Avauspuhe kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa

Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat: isät, veljet ja sisaret! 

Toivotan teidät kaikki sydämellisesti tervetulleiksi tänne Valamon Kristuksen Kirkastumisen luostariin aloittaaksemme vuosittaisen kirkolliskokouksemme. Toivotan myös erityisesti tervetulleiksi vuosiksi 2019–2023 valitut uudet kirkolliskokousedustajat. Käsittelemme näinä päivinä tuttuja toimintakertomuksia, tilinpäätöksiä ja talousarvioita. Niiden ohella asialuettelossa on aloitteita, joiden yhteydessä linjaamme merkittävällä tavalla kirkkomme tulevaisuutta.

Kaikkien näiden asioiden käsittelyssä joudumme ortodoksisen kirkon päättäjinä sovittamaan yhteen sekä hallinnollista, taloudellista että teologista asiantuntemusta. Onnistumme haasteessa hyvin, jos meitä yhdistää erilaisista näkemyseroista huolimatta visio kirkkomme tulevaisuuden työkentistä.

Ennen yhteisen työskentelyn aloittamista, valittuina kirkkomme luottamushenkilöinä, olemme eräässä mielessä eilen kuulemamme sunnuntainevankeliumin ”korkeassa asemassa oleva mies.” Meillä on paljon päätettävää, rahaa jaettavana ja yhteistä kirkon hyvää edistettävänä. Täsmennykseksi täytynee kuitenkin todeta, ettemme ole tuo evankeliumin hyvätuloinen mies, vaan meidän tulee näinä päivinä tehdä monesta mahdottomuudesta mahdollista rajatuin resurssein, kuten hyvin tiedämme. Tämä ei ole kuitenkaan mahdoton tehtävä. Voimme vastata haasteeseemme omaksumalla kirkollisen veljeyden hengen ja mielen – olemalla nöyriä ja rohkeasti tunnustamalla ne mahdollisuuksien rajat, joiden sisällä liikkua ja jakamalla resursseja viisaasti.

Tänään meidän on myös hyvä palauttaa mieliimme, mikä on Kirkko? On selvää, että voimme vastata tähän kysymykseen monin eri tavoin. Kirkko on toki paikka, työpaikka ja hengellisen työn paikka, mutta ennen muuta Kirkko on kokonaan toisenlaista elämää ja ajattelua. Itse Uusi testamenttikin jakaantuu miltei puoliksi Kristuksen elämästä ja kuolemasta kertoviin kirjoihin ja kirkosta kertoviin kirjoihin. Uuden testamentin alkuosa kuvaa Kristuksen oloa maailmassa opettajana ja parantajana, ja toinen osa puolestaan ylösnousseen Herran vaikutusta Pyhän Hengen kautta apostolien ja heidän perustamiensa yhteisöjen elämässä. Tätä jälkimmäistä jatkumoa, kirkon ideaa konsiliaarisena yhteisönä, mekin tässä ja nyt edustamme.

Aivan varhaisessa kirkossa kokousten tarkoituksena oli säilyttää eheänä kirkon ykseys. Ykseys ei tarkoittanut erilaisten mielipiteiden torjumista, vaan nimenomaan kerääntymistä niitä kuuntelemaan. Kirkolliskokous, eli synodi, joka tulee kreikankielestä sanoista ”syn” ja ”odos” merkitsee yhdessä kuljettavaa tietä. Tämä puolestaan kertoo meille, että maanpäällinen kirkko ei ole koskaan valmis.

Samaa Kirkon ykseyttä kuin meitä edeltäneet sukupolvet olemme mekin kokoontuneet vaalimaan. Mitä tämä ykseys sitten merkitsee? Perustavista opillisista kysymyksistä emme voi yksin päättää ja niistä onneksemme olemmekin yhtä mieltä. Mutta Kirkko tarvitsee myös järjestystä ja tämä järjestys voi nousta aitona vain oman aikamme kysymyksistä ja niihin vastaamalla. Suureksi kysymykseksi nouseekin miten voimme viedä yhteisen rukouksemme hengen myös konkreettisiin ja vaikeisiinkin päätöksiin. Yritettävää siis on ja työtä on tehtävä rukouksen kanssa – Orate et laborate, kuten ikiaikainen sanonta kuuluu.

