Arkkipiispa Leo painotti Oulussa 9.6. pitämässään kirkolliskokousseminaarin avauspuheessa yhteisöllisyyden merkitystä.
Kristuksessa rakkaat isät esipaimenet, isät, sisaret ja veljet, hyvät kirkolliskokouksen jäsenet!
Olemme kokoontuneet marraskuussa pidettävän kirkolliskokouksen valmisteluseminaariin. Toivotan kesäkuun alussa alkaneelle nelivuotiselle toimikaudelle valitut papiston ja maallikkojen edustajat tervetulleiksi kirkolliskokouksen työskentelyyn.
Ensi kuussa tulee kuluneeksi tasan sata vuotta siitä, kun kirkollemme myönnettiin autonomia Ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä. Kirkollinen riippuvuussuhteemme ateistiseksi julistautuneeseen neuvostovenäjään päättyi. Samassa yhteydessä haluan myös muistuttaa, että oikeus uskonnollisuuteen ja oman uskonnon harjoittamiseen, joka on ihmisoikeus ja joka on paitsi suomalaisen myös eurooppalaisen elämän perusasia, viettää myös satavuotista merkkivuottaan maassamme. Suomen ortodoksisena kirkkona haluamme pitää kiinni ja edistää ihmisen uskonnollisuuden ja hengellisyyden mahdollisuuksia osana nykypäivän yhteiskuntaa.
Sata vuotta sitten suhteemme Ekumeeniseen patriarkaattiimme määriteltiin Konstantinopolissa lyhyesti mutta kirkollisen ytimekkäästi patriarkan ja pyhän synodin metropoliittojen allekirjoittamalla tomos-asiakirjalla. Sen mukaan Suomen ortodoksinen kirkko on ”perustettu yhteisen katolisen, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten säädösten varaan”.
Nyt tuon tomoksen vahvistamisen jälkeen voimme kiitollisuudella todeta, että sen lause ”ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten säädösten noudattaminen” on juuri se, mikä tekee meistä ortodoksisen paikalliskirkon. Viime vuosikymmenten Suomen ortodoksisen kirkon ja yhteiskunnan suhteeseen on vaikuttanut kirkon ja valtion tehtävien täsmentäminen eri osa-alueilla. Pohjoismaissa kansankirkkojen palveluja esimerkiksi perhe-, nuoriso-, ja kriisityössä on käytetty ahkerasti sillä niiden kirkkojen toimintakulttuurin tunnuspiirteinä yleisesti ovat olleet pysyvyys ja luotettavuus. Nopean teknillisen kehityksen, markkinoiden vapautumisen ja moniarvoisuuden lisääntyessä kirkkojen – ja tämä pätee erityisesti meidän ortodoksiseen kirkkoomme – toimintatapoja on alettu kuitenkin kritisoida jähmeiksi ja yksilön vapautta rajoittaviksi.
On luonnollista, että perinteiset kirkot haluavat pitää kiinni tavoistaan ja yhteiskunnallisesta vaikutusvallastaan. Viimeistään oman kirkkomme tekemä jäsenkysely on havahduttanut meidät ottamaan kasvavan kritiikin uskonnollisia instituutioita kohtaan vakavasti. Sen keskeinen viesti kirkoille näyttäisi olevan toive vuorovaikutteisesta ja muuntautumiskykyisestä toimintakulttuurista kirkoissa. Suomen ortodoksinen kirkko on ja haluaa olla aktiivinen osallistuja yhteiskunnallisessa vuoropuhelussa. Erityisesti eettisissä ja arvomaailmaa koskevissa keskusteluissa kirkon on kyettävä kurottautumaan entistä paremmin kohti tämän ajan ihmistä ja sanoitettava näkemyksensä tavoilla, jotka mahdollistavat dialogin jatkamisen myös toisin ajattelevien kanssa. Meidän on opittava sekä puhumaan että kuuntelemaan.
Arkkipiispana haluan tänään kuitenkin korostaa kirkolliskokouksemme – jossa maallikot ja papisto ovat tasapuolisesti edustettuina – tärkeyttä ja ainutlaatuisuutta osana paikallista hallintokulttuuriamme. Perinteisesti kirkolliskokous viittaa yhteisöllisyyteen ja ykseyteen. Se tulee esille siellä, missä useat tulevat yhteen rukoilemaan, keskustelemaan ja päättämään yhdessä. Tällaiset kokoukset ilmentävät kirkon olemusta ja sen sisäistä monimuotoisuutta yhtenäisyyden kautta. Mutta mihin kirkolliskokouksen arvo ja ensisijaisuus kirkkomme perinteelle perustuu? Toimiiko se inhimillisen sopimuksen perusteella? Onko se dogmaattinen välttämättömyys ortodoksisuudelle vaiko vain kirkon kanonisen lainsäädännön piirre?
