toimenpiteinä liittyy myös hiippakuntajärjestelyjen arviointi, joka on parhaillaan menossa. Tätäkin on valmisteltu jo pitkään eri tahoilla. Piispainkokous tekee siitä oman ehdotuksensa, jonka kirkollishallitus tuo loppuvuodesta esitettäväksi kirkolliskokoukselle. Kokonaiskuva näyttää vahvasti olevan, että hallinnonmuutoksella pystytään vastaisuudessa tukemaan paremmin piispojen työtä ja kokonaisuuden johtamista.
Käytännössä hiippakuntarajojen uudistus on helpoiten toteutettavissa niin, että hiippakuntarajoja ei muodosteta nykyisiä seurakuntia purkamalla. Tämä olisi myös hallinnollisesti vaikea prosessi. Tavoitteena on, että uudistetut seurakunta -ja hiippakuntarakenteet käynnistävät toimintansa vuoden 2020 alussa. Tämän jälkeen kirkolliskokouksen kokoonpano uudistuu uusien seurakuntavaalien myötä. Meneillään oleva hallinnonuudistus on näin ollen tärkeää toteuttaa nyt, muuten moni jo aloitettu prosessi joudutaan aloittamaan alusta.
Arkkipiispa Leon kolumni: Ortodoksiviesti 3/18
