Kristuksessa rakkaat esipaimenet, sisaret ja veljet,
Tänään seisomme pyhän Birgitan perinnön äärellä, tässä tilassa, jossa rukouksen tuoksu on kerrostunut vuosisatojen ajan. Juuri tässä tilassa, tänään, kohtaamme Lasaruksen – miehen, jonka tarina koskettaa jokaisen kristityn syvintä olemusta.
Johanneksen evankeliumissa kuulemamme kertomus avaa meille ikkunan mysteeriin, joka on paljon enemmän kuin kertomus kuolleista heräämisestä. Se on syväluotaava tarkastelu ihmisenä olemisen perimmäisistä kysymyksistä, elämän ja kuoleman rajapinnasta, ja siitä hiljaisuudesta, joka asuu näiden kahden välissä.
Neljä päivää Lasaruksen ruumis oli levännyt haudassa ennen Kristuksen saapumista Betaniaan – ajanjakso, joka juutalaisessa perinteessä kantoi sisällään koko elämän ja kuoleman välisen draaman. Nämä neljä päivää merkitsivät sitä kynnystä, jolla sielu lopullisesti irtoaa ruumiista, sitä hetkeä jolloin viimeinenkin toivon lanka katkeaa ja aika itse tuntuu pysähtyvän. Tässä pysähtyneessä hetkessä, missä suru on jo kiteytynyt epätoivoksi ja odotus antanut tietä luovuttamiselle, kaikuvat Martan sanat Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Nämä sanat kantavat sisällään sen universaalin inhimillisen tuskan, jonka jokainen meistä on jossain elämänsä pimeimmässä hetkessä tuntenut seistessään menetyksen äärellä, toivoen mahdottoman olevan vielä mahdollista.
Itäisen kirkon traditio puolestaan kertoo meille jotain yllättävää: kolmenkymmenen vuoden ajan ylösnousemuksensa jälkeen Lasarus ei koskaan hymyillyt. Tämä yksityiskohta avaa meille näkymän kuoleman mysteeriin ja sen muuttavaan voimaan. Se kertoo meille, että kohtaaminen kuoleman kanssa ei ole vain ohimenevä hetki – se on kokemus, joka muovaa meidän koko olemustamme.
Jos luemme evankeliumia hieman pidemmälle, seuraa merkitykseltään syvä, mutta sanoiltaan äärimmäisen pelkistetty jae: ”Jeesus itki.” Tämä kahden sanan mittainen lause tiivistää koko ihmiskunnan tarinan. Miksi hän itki, vaikka tiesi voivansa herättää Lasaruksen? Ehkä kyyneleet eivät olleet vain myötätuntoa Marttaa ja Mariaa kohtaan, vaan syvempää ymmärrystä siitä, mitä kuolema merkitsee ihmiskunnan tarinassa.
Lasaruksen hautavaatteet, jotka peittivät hänen kasvonsa ja ruumiinsa, symboloivat sitä, miten kuolema riisuu meistä inhimillisyytemme ulkoiset merkit. Herran käsky ”Päästäkää hänet siteistä” oli kutsu takaisin täyteen inhimillisyyteen, takaisin yhteyteen, takaisin elämään sen kaikessa täyteydessä. Jokainen hauta voi siis muuttua uuden elämän kehdoksi.
Kuoleman ja elämän raja on yhtä häilyvä kuin Johanneksen evankeliumin myöhempi kuvaus Lasaruksen ateriasta Betaniassa. Nimittäin Lasarus istuu pöydässä Jeesuksen kanssa vaiti. Puhuivatko he ehkä säästä, sadosta, päivän tapahtumista – niistä pienistä hetkistä, jotka sitovat meidät elämään? Vai kyselikö Jeesus häneltä Betanian arkisista asioista, yrittäen houkutella häntä takaisin elävien maailmaan? Tunsiko Jeesus sen, minkä Lasarus tunsi – sen syvän hiljaisuuden, joka asuu kuoleman ja elämän välissä? Ja lopulta: kantoiko Lasaruksen vaikeneminen sisällään jotain niin perustavanlaatuista tuonelan olemuksesta, että sitä ei voinut – tai ei saanut – pukea sanoiksi? Tämä hiljaisuus on merkitysten kaivo. Se heijastaa takaisin meidän kysymyksemme kuolemasta, elämästä, niiden välisestä rajasta – ja siitä, miksi joku kuolemasta palannut valitsee vaikenemisen.
