Puheenvuoro: "Ortodoksisuus Suomessa jatkosodan jälkeen"
Ortodoksinen väestö ja kirkon omaisuus evakuoitiin sodan jaloista Karjalasta kesällä 1944. Talvisodan aikana tehdyistä virheistä opittuna tuo operaatio sujui huomattavasti tehokkaammin kuin neljä vuotta aiemmin.
Myös valtio oli evakuointioperaatiossa aktiivinen. Sodan kääntymistä Suomelle huonoon suuntaan osattiin odottaa ja opetusministeriön kehotti jo syyskuussa 1942 Jäämerellä sijaitsevan Petsamon luostarin omaisuutta kuljetettavaksi Suomeen. Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet Petsamon osalta ja hyvästä organisoinnista huolimatta myös muuta kirkollista esineistöä joutui Karjalasta paljon hukkaan.
Karjalainen siirtoväki ohjattiin uusille sijoituspaikoilleen vuoden 1945 korvauslain ja maanhankintalain mukaisesti. Menetetyn Karjalan ortodoksinen väestö, 50 000 ihmistä, asutettiin Kanta-Suomeen.
Valtioneuvosto asetti vuonna 1947 toimikunnan laatimaan ohjelman ortodoksisen kirkkokunnan jälleenrakentamiseksi. Heti sodan jälkeen perustetut siirtoseurakunnat lakkautettiin vuoden 1950 alussa ja ne korvattiin Kanta-Suomeen perustettavilla uusilla seurakunnilla. Eduskunta sääti lain, jonka mukaan omaisuutensa menettäneelle ortodoksiselle kirkolle rakennettiin valtion varoilla 13 kirkkoa ja rukoushuonetta, virka-asuntoja ja hautausmaita.
Alkoi voimakas jälleenrakentamisen aika.
Mikä oli assimiloitumisen hinta?
Edellä mainitut tiedot ovat osa sitä virallista kertomusta, jolla ortodoksisten karjalaissiirtolaisten sopeutumista osaksi suomalaista yhteiskuntaa on tavallisesti kuvattu.
Kuvaus on todenmukainen, mutta se jättää kertomatta paljon merkittäviä faktoja. Mikä oli siirtolaisväestön henkisen assimiloitumisen hinta?
Miten suomalainen kantaväestö pystyi kohtaamaan idän ortodoksisessa kulttuurissa olevan toiseuden?
Millaisia stereotypioita karjalaisista ja ortodokseista ylipäänsä Kanta-Suomessa oli?
Ja lopuksi, millaista suvaitsemattomuutta siirtolaisortodoksit joutuivat arjessa kohtaamaan?
Oliko ortodoksisen karjalaisen väestön muuttaminen uusille asuinsijoille läntisessä Suomessa vain sopeutumistarinaa?
Ortodoksisen kirkon aineellinen jälleenrakentaminen tapahtui todella verrattain nopeasti ja tehokkaasti. Henkinen jälleenrakennus oli puolestaan hitaampaa, eikä se jälkeenpäin arvioiden ollut niin hyvin organisoitua kuin usein on annettu ymmärtää.
Lähihistoria karjalaisten sopeutumisesta uusille asuinseuduille on kuvattu perinteisesti kansallisen selviytymistarinan valossa ja kipeät kohdat unohtaen. Vaikka assimiloituminen onnistui monessa suhteessa hyvin, oli ortodoksisen siirtoväen alitajunnassa pitkään hyvässä muistissa myös luterilaisen enemmistöväestön heitä kohtaan kohdistama halventaminen. Se perustui pääosin karjalaisten erilaisiin tapoihin, ortodoksiseen uskoon ja karjalan kieleen.
Vuoden 1950 jälleenrakennuslaki
Käsittelen nyt ortodoksisen kirkon uutta alkua talvisodan jälkeen ja väestön asuttamista. Haluan tuoda esille joitakin uusia näkökohtia, jotka auttavat meitä ymmärtämään, miten kaukana monikulttuurisen yhteiskunnan henkiset rakenteet Suomesta vielä 60 vuotta sitten olivat.
Perustan tietoni osittain valmisteilla olevaan väitöstutkimukseen, jossa käsitellään karjalaisten ortodoksievakkojen omakohtaisia kokemuksia elämästä Savon alueella.
