Kristuksessa rakkaat esipaimenet, isät, sisaret ja veljet!
”Onnellisia ovat ne, joiden silmät näkevät sen, mitä te näette” (Luuk. 10:23). Kristuksen sanat kantavat sisällään uskon syvintä mysteeriä: autuaaksi julistetaan näkeminen. Mutta mikä on se näky, joka tekee ihmisen onnelliseksi? Evankelista Luukkaan kertomana nämä sanat kaikuvat erityisellä voimalla tänään, kun kunnioitamme Viron marttyyreja Platonia, Mihailia ja Nikolaita, sillä heidän elämänsä ja kuolemansa avaavat meille näkemisen syvimmän merkityksen.
Mitä he näkivät viimeisinä hetkinään? Neuvostovallan synkimpinä aikoina, kun pimeys näytti nielevän Eestinmaan, nämä kolme jumalanpalvelijaa seisoivat valintojensa äärellä. He olisivat voineet sulkea silmänsä totuudelta, kieltää uskonsa, säilyttää maallisen elämänsä. Sen sijaan he näkivät jotain sellaista, mitä monet profeetat ja kuninkaat olisivat tahtoneet nähdä – he näkivät kristallinkirkkaasti sen, mikä todella merkitsee. Kuin Johanneksen evankeliumin sokea mies, he oppivat näkemään ei vain omilla silmillään, vaan uskon katseella. Tämä näkemisen lahja ei syntynyt hetkessä. Kuten sokea mies kulki asteittaisen valaistumisen tien – ensin tunnustaen sokeutensa, sitten uskaltautuen tuntemattomalle matkalle Siloan altaalle, ja lopulta kohdaten Kristuksen kasvoista kasvoihin – niin myös marttyyrimme kulkivat oman näkemisen tiensä. Heidän matkansa alkoi ehkä huomaamatta, mutta kun pimeys syventyi heidän ympärillään, kun vankilasellin hämärä nielaisi päivänvalon ja kuoleman varjo lähestyi, tämä arkinen näkemisen lahja jalostui kirkkaammaksi, terävöityi kuin miekka. He alkoivat nähdä syvemmin, kirkkaammin: vartijan ankarissa kasvoissa välähdyksen Jumalan kuvasta, sellitoverinsa kärsimyksessä heijastuksen Kristuksen rististä, omassa pelossaan ja vapinassaan kosketuksen Getsemaneen. He kohtasivat maailman, joka ei tahtonut nähdä, joka sulki silmänsä totuudelta. Mutta juuri tässä kohtaamisessa heidän näkönsä kirkastui entisestään. He ymmärsivät, ettei todellinen sokeus ole silmien vaan sydämen tila, ja että näkemisen lahja on samalla sekä armon että rohkeuden hedelmä.
Tämä näkemisen lahja, josta Jeesus puhuu, ei ole itsestäänselvyys eikä pelkkä optinen tapahtuma. Se on armon antama silmien avautuminen – prosessi, jossa ihminen oppii näkemään Jumalan valtakunnan murtautumisen keskelle arkista todellisuutta. Viron marttyyreilla oli tämä hengellinen näkökyky. Uskomme, että viimeisinä hetkinään he näkivät vainoojiensa kasvojen läpi Kristuksen kasvot, he näkivät jumalallisen kirkkauden näennäisen tappionkin hetkellä.
He ymmärsivät jotain olennaista, minkä me niin usein unohdamme: meidän ei tarvitse sovittaa itseämme Jumalan kanssa, sillä Jumala ei ole koskaan kääntänyt katsettaan meistä. Jopa tuona pimeänä hetkenä Jumala oli läsnä, odottaen, juosten heitä vastaan rakkauden käsivarret levitettynä kuin Kristus ristillä. Tämä ymmärrys muuttaa käsityksemme sekä heidän marttyyriudestaan että omista päivittäisistä kamppailuistamme.
