Saarna arkkipiispa Paavalin kuolinpäivänä Joensuussa
Tämän päivän evankeliumi sisältää vertauksen, vaikka se tällä hetkellä tuntuu enemmänkin profetialta.
Melkein tuhannen vuoden ajan ovat kutsutut kieltäytyneet osallistumasta kirkkomme juhla-aterialle, Pyhälle Ehtoolliselle. Pois jäämistä on perusteltu monilla tavoin kuten omalla kelvottomuudella, rituaali-sella epäpuhtaudella ja paastosäännöillä. Lopulta Herra lähetti palvelijansa – tai pikemminkin kokosi heidät eri puolilta 1900-luvun suurten tragedioiden aikana – kutsumaan kansaansa pyhälle Ehtoolliselle.
Tänään vietämme yhden sellaisen Herran lähettämän palvelijan muistoa, nimittäin arkkipiispa Paavalin, joka kirjoitustensa ja esimerkkinsä avulla innosti useampia sukupolvia lähestymään Herran ateriapöytää, ei yksittäisenä tapahtumana vaan säännöllisesti. Hänen kirjansa ”Miten uskomme” ja ”Uskon pidot” on käännetty monille kielille ja ne ovat auttaneet satojatuhansia ortodokseja näkemään Eukaristian jälleen sellaisena, mitä se aidosti on: hengellisenä ravintona, kuolemattomuuden lähteenä, iankaikkisena juhlana, jonka Herra itse on perustanut Jumalan valtakuntaan.
Jos näemme Eukaristian osallistumisena Jumalan valtakuntaan, niin silloin arkkipiispa Paavalin opetuksen mukaan juuri liturgian kautta pääsemme sinne sisälle. Kuten pyhä Johannes Krysostomos ja paljon myöhemmin suuret venäläiset teologit, myös arkkipiispa Paavali palasi uudelleen ja uudelleen jumalallisen liturgian tärkeyteen. Hän auttoi meitä ymmärtämään, että se ei ole jokin esitys, jota katsotaan, vaan elävä ja innoittava kokemus, joka johtaa Eukaristian kautta ”illattomaan päivään”, Jumalan valtakuntaan.
Arkkipiispa Paavali ei ollut ainoastaan kaiken tämän saarnaaja. Hän oli myös säveltäjä ja liturgisti, joka johdatti sukupolvia liturgiseen ymmärrykseen ja sitä kautta kokemaan Eukaristian alati syvällisemmällä tavalla. Hän ei ollut liturgisen teologian tai eukaristisen ekklesiologian keksijä, mutta Suomen arkkipiis-pana hän toimi näiden molempien syvällisenä edistäjänä sekä Suomessa että maailmalla.
On hyvä muistaa, että arkkipiispa Paavali myös eli sitä, mitä opetti. Eukaristiasta tulikin lopulta hänen elämänsä keskipiste. Liturgia oli hänen ilonsa, ja sitä toimittaen hän todisti Jumalan valtakunnasta elämänsä loppuu saakka. Hänen elinaikanaan (1914-1988) Suomea koettelivat kansalaissota, Venäjän vallankumous, maailmasodat, valtaväestön suvaitsemattomuus, suuret menetykset ja jälleenrakennuskausi. Vaikka hän joutui kokemaan tämän kaiken, hänessä kehittyi kyky nähdä Eukaristia kirkkomme peruskivenä. Hän ei koskaan kadottanut uskoa, joka tekee itsensä näkyväksi liturgisesti kaikessa siinä rikkaudessa, mihin historia on sen pukenut 2000 vuoden aikana.
Sellainen on arkkipiispa Paavalin perintö. Se on johtajuuden, uuden luomisen, julkisen ja yksityisen todistamisen perintö, jota ei koskaan tulla unohtamaan. Hän enemmänkin avasi ovia kuin sulki niitä. Hän tahtoi kurkottaa ulospäin, ei kääntyä sisäänpäin. Pelon aikakaudella hän oli peloton, kuin paimen susien vaaniessa, vaatien itseltään ja muita paljon, koska aina olisi ollut enemmän tehtävää. Herran hyvänä ja uskollisena palvelijana arkkipiispa Paavali myös meni niille kaduille ja kylien kujille, joista evankeliumissa tänään puhuttiin.
Suremme hänen kuolemaansa, mutta iloitsemme hänen elämästään. Samalla vahvistamme todeksi hänen ja muiden kirkkoisien opetuksen, että Kristuksessa ja Hänen Eukaristiassaan on iankaikkinen elämä.
Olkoon hänen muistonsa ikuinen!