Ehdotus erillisestä laista ortodoksisen kirkkokunnan jälleenrakentamiseksi ei ollut valtion vaan kirkon ajatus. Sitä esitti opetus- ja valtionvarainministeriölle ortodoksinen kirkollishallitus.
Tuo laki astui voimaan vuonna 1950 – siis vasta viisi vuotta sen jälkeen kun yleinen korvauslaki. Erillislaki ortodoksisen kirkon jälleenrakentamiseksi astui voimaan näin myöhään. Se selittyy sillä, että ortodoksisen kirkon uudelleenrakentaminen ei ollut samassa määrin merkityksellistä valtaväestölle kuin ortodokseille.
Kirkkokunnan jälleenrakentaminen ei myöskään ollut jatkosodan jälkeen samalla tavoin selvyys kuin vielä talvisodan hengen vallitessa vuosina 1940 ja 1941.
Ortodoksinen kirkko kävi valtiovallan kanssa neuvotteluja jälleenrakentamisesta jo vuonna 1944. Tuolloin kirkko vetosi talvisodan aikana tehtyihin suunnitelmiin ja ortodoksisen kirkon erityisaseman säilyttämiseen toisena kansankirkkona.
On huomattavaa, että valtion piirissä oli myös niitä, jotka olisivat halunneet ortodoksisen samaan asemaan kuin luterilaista kirkkoa lukuun ottamatta muut uskonnolliset yhdistykset Suomessa.
Mikäli erillistä jälleenrakennuslakia ei olisi säädetty, olisi se vallinneessa taloustilanteessa käytännössä merkinnyt ortodoksisen kirkon putoamista uskonnollisen yhdyskunnan asemaan, toisin sanoen kirkon siirtämistä samaan kategoriaan kuin esimerkiksi helluntaiseurakunta tai juutalainen seurakunta.
Vuonna 1947 asenne valtion parissa muuttui kuitenkin erillistä jälleenrakennuslakia suopeammaksi ja ortodoksisen kirkon erityisaseman säilyttämistä tukevaksi. Asennemuutoksen taustalla olivat ennen kaikkea yhteiskunta- ja turvallisuuspoliittiset näkökulmat: yhteiskunnan vakauttaminen ja yhteiskuntarauha voitiin säilyttää parhaiten assimiloivalla vähemmistöpolitiikalla.
Siirtolaisten tyytymättömyys elinolosuhteitaan kohtaan ja valtaväestön epäluulo olivat valtiovallan kannalta realistisia uhkakuvia, joihin voitiin vastata parhaiten varmistamalla karjalaisten lojaalisuus. Se voitiin saada aikaan kuuntelemalla edes jossain määrin siirtolaisortodoksien toiveita. Myös Suomen lainoittajaksi tarjoutuva Yhdysvallat edellytti yhteiskunnan stabilisointia yhtenä lainansaannin ehtona.
Asennemuutoksen vaikuttivat luonnollisesti myös Euroopasta tulleet uutiset kylmän sodan käynnistymisestä Saksan alueella. Suomen valtio ei halunnut maahan samaa kohtaloa kuin Saksassa.
Sodan jälkeiset tapahtumat auttavat ymmärtämään myös 1920-luvun tapahtumia ja kansallisen ortodoksisen kirkon syntyä itsenäiseen Suomeen.
Se, että ortodoksisesta kirkosta tehtiin itsenäistymisen jälkeen luterilaisen kirkon rinnalle toinen kansankirkko, oli valtiolta strateginen valinta. Sillä turvattiin erityisesti rajaseudun ortodoksiväestön ja myös laajemmin koko Suomen ortodoksisen väestön sopeuttaminen osaksi nuorta kansallisvaltiota.
1920- ja 30-luvuilla ortodoksisen kirkon kansallistamisessa oli kuitenkin paljon elementtejä, joita voidaan verrata lapsen huuhtoutumiseen pesuveden mukana. Mainitsen joitakin esimerkkejä.
Ortodoksisen kirkon venäläisyydestä muistuttavia erityispiirteitä karsastettiin ja niistä haluttiin luopua. Monia luterilaisesta tyylistä poikenneita ortodoksisia kirkkoja purettiin tai otettiin uusiokäyttöön. Näin kävi esimerkiksi Hämeenlinnassa, Kouvolassa, Tuusulassa ja Suomenlinnassa.
