Olet täällä

Ahtaalla, seinien välissä

”Eivätkö elämä ja kärsimys olekin sukua toisilleen?” Näin kysyi noin 300-luvulla eKr. elänyt ateenalainen näytelmäkirjailija Menandros, joka oli niin sanotun uuden attikalaisen komedian tunnetuin edustaja. Häneltä ovat saaneet vaikutteita muun muassa maailmankuulut Molière ja Shakespeare ja hänen ajatuksensa olivat suosittua opetusmateriaalia uudelle ajalle asti, jopa arabiaksi ja muinaisslaaviksi käännettyinä. 

Elämän syvimpiä salaisuuksia pohtiva ajattelija on usein ihminen, joka lähestyy aihettaan heittäytymällä lentoon siivet selässä luottaen vaistoonsa tai jumalalliseen ilmoitukseen. Elämän alun, rakkauden, kärsimyksen ja lopulta kuoleman teemat jäävät selittämättömiksi salaisuuksiksi, joita verhoavaa esirippua tiede kykenee vain raottamaan. Tieteen maailma jäsentyy näet tarkkarajaisina, laskennallisina pulmina ja sen kielen rajat tulevat nopeasti vastaan, kun puhutaan mysteeristä. Parhaiten selittämätöntä lähestyvät uskonnon, taiteen ja runouden kielet.

”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja,” toteaa apostoli Paavali Korintin seurakunnalle, ikään kuin vastatessaan historialliselle Menandrosille. Paavalin ihmistuntemus vaikuttaa Raamatun lukijasta hämmästyttävän tarkalta. Hän, kenties omaan historiaansa tai läheistensä kokemuksiin nojaten on oppinut ymmärtämään, mihin ihminen voi joutua: ahtaalle, neuvottomaksi, maahan lyödyksi.

Minkä kanssa ihminen on ajassamme ahtaalla? Kukkaronsa, terveytensä? Jos pyrkisimme juuri nyt ajan ja paikan mittareilla etsimään missä ja milloin olemme voineet erityisen hyvin, päätyisimme luultavasti 2000-luvun Pohjolaan. Me suomalaiset olemme tutkitusti maailman onnellisinta kansaa ja elämme maailman parhaimmistoon kuuluvassa yhteiskunnassa. Mutta hyvinvointitutkimukset eivät kerro koko totuutta. Tiedämme, että myös Suomessa on suuri joukko neuvottomia, jotka kokevat olevansa maahan lyötyjä. Sen, kuinka monia on korona tyrmännyt, aika näyttää.

Poikkeusoloissa kotiinsa eristäytynyt on saattanut tuntea, että oma mieli ajaa ahtaalle, kuin seinien väliin. Monissa turvaverkottomissa ja yksinäisissä kodeissa on neuvottomina pohdittu omaa jaksamista. Paavalikin sen tietää. Emme ole näet vain ahtaalla, vaan kaikin tavoin ahtaalla. Kokonaisvaltaisesti, päästä varpaisiin.

Tästäkin huolimatta Paavali rohkenee väittää, ettemme ole sentään umpikujassa – lopullisen menetyksen keskellä. Korinttolaiskirjeen vaikeimmin ymmärrettävä, mutta kiehtovin kohta sisältyykin niihin jatkosanoihin, joilla apostoli kuvaa ihmisen ja Kristuksen suhdetta: ”Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” Asetelma on käännetty ylösalaisin: ei vain Jumala kanna meidän kuormiamme, vaan mekin kannamme Kristuksen kuolemaa ruumiissamme. Koska Kristus kantoi koko maailman ahdistuksia, niin mekin olemme yhtä jokaisen ahtaalla olevan kanssa. Kerrassaan ainutlaatuista ahtaalla olevien yhteisöllisyyttä!

Lopulta Kristuksen kuolema meissä haluaa olla jotain enemmän. Se ei tyydy tehtäväänsä kantaa toisten kuormia. Kyse on pikemmin meille annetusta lahjasta ja osallisuudesta itse Jumalan Pojan elämään. Juuri Kristuksen kuoleman vuoksi hänen elämänsä voi tulla näkyväksi meidän elämässämme. Tämä selittämätön salaisuus ei ohjaa umpikujaan. Se ei pysy neuvottomana, ja maahankin lyödyt se nostaa.

Ortodoksiviesti 4/20

© Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslia, Liisankatu 29 A, 00170 Helsinki, puh. 020 6100 240, helsingin.hiippakunta@ort.fi