Jos Lasarus murtaisi ikuisen vaikenemisensa juuri nyt, tässä tilassa, mitä hän kertoisi meille kuolemasta? Ehkä hän puhuisi siitä, kuinka kuolema ei ole loppu, kuinka elämäkään ei ole loppu, vaan kuinka elämä on unenomainen tila, täynnä kuolemia ja loppuja, jotka muuttuvat aluiksi, ja alkuja, jotka muuttuvat lopuiksi. Ehkä hän kertoisi tunteista, joita tähän kaikkeen liittyy: menetyksestä, traumasta, katumuksesta ja nöyryydestä. Lasaruksen kokemus on niin syvä ja käsittämätön, että ainoa inhimillinen vastaus siihen on Jeesuksen tavoin itkeä – ei vain myötätunnosta, vaan siksi että kohtaamme jotain, joka ylittää ymmärryksemme rajat. Kyyneleemme ovat tunnustus siitä, että emme voi todella käsittää kuoleman ja elämän välistä rajankäyntiä, sitä syvää hiljaisuutta, josta Lasarus palasi.
Traditio kertoo meille, ettei Lasarus hymyillyt ylösnousemuksensa jälkeen. Ehkä siksi, että tämä täydellinen pimeys, tämä tyhjyys, josta hän oli palannut, kertoo meille enemmän tuonelan olemuksesta kuin tuhannet sanat – se on olemattomuus, jonka Lasarus oli kokenut ja jonka kohdattuaan hän ei koskaan kyennyt hymyilemään. Lopulta hänet mestattiin – ei vain hymyttömyytensä vuoksi, vaan tarinansa jälkien tähden, sen kertomisen tähden, sen seurausten tähden – siksi, että hän oli Kristuksen palvelutyön todistaja. Ja hänen todistuksessaan hän syntyy yhä uudelleen meidän kerrottavaksemme.
Tämän todistuksen todellinen merkitys avautuu vasta, kun ymmärrämme, että Kristus itse laskeutui tähän samaan pimeyteen ristinkuolemansa jälkeen. Mutta toisin kuin Lasarus, hän ei vain käynyt tuonelassa; hän mursi sen vallat, täytti tyhjyyden läsnäolollaan.
Lasaruksen tarina on enemmän kuin vain kertomus menneisyydestä – se on meidän tarinamme. Se on kertomus kuoleman ja elämän, epätoivon ja toivon, menetyksen ja paluun ikuisesta tanssista. Hänen hymyttömyytensä on hiljainen ikoni, joka puhuu meille kuoleman koskettamasta sielusta, mutta samalla siitä, että kuoleman voima on murrettu, vaikka sen varjo yhä seuraa meitä.
Rakkaat vaeltajat Kristuksessa, jotka olette tänään kokoontuneet tähän vuosisatojen rukouksella kyllästettyyn tilaan! Seisomme nyt historian ja toivon välisessä tilassa, ja eteemme avautuu kaksi syvää virtaa – kaksi tapaa katsoa kohti ikuisuutta. Kuluva vuosi ei typisty vain yhdeksi kalenterin vuosiluvuksi. Lännen kirkko on avannut riemuvuotensa pyhät ovet. Samalla idän kirkon muisti kantaa meitä Nikean saleihin, missä seitsemäntoista vuosisataa sitten kristityt kohtasivat saman perimmäisen mysteerin, jonka äärellä mekin nyt seisomme. Kuinka pukea sanoiksi se, mikä ylittää kaikki sanat? Kuinka kuvata Jumalan astumista aikaan, ikuisen tulemista katoavaiseksi, kuolemattoman kohtaamista kuoleman kanssa?
Tämän perimmäisen kysymyksen äärellä uskontunnustuksemme avautuu eteemme kuin pääsiäisaamun hauta – ei tyhjänä merkkinä, vaan elävänä todistuksena siitä hetkestä, jolloin kuolema kohtasi rajansa. Se on silta yli syvyyden, joka erottaa inhimillisen ymmärryksemme jumalallisesta mysteeristä, kieli joka ylittää kaikki rajamme. Sen sanoissa kaikuu sekä haudan syvä hiljaisuus että ylösnousemuksen häikäisevä kirkkaus. Kuin Lasaruksen käärinliinat, jotka hitaasti avautuvat aamun valossa, paljastaen sen saman hiljaisuuden, joka kerran sitoi hänen kielensä, mutta joka nyt todistaa, ettei kuoleman siteet ole viimeinen sana. Tähän todistukseen nojautuen, tämän valon kirkastamina, me lausumme yhä uudelleen: Aamen.