Opetuspuhe koltta-asutuksen 70-vuotisjuhlaliturgiassa Sevettijärvellä
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Lapin ortodoksinen seurakunta on perinteiltään laaja ja monipuolinen kokonaisuus. Sen toimintakenttä on maamme laajin ja sen rikkautta on arktinen, kaunis, valoisa ja värikäs, kaamokseen hiljentyvä ja kevääseen heräävä luonto. Tämän seurakunnan jäsenet ovat elämäniloisen ortodoksisen uskon hengellisesti kasvattamia, ja heitä on aina leimannut tietty elämänmyönteisyys, ennakkoluulottomuus ja muuntautumiskyky. Täällä vaalitaan ja jälkipolville siirretään erityisesti Petsamon perinnettä. Ehkä juuri siksi voimme tänäkin päivänä puhua ortodoksisuuden elinvoimaisuudesta näillä pohjoisen Lapin alueilla.
Petsamosta evakuoitujen kolttasaamelaisten asettuminen sodan jälkeen Itä-Lapin alueille oli osa isoa evakkojen jälleenasutusoperaatiota. Ennen evakkojen asutusta täällä asui vain muutamia saamelaisia ja suomalaisia perheitä. Näin jälkeenpäin voidaan todeta, että asuttaminen ja uuden elämän alku ei tapahtunut helposti sen paremmin koltilla kuin karjalaisillakaan. Sittemmin kolttien Gramota, eli niin sanottu ”Kolttakylän arkisto” on hyväksytty UNESCOn Maailman muistiohjelmaan. Arkiston 1600-luvun alusta aina 1700-luvun lopulle ulottuvat asiakirjat antavat omalle ajallemmekin esimerkin alkuperäiskansojen oikeuksien ja elämäntavan kunnioittamisesta sekä hallinnollisesta turvaamisesta.
Alkuperäiskansa on kansainvälisestä oikeudesta lähtevä määrite. Alkuperäiskansalla on elävä, vahva ja kautta historian jatkunut yhteys maahan. Sillä on myös pitkään säilyneitä omia instituutioita. Näistä mainittakoon kolttien kyläkokous eli Sobbar, jossa perheiden muodostamien lapinkylien yhteiset asiat on hoidettu jo vuosisatojen ajan. Kolttakulttuuri on erottamaton osa koko Lapin kulttuuria, jonka puolustaminen jatkuu edelleen.
Muiden alkuperäiskansojen tavoin myös saamelaisia on usein kuvattu ”toiseuden” määreellä. Lapin alkuperäiskansan eksotisoimiseen on usein liitetty kaupallista luontomystiikkaa matkailun edistämiseksi, mutta kertomukset kulttuurisen kolonialismin vaikutuksista – kuten eräitten saamen kielten kuolemisesta, menetetyistä oikeuksista sekä erilaisuuden, syrjinnän ja ulkopuolisuuden kokemuksista – ovat julkisessa keskustelussa harvinaisempia. Poissa ovat myös kuvaukset tämän alueen kulttuurin itsenäisyydestä ja saavutuksista; harva kantasuomalainen esimerkiksi tietää saamelaisparlamentin toimintaperiaatteista. Tietoisuus pohjoisten maiden oikeudellisista järjestelyistä lienee hitusen parempi – tämäkin on toisaalta identiteettikamppailun seurausta, kun saamelaisten perusoikeuksista vapaaseen kalastukseen käräjöitiin tänä vuonna Rovaniemellä. Se, miten tarinaa kerrotaan, missä yhteydessä tietty ryhmä esitetään ja kuka kuvaa ketäkin, ovat lopulta valtaan, kieleen ja tietoon liittyviä kysymyksiä.
Yhteiskuntamme on tullut viime vuosikymmenten aikana paljon läpinäkyvämmäksi eikä vähemmistöjen alistaminen ole enää niin avoimesti kieltojen ja pakkojen leimaamaa kuin aiemmin. Kolttiin pyritään nyt ehkä vaikuttamaan hienovaraisemmin, osin näkymättömästi toteutettavalla suostuttelulla. Pahoin pelkään, että nykypäivän Suomessa merkittävin uhkatekijä saamelaiskulttuurin säilymisen kannalta – kaikista ponnisteluista huolimatta – on assimiloituminen valtaväestöön. Toivottavasti olen väärässä. Filosofi Olli Lagerspetz on kirjoituksissaan osuvasti muun muassa todennut, että tyytyväinen alkuasukas kertoo hallitsevan kulttuurin onnistuneen kolonisaatiossa. Saamelaisille tärkeisiin elinkeinoihin kuten poronhoitoon, metsästykseen ja kalastusoikeuksiin liittyvät protestoinnit kuvaavat puolestaan sitä, että saamelaisilla on edelleen luja halu säilyttää perinteinen elämäntapansa elinvoimaisena. Tämän perusteella kolonisaatio on edelleen kesken, ja hyvä niin.