Ortodoksisten pappien viitat määrättiin lyhennettäviksi ja myös parrat suositeltiin ajettaviksi. Tätä ei kuitenkaan toteutettu ortodoksisen papiston parissa syntyneen vastareaktion vuoksi.
Vuosien 1944–1947 vallalla olleen penseyden ortodoksisen kirkon jälleenrakentamista kohtaan voi katsoa kasvaneen ainakin osittain itsenäisyyden alkuvuosikymmenten asenteista.
Olisiko ollut niin, että ortodoksinen kirkko ymmärrettiin joka tapauksessa Suomessa kuihtuvaksi ja katoamaan tuomituksi ryhmäksi?
Ortodoksit siviilirekisteriin?
Ortodoksinen kirkko esitti 1947 valtionvarainministeriölle, että seurakuntarakenne olisi ollut sama kuin talvisodan jälkeen ehdotettu ratkaisu eli luovutetun alueen menetettyjen seurakuntien tilalle perustettaisiin 18 uutta seurakuntaa. Tähän valtionvarainministeriö ei ”kustannussyistä” suostunut vaan ehdotti 14 uutta seurakuntaa.
Valtio ei siis myöntynyt muuhun kuin minimikorvaukseen ja näin uusia seurakuntia tuli olemaan kirkon ehdottaman 18 sijasta valtiovarainministeriön päättämät 14.
Yhteensä seurakuntien määräksi tuli 25 kun mukaan lasketaan myös Kanta-Suomessa jo olleet seurakunnat.
Talvisodan jälkeen luostarit oli katsottu osaksi korvauksia edellyttävää jälleenrakennusta. Jatkosodan päätyttyä luostarit kuitenkin jätettiin pois korvauslaista. Kirkko joutui myöntymään tähän.
Syitä oli ainakin kaksi: yhtäältä luostareista ei haluttu tehdä kiistakysymystä, joka olisi ehkä vaarantanut koko korvauspaketin synnyn. Toisaalta myös kirkon johdon parissa vallitsi jonkin verran penseyttä sitä kohtaan, että Konevitsan ja Valamon luostarit olivat oma-aloitteisesti aikeissa liittyä Moskovan patriarkaattiin.
Oma mielenkiintonsa ja jälleen yksi uhka ortodoksisen kirkon itsenäisyyttä kohtaan oli myös vuonna 1946 perustetun valtiollisen komitean mietinnössä, jossa esitettiin, että ortodoksinen väestö siirrettäisiin siviilirekisteriin.
Tämäkään ei onneksi toteutunut, sillä ratkaisu olisi toteutuessaan vienyt kirkkokuntaa kohti uskonnollisen yhdyskunnan asemaa.
Väestörekisterin ylläpito-oikeuden vieminen ortodoksisilta seurakunnilta olisi merkinnyt sekä tilastoinnin, yhteydenpidon että verotuksen kannalta kirkolle valtavia ongelmia. Se olisi saattanut muodostua koko kirkon elinmahdollisuuksienkin kannalta isoksi kysymykseksi. Olihan siviilirekisteriin kuulumisella tuohon aikaan aivan toinen merkitys kuin nykyisin. Olisivatko ortodoksit halunneet kuulua ”pakanoiden” rekisteriin vai vaihtaneet kirjoille luterilaiseen seurakuntaan?
Ortodoksisen kirkon jäsenten kaste- ja avioliittorekisterien siirtyminen tuossa tilanteessa pois omista seurakunnista olisi merkinnyt käytännössä ortodoksiväestön luterilaistamista.
Tiistaiseura oli valistustyön kivijalka
Seurakunnissa aloitettiin sodan jälkeen jumalanpalveluselämä sekä nuoriso- ja valistustyö. Jumalanpalveluksia pidettiin ensin väliaikaistiloissa: koulujen urheilusaleissa, luterilaisissa seurakuntasaleissa ja kodeissa. Kirkkojen jälleenrakentamisen jälkeen jumalanpalveluselämän keskuksiksi tulivat uudet kirkot.
