Arkkipiispa Leo: Ortodoksinen kirkko 100 vuotta Suomessa Valamon ystävät -lehden kolumni
Professorit Jukka Rantala ja Sirkka Ahonen kirjassa ”Ajan merkit” määrittelevät historian tarkoittavan ”Tietoa ajassa alati tapahtuvasta, ihmisten ja heidän yhteisöjensä aikaansaamasta muutoksesta. Aika virtaa ja täyttyy toimijoiden aikomuksista ja teoista, ja historia on kertomus niistä. Koska aika virtaa myös eteenpäin, ihmisen historiatietoisuus rakentuu paitsi menneisyyden selittämisestä myös tulevaisuuden odotuksista. Odotushorisontti kuuluu historiatietoisuuteen yhtä olennaisesti kuin menneisyyden perspektiivikin”.
Viime vuonna itsenäinen Suomi täytti 100 vuotta. Monet tuntemukset sävyttivät tätä tapahtumaa. Samaa ehkä koettiin myös vuonna 2009, kun Porvoon maapäivistä oli kulunut 200 vuotta. Tänä vuonna kirkkomme vuorostaan juhlistaa 100-vuotiasta taivaltaan. Juhlavuosi huipentuu kirkkomme piispojen yhteiseen liturgiaan Valamon luostarissa juuri ennen kirkolliskokouksen alkua, 25.11.2018.
Ihminen, kuten myös yhteisöt, ovat olemukseltaan ajallisesti orientoituneita ja luonnostaan tutkiskelevat elämää ja eri tapahtumasarjoja niin eteen kuin taaksepäinkin. Kirkkomme juhlavuoden kunniaksi haluankin keskittyä erityisesti yhteen historialliseen seikkaan, joka on ollut olennaisena kulmakivenä kirkkomme toiminnassa jo hyvän aikaa.
Venäjän kirkossa valmisteltiin pitkään 1900-luvun alussa yleisvenäläistä kirkolliskokousta – konsiilia (venäjäksi sobor) – jonka oli määrä palauttaa kirkon itsemääräämisoikeus muodossa taikka toisessa. Kokouksen agendalla oli lisäksi paneutuminen sen aikaisiin kirkon elämää horjuttaviin haasteisiin. Konsiilivalmistelujen ajankohtaisuus heijastui myös Suomeen, jossa pyrkimyksenä oli järjestää papiston ja maallikoiden yhteisiä hiippakuntakokouksia. Viipurin hengellisen konsistorin aloitteesta tallaisia kokouksia myös järjestettiin Valamon luostarissa kesällä 1905.
Kokousten ensisijaisiksi keskustelunaiheiksi nousi kysymys maallikoiden oikeuksista päätöksenteossa. Keskustelua käytiin pitkään puolesta ja vastaan. Tuolloin suomenmielisen suunnan edustajat, joita kokouksessa oli runsaasti mukana, pitivät välttämättömänä järjestää määräaikaisia hiippakuntakokouksia, joihin maallikot voisivat ottaa osaa sekä puhe- että äänivaltaisina edustajina. Heidän mielestään maallikoiden velvollisuus oli yhdessä papiston kanssa kantaa vastuuta seurakunnan elämästä. Kysymys maallikoiden oikeuksista hiippakuntakokouksissa ratkaistiin siten, että ainoastaan seurakuntien valitsemat edustajat saivat ottaa osaa kokoukseen äänivaltaisina jäseninä, muille osanottajille myönnettiin ainoastaan puheoikeus.
Valamon kokouksissa tehdyt esitykset maallikoiden osallistumisesta kirkollisten asioiden hoitoon jatkoi sitä sobornost -periaatteen toteuttamispyrkimystä, jonka yleisvenäläinen kirkolliskokous hyväksyi 1917–1918. Tässä kohdin ei myöskään ole syytä unohtaa, että samaan aikaan kun Valamon hiippakuntakokoukset olivat koolla, Pietarissa, Pyhässä Synodissa, valmisteltiin suomalaista seurakunta-asetusehdotusta keisarin vahvistettavaksi. Maallikkokeskeisen asetusehdotuksen lopullinen hyväksyminen osaltaan rohkaisikin suomalaisia ortodokseja ulottamaan vastaavat uudistustavoitteet myös hiippakuntahallintoon.
Historiaa seuraten kirkossamme seurakuntalaiset valitsevat yhä tänäkin päivänä edustajansa valtuustoon ja sitä kautta kirkolliskokoukseen. Kirkkomme hallinto on ajan saatossa ehkä löytänytkin sellaiset muodot, jotka varsin hyvin kestävät länsimaisen yhteiskunnan paineet ja odotukset.
Historia on aina läsnä ja historiaa käytetään jatkuvasti. Sen läsnäolon aistimme erityisen voimakkaasti kirkossa, joka peruskertomuksessaan kuljettaa mukanaan merkityksiä ja arvoja, joiden kautta me kirkon jäseninä jäsennymme osaksi maailmanlaajuista paikalliskirkkojen perhettä. Historia on läsnä myös muistoina yhteisön päätöksissä, vuorovaikutuksessa sekä ympäristön historiakulttuurissa joko kiveen hakattuna, paperille tallennettuna, nimiin ikuistettuna tai – ja yhä useammin – virtuaaliseen todellisuuteen heijastettuna. Kaikesta tästä ja erityisesti matkastamme ortodokseina Suomessa kuluneen 100 vuoden aikana – läpi myötä -ja vastoinkäymisten – olemme Jumalalle kiitollisia.
