Opetuspuhe sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa Uspenskin katedraalissa
Olemme kokoontuneet tänä sovintosunnuntain iltana aloittaaksemme suuren paaston sovinnon tekemisellä lähimmäistemme kanssa, pyytämällä ja antamalla anteeksi.
Anteeksianto on kristillisyyden ja koko evankeliumin sydämessä, sen syvimmässä olemuksessa. Se ilmaisee rakkauden, jonka Jumala on meille osoittanut Kristuksessa, Hänessä, joka on meidän sovittelijamme, lunastajamme ja luojamme, Hän joka hajottaa kaikki muurit, kaikki raja-aidat, jotka olemme rakentaneet sydämemme kovuuden tähden. Hän tuo meidät yhteen. Läheisten kanssa on mahdotonta elää, jos suhdettamme myrkyttää anteeksiantamattomuus. Anteeksianto on vaikeaa kuin ristin ottaminen, mutta kun uskaltaa kokea ja kohdata oman syyllisyyden, löytyy sen takaa anteeksianto.
Kristus kiteytti anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen loistavasti: Joka on saanut paljon anteeksi, rakastaa myös paljon. Anteeksi saaminen on rakkautta ja rakkauden tulos.
Suuri paasto, tämä Suuri Pyhä, antaa meille mahdollisuuden 40 päivän ajan pohtia keitä olemme, miten olemme ja missä olemme. Päivän kirkkoveisujen tehtävänä on johdattaa ajatuksemme esivanhempiemme syntiinlankeemukseen ja paratiisista karkottamiseen. Mutta samaan aikaan kun mieltämme johdatetaan esivanhempiemme synteihin, kukaan meistä ei voi piiloutua edellisen sukupolven taakse, sillä senkin edustajilla on omat vanhempansa, ja heillä omansa. Syyttävän sormen osoittaminen Aatamiin ja Eevaan ja heidän taakseen piiloutuminen olisi järjetöntä jo siitäkin syystä, että kirkkomme traditiossa Aatamia pidetään katujan arkkityyppinä. Kirkko muistelee Aatamia ihmisenä, jonka katumus mahdollisti hänen lunastuksensa helvetistä Kristuksen ylösnousemuksessa.
Kun ihmistahto asetetaan Jumalan tahdon yläpuolelle, kuten paratiisikertomuksessa tapahtuu, rikotaan luomakunnan järjestys. Se oli järjetön ja luonnoton teko, josta ihminen joutui tilille. Jumalan kuva kuitenkin pysyy meissä ja kuvalle kuuluvien ominaisuuksien käyttäminen on meille edelleen päämäärä. Lankeemus ei tuhonnut kykyämme valita, kykyämme totella tai olla tottelematta. Mutta kukin joutuu edelleen itse astumaan ulos mukavuusalueeltaan, omasta valheellisen viattomuuden paratiisistaan ja tulemaan vastuulliseksi ihmiseksi. Ihmiseksi kasvaminen on juuri meidän henkilökohtaisesta paratiisista ulos astumista. Tämä elämämme kaikkine iloineen ja suruineen, on juuri se paikka jonne päädytään, kun paratiisi jää taakse. Ja paratiisin ulkopuolella tapaamme muita kanssaihmisiä omine kipuineen, rikkomuksineen ja synteineen. Sellaista on elämä.
Nyt edessä olevat 40 paastopäivää antavat meille mahdollisuuden taivuttaa itsemme sen Jeesuksen seuraan, jota maailma ei tunne, jota täällä pilkataan, häväistään ja syljetään ja joka lopuksi lyödään ristinpuulle. Tämä on kova osa ihmiselle, joka tahtoisi saada kunniaa ja mammonaa jo tässä elämässä. Mutta vaikka Vapahtajamme puhuu vaivoistaan ja tuskistaan, jotka hän matkalla Jerusalemiin kohtaa, ennustaa hän myös niiden jälkeen lopullista voittoa. Ensin on kuitenkin paaston aika: on pidättäytymistä, kärsimystä ja pitkänperjantain pimeyttä, murhetta ja kyyneliä, mutta niiden jälkeen seuraa ylösnousemuksen säteilevä kirkkaus.
Vaikka tämän pyhitysmatkan aikana emme kuulekaan Luukkaan kertomusta sokeasta kerjäläismiehestä, joka tien pientareella ihmetellen kysyi väkijoukolta mitä oli tekeillä, sopii se hyvin palautettavaksi mieliimme. Kun kerjäläiselle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi, hän huusi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” (Luuk. 18:39). Meidän on tehtävä tuon sokean tavalla. Emme saa päästää Jeesusta ohitsemme. Meidän on nöyrryttävä armon kerjäläisiksi. Jos ihmiset pilkkaavat, pilkatkoot. Mutta tätä hetkeä, kun Kristus on erityisen lähellä meitä, emme saa päästää ohi. Sokea kerjäläinenkään ei joutunut uskossaan häpeään, hän sai näkönsä. Jeesus avaa silmät jokaiselle, joka näkemisen armoa häneltä pyytää. Sellainen ihminen pääsee katselemaan Jumalan valtakunnan ihanuutta, todellista paratiisia. Vaikka Kristus onkin ristin Herra, on hän silmissämme juuri kärsivänä Vapahtajana kaikkein rakkain, sillä kärsimyksellään Hän lunasti syntimme ja antoi meille ikuisen elämän.
Paasto ja rukous puhdistavat tunteemme näkemään, miten me kaikki olemme tasa-arvoisia ja saman ihmisiä rakastavan Jumalan lapsia. Sen vuoksi tämän vuoden paastossa kirkkomme kansainvälisen diakonian ja lähetystyön Filantropian keräys kannetaan naistyön tukemiseen Itä-Ugandassa. Naisten parissa tehtävän työn tarkoituksena on mahdollistaa paremmat elämän edellytykset etenkin lapsille. Sovinnon teema nousee selkeästi esiin myös paikallisten naisten kertomuksissa; he ovat eläneet vaikeissa, usein väkivaltaisissa olosuhteissa.
Anteeksianto on sovintosunnuntain päivän ytimessä. Anteeksianto on rakkautta toiminnassa, anteeksianto ylläpitää ihmisten välistä yhteisöllisyyttä. Anteeksianto on itse elämää, sillä jos emme anna anteeksi lähimmäisellemme, me kuoletamme samalla itsemmekin. Antakaamme siis toisillemme anteeksi kaikki syntimme ja pahat tekomme, jotka olemme tehneet, että voisimme nousta levollisin mielin tälle suurelle kilvoitustielle.
