Olet täällä

Avauspuheenvuoro kirkolliskokousseminaarissa Helsingissä

Arvoisat esipaimenet, isät, sisaret ja veljet – hyvät kirkolliskokousedustajat.

Kuulemme tänään pohjustuksia siitä, missä mennään kirkolliskokousasioiden valmistelussa ja toimeenpanossa, kuten esimerkiksi palvelukeskuksen nykymuotoisen toiminnan arvioinnissa, jonka tuloksia monet mielenkiinnolla odottavat.

Tänään etäyhteyksin koolla oleva joukko tekee työtään koko kirkon hyväksi. Siksi haluaisin ottaa pohdittavaksi kirkossamme poikkeusolojen keväällä toteutetun työhyvinvointikyselyn. En niinkään sen yksittäisiä, osin huolen aihettakin antavia tuloksia vaan ajatuksia, joita itselleni nousee siitä mieleen ja kuinka asian näen. 

Vaikka kyselyn tulosten taustalla on joukko mitattavia muuttujia, tärkein mittauksen kohde ei muutu. Kysymys on syvemmästä asiasta. Itse asiassa elämän kaikkein syvimmästä, siitä, mikä ja kuka meistä kukin ihmisenä on. Kyse on itseymmärryksestä, identiteetistä. Kirkon työntekijöinä identiteettimme ankkuroituu luonnollisesti ortodoksiseen kristillisyyteen. Mutta kirkon työntekijöinäkään emme voi paeta elämän mielekkyyttä ylläpitäviä henkisiä kysymyksiä. Ne ovat asioita, jotka ovat välttämättömiä alaotsikoita sille tarinalle, jota me elämässämme tavoittelemme.

Kyse on siis ihmiskuvastamme, omastamme ja toisten. Monet meidän ajallemme tyypilliset ongelmat ovat sidoksissa käsitykseemme ihmisestä. Esimerkiksi paljon puhuttu työuupumus liittyy mitä läheisimmin tähän teemaan. Asiaa vaikeuttaa huomattavasti myös nykyinen työnteon trendi yhteiskunnassamme: riippumattomuuden tavoiteltavuus. Riippuvuus toisistamme ei kuitenkaan ole kielteinen asia. ”Ihminen on ihmisen ilo,” todetaan jo muinaisnorjalaisessa filosofisessa runoudessa 1200-luvulta. Ihmiset, yhteys ja kumppanuus – myös tietty riippuvuus toisista – tulisikin nähdä perustavina ja positiivisina elementteinä kirkkomme työyhteisöissä. Itsestään selvän keskinäisen riippuvuutemme hyväksyminen lähentää meitä henkisesti, vaikka se saattaa toisinaan tuntua tukahduttavaltakin.

Kuulemme asiantuntijoiden usein toteavan, että suurimmat työuupumuksen aiheuttajat löytyvät työpaikan olosuhteista, työilmapiiristä ja työjärjestelyistä. Jatkaisin tähän, että merkittäviä tekijöitä ovat myös työntekijän omat arvot ja odotukset – identiteetti, sen vahvuus tai heikkous tai sen kadoksissa oleminen. Jos katsomme kirkkomme työhyvinvointia kokonaisuutena, meidän on varmasti hyvä pohtia yhdessä myös sitä, ovatko paikalliskirkkomme toimintatavat ankkuroituneet riittävän vahvasti ortodoksiseen identiteettiin?

Millainen kirkkomme sitten tulee olla? Millaisia toimintaamme ohjaavien arvojen tulee olla? Strategiatyöryhmä on varmasti pohtinut näitäkin kysymyksiä. Vastauksista riippumatta monet ovat valmiita ilmaisemaan pettymyksensä kirkkoon. Työntekijät kokevat, että heitä kohdellaan väärin, toisten mielestä kirkon tulisi olla armollisempi ja toimeliaampi. Kolmannet puolestaan toivovat kirkolta selkeämpää uskonnollista profiilia ja traditioon sitoutumista.

On hyvä, että ihmisillä on odotuksia kirkkoa kohtaan. Voisimme ehkä jopa todeta, että pettymyskin sisältää tavallaan positiivisen viestin: se kertoo, että kirkolle asetetaan yhä voimakkaita odotuksia. Todella huolestuttavaa on, jos kirkosta on tullut täysin yhdentekevä. Tällöin kirkosta on helppo erota, sillä se ei merkitse enää mitään. 

Hiippakuntapiispan tehtäviin lukeutuu muun muassa seurakunnan työntekijöiden kuunteleminen herkällä korvalla. Usein he lähestyvät esipaimenta kertoakseen tuntemuksistaan esimiehen, työtoverien tai seurakunnan luottamushenkilöiden kohdeltua heitä epäasiallisesti. Usein selontekoon liittyy lähes tappionmakuinen kysymys: saako kirkossa tapahtua tällaista? Eikö kirkon ja seurakuntien tulisi olla työpaikkoja, joissa kaikkia kunnioitetaan ja kohdellaan samanvertaisina? 