Tämän näkemyksen valossa on muistettava, että päätöstenteko on myös hengellistä työtä. Päätöksenteon ja valintojen hengellisyys voi jäädä vaatimattomaksi tai olla täynnä innoitusta, mutta täysin ilman hengellistä ulottuvuutta se ei ole. Erityisesti Kirkossa meidän olisi muistettava tämä aspekti, sillä esimerkkejä päätöksenteosta, jota ohjaa valta tai eduntavoittelu, on riittämiin sekä kirkon historiasta että kirkon ulkopuolelta. Valta on voimista kavalin esiintyessään yhteisen hyvän nimissä. Emme saa luovuttaa ja tunnustaa, että valta pohjimmiltaan ohjaa päätöksiämme – meidän on uskossa ja teoissa todettava, että Henki on vahvempi. Jos tämä onnistuu, niin tällöin Jumalan avulla voimme tehdä mahdottomasta mahdollista.

Edellä mainittu ei tarkoita, että meidän olisi valittava raa-an realismin tai ihanan idealismin väliltä. On huomioitava, että vaikka ylpeästi teemme päätökset suomalaisen demokratian pääajatuksia seuraten, niin kirkollisen päätöksenteon pohjana ei ole yksilö tai hänen oikeutensa. Sen pohjana on Kristus ja päämääränä ykseys Hengessä. Kirkon perinteestä nouseva ykseys ei ole monoliittista yhdenmielisyyttä, vaan juuri kirkollisen mielen sisäistämistä kunkin henkilökohtaisia pyrkimyksiä rajaavaksi. Varhaisen jakamattoman kirkon isä Tertullianus totesi konsiliaarisesta kirkkoymmärryksestä seuraavaa: ”Ja kuinka kunniakasta onkaan kokoontua uskon ohjaamina yhteen maan ääristä asti Kristuksen eteen! Katsokaa: ’Miten hyvä ja kaunis onkaan veljesten yhteinen, sopuisa elämä!’”

Hyvät kirkolliskokousedustajat!

Terve kriittisyys on myös jokaisen hedelmällisen keskustelun polttoaine, emmekä kirkon työntekijöinäkään tee tähän poikkeusta. Kriittistä keskustelua tarvitaan tänä päivänä ehkä jopa enemmän kuin aiemmin. Jokainen meistä on varmasti tunnistanut, että globalisoitunut maailma kriiseineen on tänään monimutkainen, ehkä jopa hämmentäväkin paikka. Mutta uskonto ei ole suinkaan häviämässä, vaan se saa uusia painotuksia ja etsii uusia ilmenemismuotoja. Senkin takia kirkkomme holistisen opetuksen äänenkäyttäjinä meidän on asemoiduttava suhteessa toimintaympäristöömme. Meillä ei ole varaa jättäytyä sivustaseuraajiksi, vaan entistä tietoisemmin rakennettava luottamusta ja vakuutettava tarpeellisuuttamme siellä missä toimimme. Meidän on otettava eettisten ja arvokysymysten ammattilaisille luonnostaan lankeava rooli keskusteluissa, jotka koskevat niin yhteiskunnallemme kuin koko planeetalle tärkeitä asioita.

Nostan nyt esille vain muutaman fragmentin, johon haluan kiinnittää huomiotanne.

Kirkkomme toimii tämän ajan muuttuvien yhteisöjen keskellä. Vertaisverkkoon siirtynyt maailma ja sitä hyödyntävät kommunikointivälineet saavat todellisen maailman näyttämään pienemmältä kuin ennen. Maailma niin sanotusti tulee monipuolisesti ulottuville ja nähtäville. Samalla tulemme tietoisiksi sensuunnattomista mahdollisuuksista kuin sen suurista ongelmistakin. 

Media ja sen käyttämä teknologia voi asettaa eteemme maailman, jota on eettisessä ja moraalisessa mielessä paljon vaikeampi kohdata kuin sitä maailmaa, jossa esimerkiksi isovanhempamme elivät. Pahimmillaan se voi vääristää radikaalisti ihmiskäsityksen ja maailmankuvan. Mediaoperoidut ”pogromit” voivat käytännössäkin johtaa väkivaltaan ja vandalismiin. Esimerkiksi maamme suurin juutalainen seurakunta Helsingissä sai tässä kuussa kokea poikkeuksellisen törkeää häirintää, mutta tähän Helsingin seurakunnan nuoret aikuiset vastasivat hyvällä – kukittamalla synagogan aidan. Teko oli paikallishistoriallisesti ennen kokematon ja tunteikas hetki. Tätä juuri elävä kristillisyys hienoimmillaan on – hyvän teon valintoja ja kannanottoja. Rauhan rakentaminenhan pysyy kristillisenä perusasenteena aina ja tässä suhteessa media ja teknologia voi parhaimmillaan olla oivallinen keskustelufoorumi ja ehtymätön tietolähde. Kirkkommekin on netissä ja hyvä niin.

Tästä huolimatta jokin meidän ajassamme ilmeisesti jättää ihmisen epävarmaksi siitä, miten hän kykenee rakentamaan pysyviä yhteyksiä toisiin ihmisiin. Ikään kuin tämän päivän yhdeksi eettiseksi arvoksi on tullut reaaliaikainen yhteys toisiin ihmisiin: kenelle minä olen juuri nyt olemassa tai kenen kanssa minulla juuri nyt on tuo tavoiteltu reaaliaikainen yhteys? Yksilöt ja yhteisöt ovat lopulta herkkiä instrumentteja.

Erään suositun sosiaalisen media-alustan perustaja totesi muutama vuosi sitten puheessaan, että aikamme mullistukset ovat suureksi osaksi seurausta yhteisöjen hajoamisesta. Hän harmitteli, että ”kaikentyyppisten ryhmien jäsenmäärät ovat muutamassa vuosikymmenessä pienentyneet jopa neljänneksellä. Se tarkoittaa, että suuri joukko ihmisiä joutuu nyt etsimään merkitystä ja tukea jostain muualta.” Hänen lupauksenaan oli johtaa yhteisöjen uudelleen muodostamista firmansa insinöörien voimin, joka hänen visiossaan korvaisi seurakuntapappien hylkäämän vastuun. 

Ikään kuin edellistä jatkaen – jopa järjenvastaisesti – totesi meidän suomalaisessa kontekstissamme tunnettu ja palkittu esseisti Antti Nylén viimekuisessa Kotimaa -lehdessä: ”Pappi voitaisiin periaatteessa korvata robotilla. Messu on pyhä joka tapauksessa.”

Varmasti jokainen meistä on eri mieltä Nylénin kanssa robotiikasta, mutta hänenkin kannanottonsa sopii mallikkaasti yhteen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan viime vuonna julkaiseman raportin kanssa, jonka alaotsikko kuuluu: Yhteiskunnan toimintamallit uudistava radikaali teknologia. Sen kuvaamat tekniset kehitysaskeleet voivat vaikuttaa utopistisilta, mutta kaikista on jo viitteitä.

Millainen vaikutus tällä kehityksellä tulee olemaan ihmiskäsitykselle, jos vaikkapa biologian, lääketieteen ja elektroniikan alat kohtaavat? Kun aivotutkimus etenee ihmisen ja tietokoneen yhdistämiseen, mihin sijoittuu ihmisen persoonallisuus, hänen minänsä? Onko ihmisrobottikin jumalankuva? Nämä ovat myös teologisia kysymyksiä, joiden kanssa kirkkomme on tultava ennen pitkään vuoropuheluun muuallakin kuin yliopiston seinien sisällä.

Arvoisat esipaimenet, isät, veljet ja sisaret!

Yhteisöllisyys ei ole vain yksi asia ja ulottuvuus. Se on kirjo, joka avautuu moneen suuntaan. Monet näkemykset tukevat käsitystä, että vahva ihmistenvälinen yhteisöidentiteetti auttaa selviämään vaikeista muutostilanteista. Se luo pysyvyyttä ja turvallisuutta sekä lisää yhteisöllisyyden tunnetta. Ortodoksisen identiteettimme voima on näin ollen sisäänsä sulkevaa. Tätä työtä myös me olemme täällä mahdollistamassa ja varmistamassa kirkkomme tulevaisuutta toimintakertomusten, tilinpäätösten ja talousarvioiden lomassa.

Tässä luostarissa meitä ennen ja meidän aikanamme kannetut esirukoukset eivät merkitse vain siunausta pyrinnöillemme, vaan ne muistuttakoon meitä Kristuksen kasvoista, joiden tulisi piirtyä esiin ja eteemme myös maanpäällisiä asioita hoitaessamme. Tänään rukouksemme olkoon kuitenkin meitä sitova lupauksemme tavoitella koko kirkon parasta.

Näillä mietteillä julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2019 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Jumalan siunausta.