Arkkipiispan katsaus kirkkovuoteen 2014–2015

Syksyn 2014 merkkitapahtumista on hyvä mainita arkkipiispa Paavalin (1914–1988) syntymän satavuotismuistoseminaari Valamossa ja valtakunnalliset kirkkolaulupäivät Tampereella.

Kirkkolaulun suurtapahtuma marraskuussa liittyi sopivasti arkkipiispa Paavalin persoonaan, sillä juuri hän toimi 1940-luvulta lähtien laulujuhliemme kantavana voimana. 

Karjalan Valistajien juhlana Valamossa vietetyssä arkkipiispa Paavalin muistoseminaarissa nousi esille muiden asioiden ohella esipaimen Paavalin ahkeruus ja tarmokkuus.

Ilman arkkipiispa Paavalin innostusta ja työteliäisyyttä meillä ei olisi suomenkielellä sitä hengellistä, liturgista tai musiikillista kirjallisuutta, joka meillä nyt on.

Marraskuussa Valamossa kokoontunut kirkolliskokous valitsi kirkkoomme uuden piispan. Oulussa 10.–11. tammikuuta vihittiin piispa Elia ja samassa yhteydessä hänet asetettiin Oulun metropoliitaksi. Rukoilimme kaikki uudelle esipaimenellemme voimia valvoa rukouksessa ja vierailla pohjoisen laumansa luona. Puolentoista viikon päästä esittelin Oulun metropoliitan Konstantinopolissa patriarkallemme Bartolomeokselle.

Tammikuussa saateltiin Kuopiossa eläkkeelle 36 palvelusvuoden jälkeen kirkkomme taloudenhoitaja ylidiakoni Paavo Kokotti. 

Huhtikuussa Kuopiossa vietettiin pitkään ja hartaasti odotettua juhlaa kun ortodoksinen kirkkomuseo vihittiin uudistettuna käyttöönsä pyhimmän patriarkkamme lähettämän edustajan Ruotsin ja koko Skandinavian metropoliitan Kleopaksen johdolla. 

Huhtikuussa kutsun taivaan kirkkauteen sai yli 30 vuotta kirkolliskokouksessa papiston edustajana toiminut rovasti Aleksander Korelin.

Helluntaina oli Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin temppelijuhla. Tänä vuonna juhlaa vietettiin myös luostarin 120 vuotta sitten tapahtuneen perustamisen kunniaksi. 

Toimessa olevista piispoistamme ensimmäisenä 70 vuoden iän saavutti elokuussa Helsingin metropoliitta Ambrosius.

Elokuun lopun kirkkopäivät Lappeenrannassa sattuivat samaan aikaan Ekumeenisen patriarkaatin piispainkokouksen kanssa. Arkkipiispana jouduin lähtemään patriarkan kutsusta esipaimenten Elian ja Arsenin kanssa viikoksi Konstantinopoliin.

Moniarvoisuus ei ole uhka

Ortodoksinen kirkko ja sen kanoninen perinne oli viime keväänä laajasti esillä julkisuudessa. Uskon, että maallisessa mediassa kuplinut kriittisyys kanonista perinnettämme kohtaan on ohimenevää.

Kanoneihin kohdistuva kriittisyys oli ehkä enemmän heijastusvaikutuksia suomalaisen työelämän muutoksista kuin vaatimuksia ortodoksisen kirkon muuttumiseksi.

Suomen muuttumista moniarvoisemmaksi ei pidä ymmärtää uhkaksi ortodoksiselle kirkolle ja sen kanoniselle perinnölle.

Kansainvälistyminen tai uskonnonvapaus merkitsevät myös sitä, että nykyisin vähemmistöissä elävien yhteisöjen, kuten juutalaisten, muslimien ja katolilaisten, näkyvyys kasvaa julkisuudessa. 

Kristillisten arvojen eriytyminen liitosta luterilaisen yhtenäiskulttuurin kanssa ei kuitenkaan merkitse ekumeniakielteisyyttä tai gettoutumista, päinvastoin. 

Teologia ja tiede

Ortodoksinen teologia ja papiston koulutus on ollut pian 27 vuotta osa yliopistoa. Vaikka teologiaa tutkitaan yliopistossa metodologisesti ja kirkon parhaaksi, kirkko ei ulkoista ajatteluaan sinne. 

Dominikaanimunkkien 1000-luvulla luoma universitas-yliopistojärjestelmä tehtiin autonomiseksi ja kirkon hierarkiasta riippumattomaksi kouluksi. On hyvä, että esimerkiksi kanoneja tutkitaan ja tulkitaan sekä yliopistossa että kirkon arjessa.

Suomalainen teologia on ollut vuosikymmeniä tietyssä mielessä protestanttisen objektiivisuuden läpitunkemaa. Välillä tuntuu siltä, että ammattiteologia on siirtynyt yliopistoihin ja ottanut sinne kirkon ääneen. On joskus paikallaan kysyä, puhuvatko yliopistotutkijat kirkon äänellä samalla ex cathedra –varmuudella kuin ne, joiden vastapainoksi koko universitas kerran luotiin?

Objektiivisuus voi olla myös harhaa. On helppo tunnistaa autoritaarisuus yksilöissä, mutta miten hyvin näemme sen niissä rakenteissa, jotka on puettu esimerkiksi demokratian tai ihmisoikeuksien pukuun? 

Osaammeko erottaa toisistaan liberaalisuuteen verhotun klerikaalisuuden ja konservatiivisen kirkollisuuden? 

Tarvitsemme nyt Suomessa perehtymistä meitä vanhempien kirkkojen historiaan ja kokemuksiin. Monet ortodoksiset sisarkirkkomme ovat kokeneet valtavia yhteiskunnallisia myllerryksiä: teokratian, islamin, vallankumoukset ja diktatuurit. Esimerkiksi Balkanin ja Lähi-idän ortodoksien pitkään historiaan mahtuu paljon sellaista uskollisuutta perinteelle, joka sopii ortodoksisen identiteetin malliksi meille kansainvälistyvässä Suomessa.

Kirkkovuosi 2014–2015 oli kirkossamme terveellinen oppimisjakso siihen, mihin ortodoksisuus ankkuroituu muutosten keskellä.

Julkaistu Aamun Koitossa 5/2015