Näin tietysti pitäisi olla. On täysin oikeutettua asettaa seurakunnille työnantajina korkeat vaatimukset, kun otamme huomioon mitä kirkko itsessään edustaa ja mitä se välittää. Mutta samalla meillä on oltava todellisuudentajua: työyhteisömme voivat kärsiä samoista ongelmista kuin muutkin työpaikat. 

En usko, että kirkon työntekijät ovat sen taipuvaisempia selkkauksiin kuin muutkaan työntekijät, mutta luulen, että syynä riitaisuuksien tulehdusarkuuteen on juopa, joka vallitsee suurten odotusten ja arkipäivän ankarankin todellisuuden välillä. Sitä paitsi lisäisin vielä, että hengellisen työn tekijöihin pätevät samat ehdot mitä muihinkin aatteisiin perustuviin yhteisöihin, joissa työ liittyy läheisesti vakaumukseen ja elämänkatsomukseen. Haasteeksi muodostuu asiakysymysten ja hengellisten kysymysten erillään pitäminen. Sitä paitsi myös luulen, että työn yhteys hengelliseen vakaumukseen tarkoittaa sitä, että kirkon työntekijöiden on erityisen vaikea sopeutua sellaiseen kollektiiviseen työhön ja vaikea seurata sellaisia ohjeita, joita ei voi allekirjoittaa, tuntea sydämessään omakseen.

Kirkossa yksimielisyyden ilmapiiri on hieno arvo, mutta sen syntymiseksi tarvitaan rehellistä keskustelua. Ilman avointa arvokeskustelua saavutettu yksimielisyys on farisealaisuutta. Eettinen ryhti toiminnassa merkitsee luovuttamattomien uskon totuuksien ja käytännön toimien pitämistä toisista erillään. Kirkon työntekijöille eettinen selkäranka merkitsee myös sitä, että muistaa katua ja korjata yksityiselämän ohella myös työssä tehtyjä virheitä.

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Elämme edelleen poikkeusolojen aikaa. Kirkon työntekijöille toisistamme erossa olemisen sekä ihmiskontaktien vähenemisen aika on vaikuttanut monen ihmissuhteeseen. Poikkeusaika on lisännyt selvästi henkistä taakkaa. Sen vähentämisen eteen hiippakuntien koronaohjaustyöryhmät ovat tehneet kiitettävää työtä ja seuranneet tarkasti, missä mennään. Työ jatkuu edelleen. Omassa hiippakunnassani olen esimerkiksi pyytänyt ohjausryhmää suosittelemaan koronavilkun lataamista kirkon työntekijöiden puhelimiin. Tällä sinänsä vaivattomalla teolla voidaan tuoda työntekijöille suurtakin varmuutta ja enenevää luottamusta koronasta vapautumiseen.

Vakavin tauti ei tällä hetkellä ole kuitenkaan covid-19 vaan välittämisen puutostauti. Sen parantamiseen tarvitaan sekä sanomaa Jumalan armosta että empaattista ja rakastavaa lähimmäistä. Kristinuskon symbolina eivät ole koskaan olleet Mooseksen laintaulut, jossa on annettu elämän ohjeet. Symbolina on aina ollut risti. Ja kirkko alentuu aina ristiin asti, mutta ei suostu astumaan ristiltä, kuten patriarkkamme on todennut. Tämän päivän kirkkoa haastetaan pitämään ristin pysty-ja poikkipuu tasapainossa: ihmisen Jumalasuhteen tulee olla elävässä vuorovaikutuksessa hänen lähimmäissuhteisiinsa ja suhteeseen ympäröivään luomakuntaan.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä aloitimme uuden vuoden kierron. Päivä on myös luomakunnan kunnioituksen päivä. Iloitsin henkilökohtaisesti siitä, että monet seurakunnat ja myös kirkkomme keskustalo Kuopiossa liputti tuolloin maailman luonnon puolesta. Vastaisuudessa voisimme seurakunnissa nostaa aina lipun salkoon elokuun lopun Suomen luonnon päivän lisäksi myös syyskuun ensimmäisenä päivänä puhtaan luonnon ylistykseksi ja sen säilyttämiseksi kansainvälisenä ja kristittyjen laajasti yhteiseksi kokemana tulevaisuuden toivon päivänä.

Lopuksi haluan vielä painottaa, että pidän erittäin tärkeänä, että tuleva kirkolliskokous valmistautuu valitsemaan uuden piispan kirkkoomme. Toivottavasti kirkolliskokousseminaarimme auttaa kirkastamaan käsitystä siitä, mihin kirkkomme on paraikaa menossa ja miten voisimme sitä yhdessä ja yhteistuumin parhaiten palvella.

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi