Arkkipiispa Leon opetuspuhe suuren perjantain ehtoopalveluksessa 7. huhtikuuta.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Aloitimme suuren viikon maanantain Matteuksen evankeliumin 24. luvun lukemisella. Kuulimme silloin Jeesuksen ennustuksen meitä kohtaavista vaikeuksista: maanjäristyksistä, nälänhädästä, sodista, vääristä profeetoista. Kaikki Jeesuksen ennustukset koettelemuksista ovat käyneet toteen, kuten olemme huomanneet.
Tiistaina kuulimme tarinan kymmenestä morsiusneidosta, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Herra on Sulhanen. Hänen odottamisensa nyt suuren viikon aikana merkitsee, että elämme jo vähän hääjuhlan ilossa. Kun Kristus kuvaa sitä hengellistä ilmastoa, jossa me kristityt saamme elää, hän vertaa sitä vasta-avioituneiden onneen. Mutta hän jättää kuitenkin sanomatta, kuka morsian on. Kirkkomme perinteinen näkemys on, että morsian on kirkko. Tällaisena myös apostoli Paavali näkee kirkon Efesolaiskirjeessä: ”upeana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahroja, ryppyjä tai muita vikoja” (Ef. 5:27). Vapahtajamme puhuu siis kirkosta sellaisena, miltä se näyttää maan päällä meidän keskuudessamme.
Kirkon, johon Kristus viittaa, jäsenet eivät kuitenkaan ole saavuttaneet vielä päämääräänsä, vaan ovat vasta tiellä. Tuolla tiellä kulkeminen tarkoittaa tiukkaa paastoa ja kilvoitusta, mutta myös iloa ja löytämistä. Suuren viikon jumalanpalvelukset ja lopulta itse ylösnousemusjuhla muistuttavat aina meitä tästä. Suurena keskiviikkona muistelemme Magdalan Mariaa, joka pesi öljyllä Herran jalat ja sai katumuksen kautta syntinsä anteeksi. Suuren torstain tekstit kuvaavat neljää Kristukseen liittyvää tapahtumaa: Vapahtajamme pesee apostolien jalat; asettaa pyhän ehtoollisen sakramentin viimeisellä ateriallaan opetuslastensa kanssa; rukoilee Getsemanen puutarhassa ja jää yksin kärsimään opetuslasten hylättyä hänet.
Tämä suuri perjantaipäivä täyttyy puolestaan pitkistä jumalanpalveluksista. Aamupalveluksessa luettiin 12 evankeliumijaksoa Kristuksen kärsimyksistä hänen ristinsä juurella. Tässä ehtoopalveluksessa saaton aikana kannettiin alttariin evankeliumikirja, joka symboloi itse kärsimyksiin kulkevaa Kristusta.
Tämä päivä ei kuitenkaan ole vain kuoleman kohtaamista ja tyhjyyttä, vaan nimenomaan eläväksitekevän kuoleman päivä. Kristuksen kärsimysten hetket, ristiinnaulitseminen, kuolema ja hänen alas ottaminen ristinpuulta ovat tapahtumia, jotka pala palalta eheyttävät ihmisyyttä ja palauttavat sitä luomisen alkuperäiseen kauneuteen. Jokainen yksityiskohta heijastaa ihmisen kokonaisvaltaista uudistamista.
Pyhät ovat eläneet siinä näkemyksessä, että kaikella maallisella on loppunsa ja ettei maallisella ole varsinaista olemusta. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi Gregorios Teologin tulkinta Kristuksen sanoista ristillä ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt. 27:46). Gregorioksen mukaan sanat olivat ensimmäisen ihmisen, eli Aadamin ja kaikkien paratiisista karkotettujen epätoivon huuto. Ristillä nämä sanat lausui ihmiseksi tullut Jumala, joka ei halunnut kuoleman tuntevan häntä Jumalaksi.
Jokainen meistäkin tulee kokemaan epätoivoa, pelkoa, ahdistusta, huolta, levottomuutta ja kenties jopa kuoleman kauhua ja tuskaa elämämme loppumetreillä, sillä emme tiedä milloin, miten ja missä kuolema meidät kohtaa. Oleellisinta itsemme kannalta kuitenkin on se, kuinka suhtaudumme kuolemaan nyt vielä eläessämme.
Sen sijaan, että naamioimme kuoleman, että ummistamme siltä silmämme, meidän tulee tehdä siitä elämänkumppanimme. Kuolema antaa meille mahdollisuuden erottaa olennainen epäolennaisesta. Kaikki se, mikä ei voita kuolemaa, kaikki se, mitä emme saa ottaa mukaan haudan ylitse tai sen taakse, on arvotonta. Kohdatessamme kuoleman ainoa, mikä merkitsee, on rakkaus.
Kuolemansa kieltäjät menettävät kuolemassa sitä enemmän, mitä tiukemmin he ovat kiinnittäneet itsensä epäolennaisuuksiin, sillä mitään niistä ei jää jäljelle. Mutta jos sitä vastoin otamme kuoleman elämänkumppaniksemme ja arvioimme kaiken kuoleman valossa, niin silloin tunnistaisimme sen, mikä on elämän todellinen päämäärä. Silloin emme kuole maallisen elämämme päättyessä, vaan astumme tällöin entistä rikkaampaan elämään. Tällöin mitään ei ole menetetty, vaan kaikki on tallella ja jopa vielä enemmän – kaikki kantaa hedelmää, kymmenkertaisesti, satakertaisesti.
Suuren perjantain ehtoopalveluksen kaunein hetki on varmasti Herramme ja Kuninkaamme ruumiin ristiltä ottaminen, kääriminen valkoiseen pellavaliinaan ja peittäminen tuoksuvilla yrteillä. Risti on siirretty pois kirkon keskeltä ja papisto kantaa Kristuksen hautakuvan keskelle kirkkoa kuoron laulaessa yhtä aikaa kaunista veisua: ”Kunniallinen Joosef, otettuaan puun päältä Sinun puhtaimman ruumiisi, käärittyään puhtaaseen liinaan ja peitettyään tuoksuvilla yrteillä pani uuteen hautaan”.
Tänä iltana ortodoksinen maailma hiljentyy vielä Kristuksen haudan äärelle. Veisuilla ylistetään Vapahtajan hautaamista ja lauletaan lähtövirttä hänelle. Kuolemme hänen kuolemansa elääksemme hänen elämäänsä. Aamen.