Kirkkojen jälleenrakentamiseen ja ortodoksisen kirkkotaiteen kansallistamiseen liittyi jälleenrakennusaikana omat ongelmansa.
Tulette kuulemaan taiteesta ja kirkkojen arkkitehtuurista tässä luentosarjassa dosentti Kari Kotkavaaran ja tutkija Hanna Kempin luennot. Ne valaisevat niitä ideologisia vastakkainasetteluja, joiden laineet löivät vielä 1950- ja 60-luvuillakin Suomessa.
Valistustyötä teki jo 1896 perustettu Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta (PSHV) ja nuorisotyötä jatkosodan aikana perustettu Ortodoksisten Nuorten Liitto (ONL).
Valistustyön kivijalka oli tiistaiseuroissa, jotka nimensä mukaisesti kokoontui tiistai-iltaisin. Tiistaiseurojen kulta-aikaa oli vuosikymmen ennen maaltamuuttoa eli 1950-luku, jolloin jokaisessa seurakunnassa kokoontui useita ja jopa kymmeniä tiistaiseuroja.
ONL:n kerhot ja leirit kokosivat nuoria. Nuortenkerhojen tarkoituksena oli vahvistaa ortodoksisten nuorten identiteettiä tuon ajan hengen mukaisesti suomalaiskansallisessa hengessä. Leireillä käynyt ortodoksinuoriso oppi myös näkemään vähemmistökulttuurinsa rikkauden eikä ollut valmis seka-avioliittojen yhteydessä luopumaan omasta uskonnollisesta ja kulttuurisesta identiteetistään samalla tavoin kuin ne, joilla ei ollut mahdollisuutta yhteydenpitoon muiden nuorten kanssa.
1950-luvulla ONL:n leirit olivat merkittävin ortodoksisen nuorison kohtauspaikka ja näin jälkeenpäin ajatellen ehkä myös yksi kirkon säilymisen elinehdoista.
Taistelu uskonnonopetuksesta
Uskonnonpetukseen sodan jälkeen sovellettiin lakia, jonka mukaan vanhempien tuli erikseen anoa lapselleen uskonnonopetusta.
Tämä hidasti ortodoksisen opetuksen järjestämistä.
Osa ortodoksivanhemmista myös jätti leimautumisen pelossa anomatta tunnuksen mukaista uskonnonopetusta lapsilleen. Ortodoksisen seurakunnan papisto ei myöskään voinut esittää opetusvaatimusta huoltajien puolesta.
Kunnan kustantama uskonnonopetus saattoi näin jäädä saamatta niissäkin kouluissa, joissa olisi ollut juuri lain edellyttämä määrä oppilaita, mikäli yhdenkin lapsen vanhempi jätti vaatimatta opetusta. Myös vapautus luterilaisesta opetuksesta perustui erilliseen anomukseen ja näin ortodoksioppilaat olivat usein mukana luterilaisilla uskontotunneilla.
Oman uskonnon opetus järjestettiin tavallisesti kouluajan ulkopuolella ja se aiheutti luonnollisesti epämukavia tunteita ortodoksioppilaissa.
1950–luvun lopulle oli voimassa laki, jonka mukaan kunta oli velvollinen kustantamaan vähemmistön uskonnonopetuksen silloin, kun samassa kansakoulussa oli vähintään 20 ortodoksista oppilasta.
Määräys muuttui vuonna 1958 siten, että kunnan oli järjestettävä vähemmistön uskonnonopetus, mikäli oppilaita olisi kahdeksan. Seuraava muutos uskonnonopetuksen osalta tapahtui 1970–luvun alussa, jolloin peruskoulun tulo toi helpotuksen opetuksen saantiin. Entisen kahdeksan oppilaan sijasta peruskoulussa vaadittiin olevan viisi ortodoksista oppilasta, jolloin kunnan jo tulisi kustantaa opetus.
Vuonna 2003 voimaan astuneen uskonnonvapauslain mukaan ortodoksioppilaiden vähimmäismääräksi tuli kolme.
"Ekumeenisten" avioliittojen ongelmat
Seka-avioliitot solmittiin pitkään vahvemman ehdoilla. Vaikka uskonto saattoi olla toissijainen aviopuolisoa valittaessa, aiheutti luterilaisen ja ortodoksin avioituminen toisinaan ongelmia avioliittovuosien varrella.
