Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I
Valtaosa Länsi-Euroopan asukkaista yhdistää kristillisyyden pääasiassa omasta kulttuuripiiristään tuttuihin henkilöihin ja maamerkkeihin: paaviin ja Pietarin kirkkoon Roomassa, kardinaaliin ja Notre Dame-katedraaliin Pariisissa tai arkkipiispaan ja tuomiokirkkoon Turussa.
Tulemme hyvin harvoin ajatelleeksi sitä, että kristillisyys on itse asiassa itäinen uskonto. Se syntyi Lähi-idässä ja vaikutti pitkään vahvana Egyptin, Syyrian, Libanonin, Armenian, Turkin ja Kreikan alueella. Vielä tänäänkin nuo alueet muodostavat ikkunan siihen alkukirkkoon, josta kristillisyys lähti kerran leviämään kohti länttä ja pohjoista.
Tuohon arkaaiseen ja vanhoilliseksikin usein kutsuttavaan ortodoksiseen kirkkoon kuuluu edelleen lähes
300 miljoonaa jäsentä.
300-luvulla vahvan lähetystyön aloittanut ortodoksinen kristillisyys levisi Itä-Rooman valtakunnan kautta uusille alueille asuttuun maailmaan aina Etiopiaan, Kiinaan ja Intiaan saakka. Nuo alueet jäivät kuitenkin varsin pian eristyksiin muusta kristillisestä maailmasta, jonka keskukseksi tuli vanhan Rooman rinnalla valtakunnan uusi pääkaupunki Konstantinopoli.
”Asuttua maailmaa” kuvaava kreikkalainen termi – oikumene on käytössä edelleen. Se merkitsee nykykielessä kristittyjen yhteysliikettä ekumeniaa. Termi on myös ortodoksisen maailman johtajan Konstantinopolin patriarkan tittelissä: Hänen Pyhyytensä on Ekumeeninen patriarkka.
Tuhat vuotta ortodoksisen maailman pääkaupunkina vaikuttanut Konstantinopoli levitti ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin sekä ikoni- ja laulutaiteen Balkanille ja Pohjois-Eurooppaan. Ateenasta, Belgradista, Bukarestista, Kiovasta, Novgorodista ja Moskovasta tuli Konstantinopolin ansiosta bysanttilaisen kulttuurin uusia keskuksia.
Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka on edelleen paitsi ortodoksisen maailman kunniapuheenjohtaja myös elävä esimerkki vanhan Bysantin kulttuurin elinvoimasta.
Bysantin kulttuurin keskeisin ero suhteessa läntiseen kristillisyyteen on korostus, jonka se antaa näkymättömän kirkon läsnäololle. Jumalanpalvelus, suitsutus, ikonit, laulu ja liike kertovat kaikki ortodoksisuuteen vahvasti ankkuroituneesta uskosta siihen, että enkelit ja kaikki muut taivaalliset voimat ovat kirkossa todella läsnä rukoilevan seurakunnan kanssa.
Tämä näkymättömän ja näkyvän maailman kohtaaminen on myös Hänen Pyhyytensä patriarkka Bartolomeoksen kirjan punainen lanka.
Patriarkan pohdinta avaa lukijalle ortodoksisen hengellisyyden keskeisimmän aarteen – mystiikan. Sen keskiössä on ihminen, joka rukouksellaan tuo Jumalan eteen koko luomakunnan. Ortodoksinen jumalanpalvelus on mystiikan ikoni. Tuo mystiikka ei ole vanhoihin jumalanpalveluskaavoihin kangistumista, vaan vanhan alkukirkon apostolisen rukousperinteen rikkauden siirtämistä osaksi tätä päivää.
Ortodoksinen kirkko on kirkkauden ja ylösnousemuksen kirkko. Ekumeenisen patriarkaatin nykyinen vaikea asema osoittaa, miten tärkeitä usko kirkkauteen ja ylösnousemukseen ovat.
Vaikka Ekumeeninen patriarkaatti on menettänyt lähes kaiken historiallisesta omaisuudestaan Turkissa, ei patriarkka Bartolomeos vaivu synkkyyteen, vaan valaa teoksessaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Sitä Hänen Pyhyytensä johtama kirkkauden ja ylösnousemuksen kirkko tuo maailmaan.
Esipuhe patriarkka Bartolomeoksen kirjaan "Mysteerin kohtaaminen".
