Filantropian ja karitatiivisuuden velvoittavuus
Nykypäivänä tulevaisuus näyttäytyy yhä epävarmempana, pelottavanakin. Erityisesti aikuisuuden kynnyksellä olevien elämän täyttää vyyhti asioita, jotka usein mielletään henkilökohtaisen vapauden päättymisenä. Aikuisuuteen kuuluvat asiat – vaikkapa asuntolaina, työura tai perheen perustaminen – voivat näyttäytyä nuoren tulevaisuuden horisontissa musertavina haasteina. Paras lääke ahdistavia ja pelottavia uhkakuvia vastaan on mieli, joka on täytetty vastoinkäymisten yli kantavilla voimaannuttavilla tekijöillä: uskolla, toivolla, luottamuksella toisiin ihmisiin ja elämän kantavuuteen. Voimaannuttavat mielikuvamme ovat turvasatamia ja niiden kartuttaminen on kuin sijoittamista aineettomaan pankkiin.
Aikamme suurta hyväntekeväisyyttä on sisäisten aarteiden jakaminen toisille. Esimerkiksi vertaistukiryhmät toimivat tämän periaatteen varassa. Siellä jaetaan kokemuksia, kuunnellaan ja opitaan toinen toiselta. Tuen vastaanottaminen ’vertaiselta’ on usein paljon helpompaa kuin asiantuntijalta. Jaetut selviytymistarinat ovat auttaneet monia elämän vaikeina aikoina.
Rakkaus ja hyvät teot kuuluvat yhteen. Olennainen osa ihmisluontoa on rakkaudellinen suhtautuminen kanssaihmisiin. ”Olemme aidosti ihmisiä ja persoonia vain silloin, kun kohtaamme toisia ihmisiä kääntäen ’kasvomme’ heitä kohti, katsoen heitä silmiin ja sallien heidän katsoa omiimme”, sanoo Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos. Vastakohta edelliselle on välinpitämättömyys, joka kuvastuu kasvojen pois kääntämisenä teoista, asioista ja ennen kaikkea ihmisistä. Se on pakenevaa poissaoloa. Persoonana oleminen ja toimiminen on täydellisintä silloin, kun olemme toisia varten.
Dostojevskin Karamazovin veljeksien vanhus Zosiman hätkähdyttävä ajatus, että jokainen meistä on vastuussa kaikesta ja kaikista, haastaa jokaisen meistä. Aina emme tule ajatelleeksi, kuinka mittava kristillisen hyväntekeväisyyden ja kirkon sosiaalisen vastuun historia on. Vieraanvaraisuus, armeliaisuus ja filantropia eli ihmisrakkaus olivat antiikin kreikkalaisille suorastaan pyhiä velvollisuuksia. Filantrooppi on Jumalan työkaveri, joka rakastaa ’rajattomasti’. Kun kreikkalainen ja kristillinen humanismi sittemmin kohtasivat historiassa, ne sulautuivat yhdeksi. Tämä liitto näkyy selvästi keskiajan bysanttilaisessa maailmassa jossa karitatiivisuus eli hyväntekeväisyys ja yksityinen laupeudentyö olivat keskeisiä näkökohtia. Tämän tradition kantajana toimii edelleen ortodoksinen luostarilaitos, erityisesti kreikkalaisessa kulttuurikontekstissa. Hyväntekeväisyys on filantrooppista silloin kun se on pyyteetöntä ja universaalia.
Filantropia ja karitatiivisuus velvoittavat meitä. Meidän on yksinkertaisesti pidettävä huolta, että jokaisella on riittävästi aineellista ja aineetonta. Tämä on myös viime kädessä turvallisuuden todellinen perusta. Toiset huomioivaan yhteyteen perustuu koko olemassaolomme.
Karjalainen, tammikuu 2019
