Avauspuhe papiston täydennyskoulutuspäivillä Helsingissä
Korkeasti pyhitetty metropoliitta Emmanuel, Kristuksessa rakkaat esipaimenet, isät ja veljet!
Kreetalla vuonna 2016 kokoontunut synodi esitteli monenlaisia näkökulmia ortodoksisen kirkon tehtävästä nykymaailmassa. Monet näistä näkökulmista tarttuvat aiheisiin, jotka ovat samalla tämän ajan suuria arvokysymyksiä. Synodin päätöslauselmat antavat vastauksia, jotka ammentavat kirkon perinteestä ja teologiasta. Tämä luova uskollisuus, kyky vastata tradition pohjalta ajan polttaviin kysymyksiin merkityksellisellä tavalla, on teologien ja pappien koulutuksen ydinasia. Sen tulisi olla myös jokaisen kristityn kutsumus. Kuten ensimmäisessä Pietarin kirjeessä todetaan, ”älkää pelätkö älkääkä hämmentykö, vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy mihin teidän toivonne perustuu.” (1. Piet. 3:15)
Asiakirja on aiheiltaan runsas, mutta nojaa teologiassaan muutamiin ortodoksisen elämän peruskäsityksiin. Otan tässä esiin muutaman suuremman linjan.
Asiakirja ottaa esimerkiksi kantaa muun muassa sotaan ja vaurauden epätasaiseen jakautumiseen maailmassa. Molemmat ovat globaaleja asioita, vaikkakin konkretisoituvat paikallisesti. Tämä on tyypillistä oman aikamme suurille ongelmille. Ne ylittävät syy- ja seuraussuhteiltaan tavallisen ihmisen elämän tapahtumat. Ne ylittävät lisäksi paikat ja myös ajan rajoitukset. Esimerkiksi on silmäänpistävää, että rikkaiden maiden sodat käydään köyhissä maissa. Lyhyiden voittojen hintana on usein pitkäkestoiset tappiot. Sotien ja pakolaisuuden ongelmien todellinen hinta käy ilmi usein vasta seuraavien sukupolvien aikana. Tämä osoittaa monien aikamme kriisien olevan monisyisiä labyrinttejä, joihin ei ole vain yhtä oikeaa ratkaisua. Oleellista kirkon kannalta on kuitenkin löytää ulos nykyajan moniarvoisuuden sokkelosta seuraten ulospääsyyn johtavaa lankaa Ariadnen tavoin. Arvioinnin kohteena on oltava myös postmodernismi kristillisessä viitekehyksessä.
Kreetan asiakirja toteaa globaalin talousjärjestelmän luoneen maailmaan ”globaalin identiteettikriisin.” Maailma ei ole oma itsensä. Miljoonat ihmiset on revitty irti yhteisöllisistä suhteistaan, jotta heidät voi laittaa vailla oman yhteisönsä antamaa turvaa työskentelemään yksin hikipajoihin. Tässä ei luonnollisesti ole kristityn näkökulmasta mitään uutta. Synnin alainen maailma ei ole koskaan todella oma itsensä. Uutta sen sijaan ovat globaalien ongelmien mittasuhteet sekä niihin tarttumisen hankaluus.
Nälkä ja nälänhätä ovat konkreettisia ja paikallisia ongelmia, mutta niissä on myös hengellinen puolensa. Näitä tilanteita analysoitaessa kirkon ihmisen on varottava kahta asiaa. Ensinnäkin, vaikeita ongelmia ei saa hengellistää pois. Toisin sanoen, emme voi asettaa hengellisiä ehtoja aineelliselle auttamiselle. Vaikkapa pakolaisen kohdalla emme voi vaatia nähdä hänen sieluunsa ennen kuin olemme pukeneet ja ruokkineet hänet. Sama pätee toki toiseenkin suuntaan. Emme voi myöskään ”aineellistaa” hengellisiä asioita pois. Emme voi ostaa omaatuntoamme puhtaaksi vain lahjoittamalla silloin tällöin keräykseen tai syömällä kerran viikossa kasviksia. Samalla kirkon äänen on pysyttävä kirkon äänenä. Meidän on voitava rohkeasti sanoa syntiä synniksi ja samalla osoittaa ehdotonta laupeutta ja rakkautta myös synnintekijöille.