Tänä päivänä voidaan kysyä, kuinka hyvin ymmärrämme ajatusta kolttasaamelaisista ja saamelaisista ylipäänsä maamme alkuperäiskansana eikä pelkästään kielivähemmistönä, vaikka kolttakansan kulttuuri ja sen ydinarvo sisältyykin kieleen. Yhtäältä kielen asema on nykypäivänä pyritty turvaamaan kielilailla, jonka mukaan saamelaisilla on kotiseutualueellaan oikeus asioida omalla kielellään, mutta toisaalta viranomaisten ei yleensä edellytetä osaavan saamea. Kielivähemmistöjemme syntymiseen liittyy sekä tuhansien vuosien pituisia historiallisia sidoksia että valtion rajojen vetämisen seurauksena syntyneitä kulttuurilinjoja. Vielä 1800-luvun lopulla koltan kieltä kirjoitettiin slaavilaisin kirjaimin, josta hyvänä esimerkkinä on Arkangelissa vuonna 1894 painettu Matteuksen evankeliumi ja seuraavana vuonna julkaistu aapinen. Nyttemmin koltansaamea on Suomessa elvytetty kielipesähankkein, julkaisutoimin ja monilla muilla toimilla.
Toimiessani Oulun metropoliittana 1980-ja 1990-luvuilla, koltan kielen elvyttäminen oli eräitä tärkeimpiä tavoitteitani. Kokosin ryhmän kolttia ja kielitieteilijöitä yhteen ja heidän johdollaan tuotettiin esimerkiksi ensimmäinen ortodoksinen koltankielinen rukouskirja, jota sitten jaettiin ilmaiseksi kirkkokansalle. Siitä otettiin useita painoksia ja samalla alettiin kääntää myös jumalanpalvelustekstejä ja evankeliumia koltaksi. Toivoin, että työ olisi jatkunut Helsinkiin lähtöni jälkeen aktiivisemmin, mutta tekijöitä on ollut niukasti. Kirkkomme kannalta onkin erityisen tärkeää, että löydämme uusia polvia tekemään tätä tärkeää työtä.
Tänä juhlapäivänä on paikallaan muistella myös kirkkomme pyhän, kolttien apostolin, Trifon Petsamolaisen työn hedelmiä. Trifon oli väsymättömässä uurastuksessa ja nöyryydessä rohkaiseva esikuva ympäristölleen viettäen tavallisen munkin elämää itseään millään tavoin korostamatta. Perimätiedon mukaan elämänsä kahden viimeisen vuosikymmenen aikana, sairauden ristiä kantaen, hän lohdutti toistuvasti luostariveljiään sanoen: ”Veljet, älkää olko murheellisia. Pankaa kaikki toivonne Jumalaan, ikävöikää sinne missä on ikuinen rakkaus; rakastakaa toisianne Kristuksen rakkaudella.” Uskon, että nämä pyhittäjä Trifonin lohduttavat sanat ovat juurtuneet kolttaperinteeseen henkiseksi voimavaraksi, joka on kantanut näitä ihmisiä arktisessa ja niukasti toimeentuloa tuottavassa maassa yli sotien ja siirtolaisuuksien.
Itä-Lapissa ihmiset ovat tottuneet turvautumaan toisen apuun. Lähimmäisenpalvelemista toteutetaan pyhittäjä Trifonin hengessä. Olen moninaisia kertoja saanut kokea, kuinka täällä eläville ihmisille kysymys vieraanvaraisuudesta ei liity yksin erämaassa toisen opastamiseen, vaan syvemmästä halusta ottaa aidosti osaa toisen elämään. Se on läsnäolemista toiselle, ajan antamista toiselle, kiireetöntä matkakumppanuutta. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kun ihminen voi hyvin itsessään, hän jaksaa aidosti jakaa hyvää ja olla toisten palveluksessa.
Tämän monikulttuurisen alueen henkisen pääoman luovuttamattomia tunnusmerkkejä ovat kyky ottaa vastaan, tilan antaminen, muiden kulttuurien ymmärtäminen ja arvostaminen. Olkoon nuo arvot myös tulevaisuudessa tämän yhteisön voima. Suokoon hyvä ja ihmisiärakastava Jumala, pyhittäjä Trifon Petsamolaisen esirukouksien tähden, kolttakansalle sekä kaikille tänne kokoontuneille, siunausta, kaikessa oikeassa menestystä ja monia armorikkaita vuosia. Aamen.
