Arkkipiispa Leon kolumni: Ortodoksiviesti 7/18
Ukrainan ortodoksit saivat Ekumeenisesta patriarkaatista 11.10.2018 vahvistuksen kauan haluamalleen kirkkohallinnolliselle itsenäisyydelleen. Päätöksen taustat ovat monimutkaisia ja monipolvisia. Ukrainan ortodoksien ongelmaa voisi verrata jäävuoreen: pinnan yläpuolinen näyttää poliittiselta, kun taas pinnan alapuolinen – suurempi osa – ei liity lainkaan politiikkaan.
Ongelman näkyvä ja kuuluva osa on ollut se fakta, että miljoonat ukrainalaiset ortodoksit olivat pitkään muun ortodoksisen maailman näkökulmasta erillään Kirkon hengellisestä yhteydestä.
Pinnan alta löytyy puolestaan kirkkomme vuosisatainen traditio ja siihen liittyvät haasteet. Patriarkaattimme, joka nauttii ensimmäistä kunnia-asemaa paikalliskirkkojen keskuudessa, ei halua tyytyä seuraamaan kirkollisia kiistoja sivusta, vaan kokee velvollisuudekseen työskennellä kiistojen ratkaisijana, jotta lauma ei ajaudu hajalle tai jää heitteille. Hyvä niin. Luotan vahvasti patriarkaattimme pitkäaikaiseen asiantuntemukseen tälläkin osa-alueella. Ymmärrän toki hyvin myös asian inhimillistä puolta: rajoja – liittyivätpä ne järjestykseen tai olivatpa ne luonteeltaan pastoraalisia – on vaikea vetää, kun välittää paljon.
Ajallemme on ominaista, että välinpitämättömyys muuttuu helposti itsetarkoitukseksi ja ajattelumaailmat äärimmäisen subjektiivisiksi. Lisäksi monet maailmankuvat huutavat omaa totuuttaan rinnakkain käymättä dialogia keskenään. Kun ehtoollisyhteys on katkolla, mitä sanomme asiasta teologian näkökulmasta? Mieleeni nousevat apostoli Paavalin sanat ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi” (Gal. 4:27–28). Apostoli Paavalia mukaillen kreikkalaisen ei tarvitse lähteä Kreikkaan tai venäläisen Venäjälle ollakseen Kirkon jäsen. Kirkkomme toivottaa myös jatkossa kaikki ortodoksit tervetulleiksi osallistumaan pyhistä mysteerioista heidän kulttuuri- tai kielitaustaansa katsomatta.
Syyskuun alussa olin Ekumeenisen patriarkaatin piispainkokouksessa Konstantinopolissa. Se järjestetään kolmen vuoden välein. Tältä matkalta mieleeni muistuu patriarkkamme Bartolomeoksen usein alleviivaama näkökohta, että kansallinen mieliala on valitettavasti vahvistunut monissa ortodoksisissa paikalliskirkoissa kirkon eukaristisen ja ekumeenisen ulottuvuuden kustannuksella. Hän piti valitettavana, että olemme kaventaneet rukouksen yksityiseksi tapahtumaksi ja itsekkääksi omien huoltemme tilittämiseksi Jumalalle. Sen sijaan meidän tulisi kantaa rukouksemme aina ensisijaisesti toisten puolesta.
Suomen ortodoksinen kirkko ei ole nykyisessä Moskovan ja Konstantinopolin välisessä tilanteessa keskeisessä asemassa. Kansankielellä ilmaistuna me ”pönötämme” kirkkodiplomatian lavasteissa. Kirkkomme piispainkokouksen kannanottoon tukeutuen haluan painottaa, että kirkollamme on aina valmius rakentavaan yhteyteen Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Koskaan emme voi korostaa liikaa säännöllisen vuoropuhelun tarpeellisuutta kaikilla kirkollisen elämän tasoilla – tarkastellaanpa tilannetta sitten paikallisesti tai kansainvälisesti. Toivon hartaasti, että patriarkaatit ratkaisisivat asian keskinäisissä neuvotteluissa ja että suhteet normalisoituisivat joka taholle mahdollisimman pian.
Edellä sanotun nojalla kehotan kaikkia kirkkomme jäseniä pysymään uskossa, toivossa ja rakkaudessa luottavaisina ja rauhallisina. Muistakaamme rukouksissamme niitä, joiden käsissä on pysyvän kirkollisen järjestyksen ja rauhan aikaansaaminen Ukrainassa. Poistakoon Kristus myös sydämistämme kaiken, mikä uhkaa rauhaa; tehköön Hän meistä totuuden, oikeudenmukaisuuden ja veljellisen rakkauden todistajia. Sytyttäköön Hän meissä tahdon murtaa kaikki aidat, jotka erottavat meidät toisistamme, solmimaan keskinäisen rakkauden ja yhteisymmärryksen siteet entistä lujemmiksi.