Globaalit ongelmat, kuten vaikkapa taloudellinen oikeudenmukaisuus tai ilmastonmuutos, näyttävät meille kivuliaalla tavalla sen, mitä kirkon perinne tarkoittaa puhuessaan kosmisesta ja sukupolvet ylittävästä synnistä. Kosmista mittasuhdetta tukevat myös tutkimustulokset. Taloudellisen eriarvoisuuden tiedämme osittain olevan periytyvää, niin sanottua rakenteellista köyhyyttä ja vähäosaisuutta. Ilmastomuutoksen vaikutukset puolestaan ovat arvaamattomia ja koskevat raskaimmin tulevia sukupolvia. Kreetan synodin ohjaamina on sitkeästi pidettävä esillä näkökulmaa, jossa synti ei merkitse vain yksittäisten ihmisten yksittäisiä tekoja, vaan synnissä on yksilön ylittäväkin tasonsa. Synnistä puhumisen ei tulisi olla syyllistävää, vaan Kristuksen rakkaudessa tapahtuvaa kannustamista vastuuteen.
Tätä kosmista syntikäsitystä vastaan kirkolla on tarjota kosminen yhteysajatus, joka toteutuu eukaristiassa. Synodin asiakirjassa todetaan, että eukaristia toimii esimerkkinä kaikelle yhteiskunnalliselle yhteisöllisyyttä korostavalle puheelle. Keskeiseksi tekijäksi eukaristiassa nousee juuri näky kaiken olevaisen yhteydestä Jumalassa. Käytännössä eukaristinen asenne maailmaan on vastakkaista toimintaa ahneuden, voitontavoittelun, riistämisen, turmelemisen ja hyväksikäytön asenteelle. Kirkon on pidettävä aktiivisella tavalla ylösnousseen Kristuksen valoa ja elämää esillä. Kirkko ei voi kritisoida esimerkiksi ylettömään kulutukseen perustuvaa elämäntyyliä tuottamalla itse parempia yhteiskuntamalleja, vaan kirkon ainoana sanomana täytyy olla jumalihminen, Jeesus Kristus. Ja Kristuksen perimmäinen toimintamalli oli kenoottinen, eli korkeasta jumaluudestaan jumalihmiseksi astuva Jumala. Eukaristiassa kannamme maailman takaisin Jumalan eteen todisteena omasta käytöksestämme.
Siten yhteinen vastuu kollektiivisesta synnistä ei näyttäydy vain syyllistämisenä tai korulauseina, vaan konkreettisena kutsuna Kristuksen työhön. Kuten synodin päätöslauselmassa todetaan, kirkko ei voi tyytyä vain katselemaan globaaleja ongelmia sivusta. Pelkkä pahasta pidättäytyminen tai hiljaa itseensä käpertyminen ei riitä. Pelkkä oikea usko ei riitä. Pelkkä epäkohtien havainnointi ei riitä. Tämä tarkoittaa kirkolle rehellistä itsetutkiskelua.
Olemmeko me kirkkona todella eukaristian levittäjiä? Haaskaammeko energiaa ja voimavaroja toisarvoisiin asioihin? Lähteekö ihminen kirkostamme täynnä toivoa ja aktiivista paloa Kristuksen seuraamiseen? Vai lähteekö hän täynnä hengellistä tyytyväisyyttä, uskonnolliset velvollisuutensa suoritettuaan? Lähteekö kirkossakävijä palveluksesta kirkon näyn virkistämänä vai tuon näyn uuvuttamana? Onko hän nähnyt inhorealistisen maailmankuvan takaa toivoa antavan Jumalan?
Syksyllä Suomeen saapuva ekumeenisen patriarkaatin ylidiakoni John Chryssavgis on todennut, että erityisesti ortodokseja vaivaava kiusaus on tehdä omasta hengellisestä elämästämme tai ortodoksista rituaalikuvista ja riiteistä epäjumalankuvia ja näin piilottaa itseltämme oma keskeneräisyytemme. Tämän ajan ihmiset etsivät aitoutta. He myös aistivat herkästi, mikäli joku opettaa toisin kuin toimii. Nyt käsillä oleva suuri paasto olkoon meille myös kirkkona peiliin katsomisen paikka.