Kirkolliskokousten esikuvallisuus pohjautuu kahteen Raamatulliseen tapahtumaan, jotka synnyttivät kirkon maan päälle, meidän keskuuteemme: Kristuksen suurena torstaina asettamaan salattuun ehtoolliseen ja Pyhän Hengen vuodattamiseen helluntaina. Muistelkaamme hetkeä, kun Jeesus vietti viimeistä ehtoollista opetuslastensa kanssa. Hän kehotti yhteen kokoontuneita opetuslapsia juomaan maljasta korostaen monien osallistumista yhteisestä maljasta. Samoin helluntaina Pyhä Henki laskeutui opetuslasten päälle, kun ”kaikki olivat kokoontuneet yhteen” (Ap. t. 2:1) – ei heidän hajallaan tai eristyksissä olemisensa aikana. Näissä tapahtumissa korostuu yhdessä tekemisen ja ykseyden merkitys. Ne osoittavat, että kirkon olemassaololle on keskeistä synodaalisuus, joka kreikankielisenä sanana tarkoittaa yhteistä tietä.
Kun kirkon jäsenet siis kokoontuvat yhdessä kokoukseen, he muodostavat jotain enemmän kuin pelkkien yksilöiden summan. Tämä ”jotain enemmän” on itse asiassa Kristuksen läsnäolo, joka toimii meissä jokaisessa hänen Henkensä kautta ja voimalla. Jokainen tuntee Matteuksen evankeliumit sanat: ”Minä olen näet mukana siellä, missä kaksi tai kolme on koolla minun nimissäni” (Matt 18:20). Ortodokseina emme siksi korosta kirkossa omaa egoamme sanomalla ”minä”, vaan sen sijaan puhumme ”meistä”. Tämä pieni sana ”me” on elintärkeä pelastuksemme kannalta. Kolminaisuudessa Pyhä Henki ei ole jokin Isästä tai Pojasta erillään oleva kolmas, vaan hän on ”me”. Juuri Henki murtaa erottavat muurit ja rakentaa siltoja. Hän ei tahdo nähdä kollektiiveja tai joukon yksilöitä. Hän tahtoo tehdä ihmiskunnan suureksi yhteisöksi, joka on jäsentynyt alkuyhteisöön, Kolminaisuuteen. Kaikkien on määrä yhdistyä niin, että heistä tulee ”me”.
Ajatellaanpa myös Kristuksen meille jättämää rukousta (Matt. 6:9–13), jossa sana ”meille” esiintyy kaksi kertaa ja sanat ”mekin”, ”meidän”, ”meitä” ja ”meidät” kukin kerran. Ja kristittyhän ei missään Isä meidän -rukouksen kohdassa sano ”minä” tai ”minun”.
Tulemme tässä seminaarissa puhumaan myös luottamustehtävän merkityksestä. Suomen kielessä sanalla ”luottamus” on myös erityinen teologinen arvo. Sen tehtävänä on turvata uskon olemassaolo. Jos elämää ei kannattele usko Jumalaan, sellaisena kuin hän todella on, jos elämän pohjana ei ole luottamus rakkauden Jumalaan, puuttuu siitä varsinainen tarkoitus. Tällainen elämä on pelkästään epätoivoista yritystä löytää korvike Jumalalle. Itse asiassa se on epäluottamusta Jumalaa kohtaan, ja se on kaiken inhimillisen epäilyn ja ahdistuksen juurisyy.
Ihminen joutuu usein kulkemaan pitkän tien, ennen kuin hän vakuuttuu sisimmässään siitä, että Jumala tahtoo hänelle kaikkein parasta ja että kirkko on paikka, jonne hän kuuluu. Siksi haluankin antaa teille, kirkkomme tärkeille luottamushenkilöille erään tärkeän neuvon, joka liittyy luottamuksen teologiseen merkitykseen: hoitakaa ja vaalikaa sydämissänne uskon siementä. Tietyssä määrin ratkaisemme itse, pääseekö rikkaruoho ja kuivuus tukahduttamaan uskomme, vai kasvaako se vahvat juuret omaavaksi puuksi, sillä nimenomaan usko on se perimmäinen syy, jonka takia me täällä tänään olemme.
Hyvät kirkolliskokousedustajat! Synodaalisuus on rikas ja syvällinen teema kirkkomme teologisessa perinteessä. Se muistuttaa meitä siitä, että olemme osa suurempaa yhteisöä, jossa jokaisella on merkityksellinen rooli. Se haastaa meitä myös rakentamaan siltoja ja vaalimaan ykseyttä moninaisuudessa. Kutsun teitä kaikkia osallistumaan tähän tärkeään tehtävään ja vaalimaan kirkolliskokousten perimmäistä henkeä ja traditiota kirkossamme.