Ja nyt, kun muistelemme Viron marttyyreja, emme voi olla ajattelematta uusia marttyyreja, joita syntyy keskellämme Neuvostoliiton perillisen Venäjän käydessä oikeudetonta sotaansa Ukrainassa. Tuhannet marttyyrit – ne joiden nimet tunnemme ja ne lukemattomat, joiden nimiä emme koskaan saa tietää; ne jotka on haudattu rauhassa ja ne, jotka ovat kadonneet joukkohaudoissa Ukrainan mustaan multaan – todistavat meille samasta totuudesta. He todistavat, että pimeyden voimat eivät ole muuttuneet, mutta myös siitä, että Jumalan läsnäolo kantaa yhä kansaansa läpi syvimmänkin yön.
Jokainen kadonnut sielu, jokainen nimettömäksi jäänyt uhri on kirjoitettu Jumalan kirjaan, jokainen kyynel on talletettu, kuten psalmin kirjoittaja todistaa syvässä ahdistuksessaan: ”Sinä, joka merkitset muistiin kaikki elämäni päivät, kerää kyyneleeni talteen. Olethan merkinnyt nekin kirjaasi.” (Ps. 56:9) Tämä muinainen rukous kaikuu yhä keskellämme, muistuttaen ettei yksikään kärsimys jää Jumalalta huomaamatta.
Marttyyriemme todistus kutsuu meitä syvempään näkemisen tapaan. He kutsuvat meitä näkemään Jumalan kätkettynä kaikkeen – ei vain voiton hetkissä, vaan kärsimyksessä; ei vain kirkon pyhäkössä, vaan arjen askareissa. Tämä ei ole pelkkää optimismia tai yritystä sivuuttaa elämän pimeyttä. Se on syvällistä ymmärrystä siitä, että jopa pimeys välkehtii jumalallista läsnäoloa, kun sitä katsotaan uskon silmin.
Tänään, kun pimeät pilvet varjostavat jälleen Eurooppaa, kun vaarat ja uhat heittävät varjonsa maittemme ylle, meidän on erityisen tärkeää muistaa, että marttyyrien todistus ei ole vain menneisyyttä. Se on elävää todellisuutta tämän päivän Ukrainan raunioituneissa kirkoissa, pommisuojien rukoushetkissä, sairaaloiden käytävillä, hautausmailla. Se elää niiden pappien todistuksessa, jotka toimittavat liturgiaa ilmahälytysten aikana; niiden vapaaehtoisten hiljaisessa palvelutyössä, jotka jakavat leipää pimeissä kellareissa; niiden opettajien sitkeydessä, jotka pitävät etäkoulua pommisuojista käsin, jotta lapset eivät menettäisi toivon kipinää. Se säteilee niiden vanhusten kasvoilta, jotka kieltäytyvät jättämästä kotejaan ja kokoontuvat yhä rukoukseen raunioituneiden kirkkojen pihoilla. Erityisen kirkkaana se loistaa niiden hoitajien ja omaisten palvelutyössä, jotka päivästä toiseen huolehtivat sodassa vammautuneista, kantaen heidän kärsimystään ja toivoaan, nähden Kristuksen kasvot särkyneissä ruumiissa ja murtuneissa mielissä, todistaen elämällään, että jokainen ihminen on Jumalan kuva, loukkaamaton ja mittaamattoman arvokas juuri haavoittuvuudessaan. Heidän uskonsa todistaa meille yhä uudelleen ikuista totuutta: Jumalan valo loistaa sitä kirkkaammin, mitä syvempi on pimeys.
Kuten muuan evankeliumin sokea mies, kuten marttyyriveljemme, rohjetkaamme mekin avata silmämme meitä ympäröivälle jumalalliselle läsnäololle. Sillä kun todella näemme niin kuin he näkivät, huomaamme, ettemme ole koskaan olleet yksin. Meidän tarvitsee vain avata silmämme tunnistaaksemme Hänet, joka on aina ollut läsnä, aina odottanut, aina rakastanut. Aamen.