Luterilaisen puolison kielteinen mielikuva ortodoksisuudesta pakotti joissain tapauksissa seka-avioliitossa eläneen ortodoksin uskonnon vaihtoon.
Kirkkoa vaihdettiin myös siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsi kastettiin.
Vaikka ortodoksisten tapojen kätkeminen tai hylkääminen oli yleisin sopeutumiskeino, saavutti myös lasten luterilaiseksi kastaminen merkittävät mittasuhteet. Vuosien 1945–1970 aikana ortodoksiksi kastettujen lasten osuus kaikista kastetuista ylsi aina 30 prosenttiin, mutta 1940–luvun lopun kastamiskäytäntö osoittaa tilanteen hankaluuden sekä ortodoksien identiteetin että kirkon jatkuvuuden kannalta.
Suuria lupauksia kirkon tulevaisuudelle ei viestinyt se, että heti sotien jälkeen peräti 83 prosenttia seka-avioliittojen lapsista liitettiin valtaväestön tunnustukseen eli luterilaiseen kirkkoon.
Myöskään kaupunkien suvaitsevampi ilmapiiri ei näkynyt ortodoksisuuden suosimisena. Tutkimuksen mukaan vuoteen 1970 mennessä seka-avioliitossa syntyneistä helsinkiläislapsista 81 prosenttia kastettiin valtauskontoon. Vastaava luku savolaislasten kohdalla oli 73 ja ilomantsilaislasten 56 prosenttia.
Tässä kohden on huomattava, ettei Ilomantsin tuloksia tule sellaisenaan yleistää Pohjois-Karjalaan, sillä historiallisesti identiteetiltään vahvan ortodoksikunnan kastetilanne poikkesi selvästi muusta maasta.
Vähemmistöidentiteetti säilyi
Ortodoksinen siirtoväki on tavallisesti vaiennut heihin kohdistetusta assimiloimisesta. Nyt virallista historiakuvaa haastavista kysymyksistä on kuitenkin syytä keskustella.
Asian käsittelyn keskiössä ovat luonnollisesti ortodoksit itse, joiden on hyvä puhua ja kirjoittaa avoimesti siirtolaisaikaa seuranneesta ajasta Suomessa. Tähän asti kipeät muistot on vaiettu ja on sen sijaan korostettu vain asuttamisen ja raivaamisen saavutuksia.
Osittain virallinen jälleenrakennuskauden historia tuntuu estävän edelleen sen tosiasian julkitulon, että onnistumisten joukkoon mahtui monta kipeää ihmiskohtaloa.
Karjalan ortodoksisen väestön sopeutumista Suomeen on tutkittu toistaiseksi vähän sekä ryhmä- että yksilötasolla. Toisen maailmansodan jälkeinen sopeutuminen ei ollut missään tapauksessa suoraviivainen prosessi. Sopeutuminen onnistui joillakin elämänaloilla hyvin, toisilla huonommin.
Karjalaisen väestön parissa sopeutumisen ensimmäisessä vaiheessa ylhäältä annetuksi tavoitteeksi tuli yhdenmukaisuus valtakulttuurin kanssa. Näin oma kulttuuri jäi myös varjoon.
Toisessa vaiheessa suhde sekä omaan identiteettiin että valtakulttuuriin muuttui ristiriitaiseksi. Sen jälkeen oli vuorossa oli valtakulttuurin vastustaminen ja oman keskittyminen omaan kulttuuriin.
Siirtolaistaustainen ortodoksiväestö on siirtynyt Suomessa jo jonkin aikaa sitten sopeutumisen neljänteen vaiheeseen. Olemme tuona itsetutkiskelun aikana suhteuttaneet oman kulttuurimme valtakulttuuriin ja pystymme nyt näkemään niiden molempien hyvät ja huonot puolet.
Myös suomalainen valtakulttuuri suhtautuu ortodoksisen vähemmistökirkon jäseniin uudella tavalla.
Ortodokseja, kuten muitakaan vähemmistöjä ei enää yritetä assimiloida valtaväestöön vaatimalla kulttuuri-identiteetistä luopumista.
Alustus Kansallismuseossa Helsingissä 27. lokakuuta 2009
