Euroopan murros vaatii toimintakulttuurin muutosta
Euroopan uskonnollista murrosta voidaan nähdä ohjaavan erityisesti kaksi seikkaa: kristillisen identiteetin muuttuminen yhä enemmän yksilöllisyyttä korostavaksi ja kriittinen suhtautuminen uskonnollisia instituutioita kohtaan.
Muutokset eurooppalaisten uskonnollisuudessa kertovat haasteista, jotka perinteinen kristillisen arvomaailma tänään kohtaa. Moderni eurooppalainen ihminen näyttäisi pitävän yksilöllisiä tarpeita ja oikeuksia kirkkojen opettamia perinteisiä arvoja tärkeämpinä.
Kirkkojen rooli tässä muutoksessa on mielenkiintoinen ja herkkä. Esimerkiksi Ranska on ajanut voimakkaasti uskonnon rajaamista vain yksityiselämän piiriin, kun taas Espanjassa tunnustetaan laajasti katolisen kirkon ja valtion läheinen yhteistyö. Muista maista taas löytyy esimerkkejä näiden väliltä.
Pohjoismaissa kansankirkkojen palveluja on käytetty ahkerasti ja toimintakulttuurin tunnuspiirteinä ovat olleet pysyvyys ja luotettavuus. Nopean teknisen kehityksen, markkinoiden vapautumisen ja moniarvoisuuden lisääntyessä kirkkojen toimintatapoja on alettu kritisoida jähmeiksi ja yksilön vapautta rajoittaviksi.
On luonnollista, että valtio- tai kansankirkot haluavat pitää kiinni perinteistään ja yhteiskunnallisesta vaikutusvallastaan. Kasvava kritiikki uskonnollisia instituutioita kohtaan on kuitenkin otettava vakavasti. Sen keskeinen viesti Euroopan kirkoille näyttäisi olevan toive vuorovaikutteisesta ja muuntautumiskykyisestä toimintakulttuurista kirkoissa.
Yhdentyvä Eurooppa tai globalisaatio ei ole ainutlaatuisia ilmiöitä ihmiskunnan pitkässä historiassa. Rooman valtakunta 300-luvulla tai marxismi viime vuosisadalla ovat esimerkkejä pyrkimyksestä yhdistää maailma yhden valta-aatteen avulla.
Monikulttuurisen Euroopan sosiaalisesta ja uskonnollista yhdentymisestä voidaan löytää yhtymäkohtia Rooman valtakuntaan. Tuo suurvalta oli kuuluisa hyvistä verkostoistaan ja oikeusjärjestelmästään. Kanssakäyminen toi Rooman valtakuntaan ihmisiä ja aatteita kaukaa Euroopan ulkopuolelta.
Kristinuskon leviäminen Rooman valtakunnan alueelta muuhun maailmaan onnistui kulttuureja kohtaamalla. Kristinusko ei ollut vielä tuolloin miekalla viety aatepaketti, vaan ihmiskuva- ja yhteisömalli, jonka annettiin kehittyä vapaasti uusilla alueilla paikallisten ihmisten ehdoilla. Näin Rooman valtakunnasta saadun kristinuskon arvot lähtivät jo 400-luvulla eri puolilla omaan persoonalliseen suuntaansa ja niiden säilymisestä voidaan nähdä viitteitä vielä nykypäivän idän kristillisyydessä.
Varhaiskeskiajalla kristillisyyden menestyksen tae oli suvaitsevaisuus. Sen kautta kristillisyyden vaikutus Rooman valtakunnan ihmisoikeuskehitykseen oli valtava. Antiikin yhteiskunnassa esimerkiksi orjuus oli itsestäänselvyys. Myös miehen ehdoton valta perheensä jäseniin loi oikeutuksen päättää omaisten elämästä ja kuolemasta. Nämä piirteet antoivat leimansa koko yhteiskunnalle.
Kaikkeen tähän kristinusko toi hitaan mutta varman muutoksen. Sen uusi ja radikaali viesti oli kaikkien ihmisen jumalallinen alkuperä ja siitä kasvava tasa-arvo. Nämä kristillisyydestä kumpuavat Euroopan perusarvot ovat meille tänään itsestään selvyyksiä.
Historian tarkastelu auttaa ymmärtämään, ettei eurooppalaisten yksilöllisen uskonnollisuuden vahvistuminen ole välttämättä uhka, vaan haaste kirkoille pukea kristillisyyden keskeinen sanoma uuteen muotoon. On syytä kysyä mitkä ovat niitä keskeisiä arvoja, joiden ajamiseen kirkkojen tulisi nyt keskittyä?
On tunnustettava se tosiasia, että kirkkojen perinteisesti kannattama yhtenäiskulttuuriin perustuva yhteiskunta on muuttunut yksilöiden yhteiskunnaksi. Raskaiden oppirakennelmien sijaan on vaalittava itäiselle kristillisyydelle tyypillistä yhteisöllisyyttä, joka muodostuu elävien yksilöllisten persoonien välille. Näin voimme auttaa ihmisiä näkemään kristillisyyden kutsuna jakamaan yhdessä vapautta, eikä ideologiaa.
Kasvava ristiriitaisen tiedon määrä on saanut eurooppalaisen kristillisyyden janoamaan vapaata keskustelua arvoista, uskosta ja elämästä. Tiedon, uskon ja järkeilyn välisen ristiriitaisuuden sekä yksilön vapauden kohdatessa kirkko ei voi olla vastausautomaatti, vaan aidon keskustelun tila, jossa kirkon vuosisatainen kokemus ihmiselämästä ja nykyajan ihminen kohtaavat.
