Olet täällä

Avauspuhe Suomen Ekumeenisen Neuvoston seminaarissa

Arvoisat Suomen Ekumeenisen Neuvoston kunnianarvoiset edustajat ja seminaarilaiset, Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet!

Minulla on ilo tuoda Suomen ortodoksisen kirkon tervehdys syksyiseen kevätkokoukseen ja seminaariin, joka on seminaari ilmastohaasteesta ja kirkkojen roolista tämän haasteen edessä. 

Keskustelu ilmastonmuutoksesta kiinnittyy tiukasti keskusteluun maapallon tulevaisuudesta. Keskustelu tulevaisuudesta on puolestaan monin eri tavoin keskustelua toiveista. Tässäkin seminaarissa toivotaan kirkoilta näkökulmia luomakunnan – ja samalla meidän ihmisten – hyvinvoinnin edistämiseksi. 

Kuten varmasti tiedätte, on syyskuun ensimmäinen päivä, kirkkovuotemme ensimmäinen päivä ekumeenisen patriarkaatin siunaamana myös luomakunnan päivä. Ympäristön ja sen suojelun puolesta rukoileminen – Jumalan luomakunnalle kuuluvan erityisen kunnioituksen osoittaminen – alkoi kristikunnassa vuonna 1989. Sittemmin siitä muodostui vuosittainen perinne eri kirkkojen piirissä. Ensimmäisenä tätä käytäntöä seurasi Euroopan kirkkojen konferenssi, myöhemmin Kirkkojen maailmanneuvosto sekä katolinen kirkko.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä alkaa ortodoksisessa kirkossa siis uuden kirkkovuoden kierto. Iloitsin henkilökohtaisesti siitä, että monet seurakunnat ja myös kirkkomme keskustalo Kuopiossa liputtivat tuolloin maailman luonnon puolesta. Ehdotankin, että vastaisuudessa voisimme kirkkoina nostaa aina lipun salkoon elokuun viimeisenä lauantaina vietettävän Suomen luonnon päivän lisäksi myös syyskuun ensimmäisenä päivänä puhtaan luonnon ylistykseksi ja sen säilyttämiseksi kansainvälisenä ja kristittyjen laajasti yhteiseksi kokemana tulevaisuuden toivon päivänä.

Toiseksi, ekumeeninen ”Kirkot pihalla -tapahtuma” – jota sain olla aktiivisesti alullepanemassa Helsingissä jo 90-luvulla – on myös meidän yhteinen mahdollisuutemme edistää luomakunnan vaalimisen ja arvostamisen tärkeyttä. Kirkkojemme pihoilta voisimme kirkkoina, toinen toisiamme täydentäen, jalkautua kaikkialle avaraan maailmaan kantamaan Jumalalle kiitosta luomakunnasta ja koko elämästä. Tehkäämme toisemme kaikkialla näkyviksi tässä työssä!

Me kaikki toivomme jotakin hyvää ja pelkäämme jotakin pahaa ilmastonmuutoksen edessä. Niin poliittinen kuin yksilöidenkin välinen keskustelu on sakeana toivon ja huolen näköaloista. Ajan rajallisuus luo kiihtyvällä tahdilla painetta ilmastotoimien ylle.

Nälkä ja nälänhätä ovat eräs konkreettisimmista ilmastomuutoksen mukanaan tuomista paikallisista ongelmista. Näitäkin ongelmia pohdittaessa kirkkojen on varottava kahta asiaa. Ensinnäkin, vaikeita konkreettisia ongelmia ei saa ohittaa hengellistämällä ne. Toisin sanoen, emme voi asettaa hengellisiä ehtoja aineelliselle auttamiselle. Esimerkiksi mahdollisen ilmastopakolaisen sieluun ei tule yrittää kurkkia ennen kuin olemme ottaneet hänet luoksemme, vaatettaneet ja ruokkineet hänet. Sama pätee toki toiseenkin suuntaan: emme voi myöskään ”materialisoida” hengellisistä asioista henkeä pois. Emme voi vain silloin tällöin ostaa omaatuntoamme puhtaaksi, esimerkiksi kompensoimalla hiilijalanjälkeämme taikka syömällä kerran viikossa kasviksia. Vaikka sekin on toki parempi kuin ei mitään. 

Faktat huomioiden voidaan kysyä, onko olemassa enää muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä pelastamaan luonto ennallistamalla sitä mahdollisimman hyvin ihmisen rikkomassa ympäristössä? Pelastuksen tie tässä olisi siis paluu vanhaan. 

Valitettavasti ilmastopelastajien yritykset muistuttavat toisinaan kaukaisesti alkemistia, joka etsi koeputkensa sakasta kultahippua. Kultaista ratkaisua ei tietääkseni ole vielä löytynyt, vaikka menetelmiä ihmisen ja jäljellä olevan luonnon suojelemiseksi etsitään kuumeisesti insinööritieteistä ja taloustieteestä, mutta mitään selkeätä yhtä teknistaloudellista ratkaisumallia ei ole näköpiirissä. Tuskin lähiavaruuteen asennettavat varjostimet ovat vastaus tähän polttavaan ongelmaan, joka muun muassa Kaliforniaa näyttää polttavan. Olisiko aika jo kypsynyt ottamaan myös meidät teologit, filosofit ja humanistit vahvemmin keskusteluun mukaan? Ehkäpä yhteinen mahdollisuutemme tulee vaikkapa ensi kesän Suomi Areenalla, jonka teemoina ovat yhteisöllisyys, digitaalisuus ja luonto, siis jos tuota tai muuta areenaa voidaan lähitulevaisuudessa järjestää.

Me annamme luonnolle ja ympäristölle arvon ja merkityksen. Jos ihminen kohtelee itseään ja muita objekteina, myös luonto jää pelkäksi hyödyntämisen, pahimmillaan riiston kohteeksi jonka hauraaseen ekologiseen tasapainoon voidaan kajota sellaisin tuhoisin seuraamuksin, joita tulevat sukupolvet eivät anna meille anteeksi. Anteeksiantamisen tulee tekemään vaikeaksi se tosiasia, että me tiedämme olevamme itse valitsemallamme hävityksen tiellä. 

Kirkollisen tulevaisuustyön ”kultasuoni” on tässä: mitä useamman ihmisen saamme elämään läheisessä jumalyhteydessä, sitä vähemmän hänen ympärillään jää asioita merkityksettömäksi, turhaksi tai hyväksikäytettäväksi materiaksi. Kirkon tehtävänä on toimia niin, että jumalallinen valo pääsee taittumaan ihmisen kautta mahdollisimman kirkkaana eteenpäin. Kirkon tehtävänä on antaa maailmalle kristologinen merkitys, kuten romanialainen teologi Dumitru Staniloae pohti jo vuosikymmeniä sitten.

Kirkon äänen on pysyttävä kirkon äänenä niin tänään kuin huomenna. Ja ilmastonmuutoskysymyksessä meidän on voitava rohkeasti sanoa ihmisen rikkomuksia synniksi mutta samalla kuitenkin osoittaa ehdotonta laupeutta ja rakkautta myös synnintekijöille.

Näillä mietteillä toivon kokoukselle ja seminaarille hedelmällistä ja luovaa dialogia ja sen työlle kolmiyhteisen Jumalamme siunausta.

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi