Arkkipiispan katsaus kirkkovuoteen 2015–2016
Uuden kirkkovuoden alku Ekumeenisen patriarkaatin piispainkokouksessa (29.8.–2.9.2015) Konstantinopolissa osui Eurooppaa ravistelevan pakolaiskriisin keskelle.
Erityisen ison ongelman pakolaiskriisi synnytti Kreikan saarilla, jossa olot muuttuivat kestämättömäksi myös saarten asukkaiden näkökulmasta.
Lokakuussa Euroopan kirkkojen konferenssin pääsihteeriksi valittiin suosituksestani rovasti Heikki Huttunen.
Joulukuussa Joensuun piispa Arseni sai huomattavan valtiollisen tunnustuksen, kun Tasavallan presidentti myönsi Arsenille Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkin.
Marraskuun alussa avattiin pitkään odottamani arkkipiispan paimenmatkojen, puheitten, tapaamisten ja saarnojen sähköinen arkisto www.ort.fi/arkkipiispa
Helmikuussa Suomessa vieraili Amerikan ortodoksisen kirkon (Orthodox Church in America, OCA) päämies Amerikan ja Kanadan metropoliitta Tiihon.
OCA:n juuret ovat seitsemän Laatokan Valamon munkin Alaskassa vuonna 1794 käynnistämässä lähetystyössä. Venäjä myi Alaskan Yhdysvalloille vuonna 1867 ja venäläiset ortodoksit perustivat vuonna 1924 oman hiippakunnan Pohjois-Amerikkaan.
Vuonna 1970 Moskovan patriarkaatin päätöksellä tästä hiippakunnasta muodostettiin itsenäinen kirkko, Orthodox Church of America.
Viikon kestävä vierailu huipentui yhteiseen liturgiaan ristinkumartamisen sunnuntaina 28. helmikuuta Valamon luostarissa.
Metropoliitta Tiihonin seurueeseen kuuluivat Pittsburgin ja Länsi-Pennsylvanian arkkipiispa Melkisedek, rovasti John A. Jillions, protodiakoni Joseph Matusiak, ipodiakoni Jeremy Pletnikoff ja professori Paul Meyendorff.
Maaliskuussa vahvistettiin uudet kirkolliskokousedustajat toimikaudelle 1.6.2016–31.5.2019.
Huhtikuussa kutsun tuonilmaisiin sai kolme kirkon pitkäaikaista työntekijää: Tuomaan sunnuntaina (3.4.) Espanjassa rovasti Heikki Makkonen, Kuopiossa (15.4.) rovasti Risto Lintu ja Heinäveden terveyskeskuksessa (28.4.) Valamon opiston pitkäaikainen talkoolainen Paavo Immonen.
Kesäkuussa (13.6.) kutsun taivaan kirkkauteen sai Helsingissä kuoro- ja vapaaehtoistyössä pitkään mukana ollut Eini Forsman.
Elokuussa Suomessa vieraili kutsustani Petroskoin ja Karjalan metropoliitta Konstantin. Hän osallistui 6–7. elokuuta Valamossa luostarin pääkirkon temppelijuhlaan ja Jumalansynnyttäjän valamolaisen ikonin praasniekkaan.
Uusia pappeja vihittiin Helsinkiin (Aleksei Saveljeff, Sergei Petsalo) Jyväskylään (Risto Käyhkö) ja Joensuuhun (Mikko Mentu).
Diakoneja vihittiin Helsinkiin (Anssi Jalonen, Juuso Vola), Joensuuhun (Joonas Ratilainen), Ouluun (Kari Jaakkola), Vaasaan (Simo Haavisto) ja Valamoon (Nasari Tuomela).
Suuri ja Pyhä Synodi Kreetalla
Ekumeenisen patriarkaatin keskuksessa Geneven Chambésyssa kokoontunut patriarkkojen kokous teki 27. tammikuuta historiallisen päätöksen panortodoksisen Suuren Synodin kokoontumisesta Kreetalla 18.–26. kesäkuuta.
Suurta ja Pyhää Synodia oli valmisteltu ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien ja sen kokoontuminen oli ihme itsessään.
Synodiin osallistui delegaattina 164 piispaa kymmenestä ortodoksisesta paikalliskirkosta.
Heidän lisäkseen Synodissa oli piispojen avustajina ja neuvonantajina yli sata munkkia, pappia ja maallikkoa.
Synodin puheenjohtaja patriarkka Bartholomeos piti päättäväisesti kiinni siitä, että Kreetan Synodi järjestetään, vaikka Antiokian, Bulgarian, Georgian ja Moskovan patriarkaatit peruivat osallistumisensa.
Olin Suomen arkkipiispana Synodissa Ekumeenisen patriarkaatin delegaatiossa.
Kreetan Synodissa hyväksyttiin viisi asiakokonaisuutta: ”1. Ortodoksisen kirkon tehtävä tämän päivän maailmassa, 2. Ortodoksisten kirkkojen diaspora, 3. Autonomia ja sen myöntämisen periaatteet, 4. Paaston ja paastosääntöjen merkitys” ja ”5. Ortodoksisen kirkon suhteet muuhun kristilliseen maailmaan”.
Autonomisena kirkkona noudatamme päätösten suhteen Synodin työjärjestyksen 13. artiklan säädöstä: ”Allekirjoitetut päätökset ja Synodin loppukommunikea lähetetään kaikkien paikalliskirkkojen päämiehille, joiden on toimitettava ne kaikille sen alaisuudessa toimiville kirkoille. Näillä teksteillä on yleisortodoksinen sitovuus”.
Yleisortodoksisesta sitovuudesta johtuen kesäkuun Synodin asiakirjoja voidaan ja tuleekin käyttää myös meillä Suomessa lähteinä silloin, kun esittelemme ortodoksista näkökulmaa näihin asioihin.
Mutta elämä Synodin jälkeen ei merkitse sitä, että teologiset päätökset olisi nyt tehty ja tämän jälkeen alkaisi niiden jalkautuminen arkeen.
Tällä tavalla ortodoksinen kirkko ei ole historiallisesti toiminut.
Päätöksiä kirkon opista ei voi tuoda ortodokseille kirjallisena tai ylhäältä annettuna totuutena.
Muistamme hyvin, miten kävi 350 vuotta sitten (1666) kun vanhauskoiset yritettiin pakottaa hyväksymään venäläinen uskonpuhdistus.
Siitä syntyi venäläinen reformaatio ja vanhauskoisten skisma, raskol, joka oli – päinvastoin kuin Lutherin teeseistä alkanut uskovien kapina reformien puolesta – kapina uskonnollista reformia vastaan.
Luterilainen viikkolehti Kotimaa tiedusteli heti Synodin jälkeen, mikä voisi olla synodin maailmalle lähettämä tärkein viesti?
Vastasin tuolloin, että Synodin tärkein ja myös yksimielinen viesti maailmalle oli ”Ortodoksinen kirkko ei muutu!”
Yllättävästi Kotimaa ei lähtenyt tivaamaan syitä kirkon muutosvastarinnalle.
Jälkeenpäin ja monissa yhteyksissä lause ”Ortodoksinen kirkko ei muutu!” tulkittiin pikemminkin merkiksi kirkon vahvuudesta.
Toivottavasti myös me ortodoksit osaamme arvostaa muuttumattomuuteen sisältyvää arvoa ja tarjota apostolisena kirkkona muuttuvassa maailmassa ihmisille muutosturvaa.
Siihen Suuren ja Pyhän Synodin asiakirjat antavat meille oivaa materiaalia.
Julkaistu Aamun Koitossa 5/2016