Eukaristinen asenne pitää sisällään koko ortodoksisen elämäntavan. Sen keskeisenä käyttövoimana on askeesi. Askeesin ja kilvoitteluperinteen ylläpitäminen ei ole vain ortodoksisen kulttuuriperinnön siirtämistä, vaan itse asiassa yksi ortodoksisen kirkon tärkeimmistä tehtävistä nykymaailmassa. Askeesi on enemmän kuin vain vähään tyytymistä. Se ei ole pelkästään vähemmän kuluttamista tai itsensä kehittämistä. Se ei ole ”downgreidausta tai downshiftaamista”, vaan hyvän lisäämistä. Askeesi on kirkon vastaus synodissa mainittuun globaaliin identiteettikriisiin. Toisten palvelemiseen ja lähimmäisenrakkauteen – rukousta unohtamatta – tähtäävä mielenmuutos hakee identiteettinsä itsensä ulkopuolelta, Jumalasta.
Kirkollinen askeesi erottautuu näin yksilöllisestä ryhdistäytymisestä tai itsekorostuksesta. Askeesin ulottuvuus on yksittäistä ihmistä suurempi. Vain kilvoittelemalla kohti suurempaa jumalankaltaisuutta ihminen voi kurottaa siihen yhteyteen, josta eukaristia todistaa. Romanialaisen teologin Dumitru Staniloaen mukaan ihmisen rooli maailmassa on toimia merkitysten prismana: luonto ja ympäristö saa ne merkitykset, jotka ihminen sille antaa. Jos ihminen kohtelee itseään ja muita objekteina, myös luonto jää pelkäksi hyödyntämisen, pahimmillaan riiston kohteeksi. Mutta jos ihminen elää läheisessä jumalyhteydessä, ei mikään hänen ympärilläänkään jää merkityksettömäksi, mieltä vailla olevaksi, turhaksi tai hyväksikäytettäväksi materiaaliksi. Kirkon tehtävänä on toimia niin, että jumalallinen valo pääsee taittumaan ihmisen kautta mahdollisimman kirkkaana eteenpäin. Kirkon tehtävänä on antaa maailmalle kristologinen merkitys.
Synodin asiakirja varottaakin alati muuttuvien ideologioiden tuomisesta kirkon opetukseen. Kuten todettua, monet arvot ovat rinnakkaisia ja juureltaan kristillisiä, mutta erityisesti kirkon työntekijöiltä tarvitaan oman perinteen tuntemisen lisäksi erityistä ”maailmanlukutaitoa”, jotta eukaristinen asenne olisi läsnä kaikissa yhteyksissä. Tätä taitoa ei voi harjoittaa muuta kuin opiskelemalla ja elämällä avarakatseisesti – sekä tietenkin askeesilla.
Itsensä kieltäminen ja armeliaisuus eivät ole ehkä muodikkaita arvoja, mutta ne ovat niitä, joihin kirkko uskoo. Askeesin avulla voimme vastata kysyjille toivomme perustasta, joka on rakkaus. Ja toivomme ei perustu utopiaan tai ideoihin, vaan persoonaan, ylösnousseeseen Jumalaan. Tätä taustaa vasten suurissa arvokysymyksissä ilman muuta kannatamme esimerkiksi ihmisoikeuksia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla on pidettävä rehellisesti esillä kirkon opetusta, että vain maallisesti ymmärrettyinä nämä hyvät asiat jäävät ”vain” hyviksi sopimuksiksi. Todellinen ideaalien ideaali, jumalankaltainen elämä kilvoituksessa ja rakkaudessa, säteilee näiden sopimusten taustalla.
Arvoisat esipaimenet, isät ja veljet! Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita synodaalisiin asiakirjoihin ei yleensä merkitä. Kreetan synodin asiakirja ortodoksisen kirkon tehtävästä nykymaailmassa päättyy sanoihin: ”Ristiinnaulitun Herran uhrautuva rakkaus on ainoa tie rauhan, oikeudenmukaisuuden, vapauden sekä ihmisten ja kansojen väliseen maailmaan. Sen edestä Herra antoi itsensä uhriksi maailman elämän edestä, että Hänen, Kolmiyhteisen rakkauden Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimi olisi ylistetty nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.” Tukeutukaamme tähän uskon perustaan nyt ja vastedes.
