Opetuspuhe Ahveniston kirkossa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Kuulimme kaksi evankeliumia, joista toinen Markuksen kertomana liittyy tämän Ahveniston kirkon praasniekkaan, Herramme edelläkävijän ja kastajan Johanneksen mestauksen muistoon. Pyhäinpäivän toinen tekstimme on puolestaan vertaus kuninkaanpojan häistä, jossa kuvataan taivasten valtakuntaa.

Tuo vertaus alkaa kuin itämainen satu. Ei lienee sattuma, että Kristus käytti vertauksiensa pohjana sekä tavallista arkielämää että värikkäiden kertomuksien maailmaa. Kun tietää, miten suurta ilojuhlaa häät ovat kaikkialla merkinneet ja miten suurta kunniaa kutsun saaminen kuninkaallisiin häihin on tuonut, niin kutsun torjuminen ihmetyttää. Mutta siihen kätkeytyykin vertauksen opetus: kutsutut eivät tahtoneet tulla, minkä vuoksi juhlavieraiksi tulivat aivan toiset henkilöt.

Tämä vastahakoisuus saa Matteuksen kertomuksessa erittäin kärjistetyn muodon, koska kutsujana on kuningas ja kutsutut pahoinpitelevät kuninkaan palvelijoita. Ehkäpä vertaus kuvaa Israelin kansan suhtautumista Vapahtajamme ilosanomaan. Juutalaisethan eivät vain hylänneet kutsua, vaan lisäksi surmasivat sen esittäjän.

Jeesuksen vertauksen loppunäköala tuntuu kovin yhteensovittamattomalta kaiken muun kanssa. Ensin on avoimet hääkutsut, onnellista val­mistautumista ja itse hääiloa, johon vähäisinkin saa tulla. Mutta samalla saamme kuulla, kuinka yksi häävieraista heitetään ulos juhlapaikalta. Pitojen herra on itse antamassa piinaavat ohjeensa: ”Sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja heittäkää hänet ulos, synkimpään pimeyteen. Siellä itketään ja purraan hammasta” (Matt. 22:13). 

Jumala ei ole kutsunut meitä kuuntelemaan satuja, joissa on kaunis loppu. Hän on lähettänyt armokutsunsa maail­maan sitä varten, että me kuulisimme hänen äänensä ja tulisimme hänen yhteyteensä. Pelastus, johon meitä jo nyt kutsutaan, on elämää Jumalan yhteydessä. Tästäkin huolimatta evankeliumin ilosanoma ei kaik­kia miellytä. 

Jokainen ehtoollinen on meille taivasten valtakunnan ka­tettu hääpöytä. Noudatammeko lähettilään, pyhän kirkkomme kutsua? Levitämmekö hääkutsua maailmassa? Ja mikä tärkeintä, ymmärrämmekö olevamme kutsutut? 

Mikä olikaan syy siihen, että kertomuksen mies heitettiin ulos? Eikö juuri hän ollut yksi niistä laitakadun ihmisistä, jotka kuningas pitoihin kutsui? Ehkä hän oli niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa hankkia häävaatteita. Ehkä hän ei halunnut ottaa hänelle varattua juhlapukua vastaan? Ehkä mies vain väärällä pukeutumisellaan halvensi isäntäänsä, eikä ollut viitsinyt edes puhdistaa arkivaatteitaan.

Päivän pyhän tekstimme vertauksen päätös, kertomus miehestä, on ymmärrettävä vakavaksi varoitukseksi. Nimittäin se, joka on ottanut pelastavan kutsun vastaan, voi sen myös menettää. Jokaisen tulisi pohtia toimiaan siitä näkökulmasta, että olisinko minä se, joka kuitenkin jää häähuoneen ulkopuolelle. Hääthän kuvaavat pelastuksen aikaa ja iloa, mutta myös tuomiota, koska historian päätös merkitsee samalla tuomiota.

Jumalan valtakunnassa eläminen on pelkkää lahjaa ja armoa, jota varauksettomasti tarjotaan. Herran lahjat ovat ihmeelliset: ”Minä riemuitsen Herrasta, minä iloitsen Jumalastani! Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet, hän kietoo minut vanhurskauden viittaan, niin että olen kuin sulhanen, joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen, tai kuin morsian, joka koristautuu kauneimpiinsa” julistaa Vanhan testamentin Jesaja (Jes. 61: 10).

Näin Matteuksenkin kertomus palaa vertauksen alkuperäiseen pääajatukseen. Kristus julisti Jumalan valtakuntaa lahjana. Jumalan valtakunta on mei­dän keskuudessamme jo nyt. Py­hä Henki, joka on ”kaikki täyttävä hyvyyden lähde”, tekee sydämistämme häähuoneen, jos vain annamme hänen asua meissä.

Jumalan Pojan häät ovat tänään valmistetut. Nyt saa sanoa: ”Kaikki on valmiina, tulkaa häihin, nauttikaa hääateriasta!” Aamen.