"Maailma tarvitsee kristittyjen todistusta yhteisestä uskosta"

Ajankohtaista | 16.01.2023

Arkkipiispa Leon opetuspuhe Kristuksen kirkastumisen kirkossa pyhän Platonin juhlassa Tallinnassa 14. tammikuuta 2023.

Arkkipiispa Leo pitämässä opetuspuhetta Tallinnassa

Arvoisat isät esipaimenet, Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet!

Kiitän Teitä, Kristuksessa rakas metropoliitta Stefanos, saamastani kutsusta saapua kirkkonne vieraaksi. Uskon ja toivon, että tämä vierailu vähäiseltä osaltaan vahvistaa kirkkojemme yhteyksiä ja kanssakäymistä.

Sekä teillä virolaisilla että meillä suomalaisilla on historiassa paljon yhteistä jaettavaa ja myös paljon annettavaa toisillemme. Jo se, että kirkkomme ovat tosialliset ainoat autonomiset kirkot ortodoksisessa maailmassa yhdistää meitä. Mutta on vielä paljon muutakin, joka meitä yhdistää. Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta kirkoillemme myönnetystä itsehallinto-oikeudesta osana Konstantinopolin pyhää Äitikirkkoa. Tämän juhlavuoden saamme aloittaa yhdessä kiitollisin mielin pyhän marttyyripiispa Platonin juhlapäivää viettämällä, joka on myös itsenäisen Suomen ensimmäisen ortodoksisen arkkipiispan, virolaissyntyisen Hermanin, kuolinpäivä.

Valitettavasti aloitamme tämän vuoden murhenäytelmäksi muuttuneessa maailmantilanteessa. Venäjän mielivaltainen ja raaka hyökkäyssota Ukrainassa koskettaa edelleen meitä kaikkia. Sen heijastukset näkyvät vielä voimakkaammin tällä puolella Suomenlahtea kuin meillä Suomessa. Kirkkoina rukoilemme, kuten tänäänkin tässä pyhässä liturgiassa, lakkaamatta rauhaa maailmalle.

Pyhä Henki, joka rakastaa kaikkia, yhdistää meidät kaikkiin, iloitseviin ja kärsiviin, kunhan vain pysymme avoimina Hänen rakkaudelleen – se ympäröi kaikki ja kaiken. Kun pysymme avoimena tälle rakkaudelle, haluamme että kaikki iloitsisivat, jotta voisimme iloita jokaisen kanssa. Samalla haluamme myös kärsiä kaikkien kärsivien kanssa, jotta jokainen kärsivä kärsisi mahdollisimman vähän. Jumala varmasti suree nähdessään meidän kärsivän, mutta hän myös sallii sen, jotta vastoinkäymistemme kautta voidaan luoda vaihtoehtoisia reittejä ykseydelle ja lopulta rauhalle. Kristitty on se, joka oppii päivä päivältä, kuinka tulla pieneksi kasvaakseen, kuinka tyhjentyä tullakseen täytetyksi, kuinka kärsiä voidakseen iloita ja kuinka kuolla riemuitakseen ylösnousemuksesssa.

Joillekin ihmisille maailma on aina tässä ja nyt. Joka hetki maailma on ”juuri nyt” muutamille sukupolville. Mutta haluan korostaa, että Jumalakin on aina tässä ja nyt. Tämän me usein ehkä unohdamme. Tämän päivän ihmisellä on kuitenkin mahdollisuus ankkuroitua evankeliumin Gennesaretinjärven kertomuksiin. Niissä opetuslasten ainoa suoja myrskyä vastaan oli heidän hutera veneensä. He taistelivat koko voimallaan ja koko rohkeudellaan, mutta kuolema näytti väijyvän joka puolella. Ahdistus oli suurta ja se näytti yrittävän hajottaa heidän ainoan keikkuvan turvansa. Myrskyn mylviessä he kuitenkin näkivät Kristuksen kävelevän vetten päällä. Opetuslapset katsoivat näkyä ja huusivat peloissaan, koska tiesivät, ettei se millään voinut olla itse Kristus, vaan aave. Miksi? Koska heille Vapahtaja edusti tasapainoa, rauhaa, pelastusta ja elämää. Siinä hän kuitenkin seisoi, keskellä raivoavaa myrskyä. Ehkä siksi opetuslasten mielestä hän ei voinut olla Herra, koska Jumalan läsnäolo ei ollut sopusoinnussa kuoleman, sekasorron ja kauhun kanssa.

Näin mekin usein reagoimme – siis yhtä väärin kuin opetuslapset – silloin kun omassa elämässämme joudumme tragedian ja murheen keskelle. Olkoonpa kyse sodasta tai omasta pienestä henkilökohtaisesta historiastamme, reagoimme usein väärin. Jos me hädän hetkellä tunnemme Jumalan läsnäolon ja jollei tämä synnytä meissä välittömästi sopusointua, rauhaa, pelastusta, kivun ja tuskan lieventymistä – mekin huudamme näkevämme aaveen.

Kristuksen kohdalla myrsky menettää voimansa. Hän vie siitä voiton. Johanneksen evankeliumissa Kristus sanoo: ”Tämän maailman ruhtinas on jo tulossa. Hänellä ei ole minun kanssani mitään yhteistä” (Joh. 14:30). Nämä sanat antavat ymmärtää, että Kristus on tosi vapaus. Hän pystyy luomaan maailmaan ikuisuuden, vakauden, pelastuksen ja turvallisuuden kategoriat. Hänen turvallisuutensa ei ole horjuvan pikku veneen suojaa. Hänen rauhansa ei ole niiden rauhaa, jotka sanovat kyynisesti: ”Ei se tapahdu”, tai lohduttavat muita sanomalla: ”Älä turhia murehdi. Ei se sinua kosketa”. Kristuksen rauha on sellaisen ihmisen rauhaa, joka sen sijaan sanoo: ”Se saattaa tapahtua, se tapahtuu, se on tapahtunut. Kaiken inhimillisen toivoni olen menettänyt, mutta tästä huolimatta panen toivoni Herraan”.

Meidänkin tulisi päästä samaan paikkaan ollaksemme myrskyn keskellä Kristuksen kanssa. Pietarikin halusi, lähti vastarannalle vettä pitkin ja melkein hukkui. Mutta missä on se paikka myrskyssä, johon meidän on päästävä? Se on hurrikaanin silmässä. Se on paikassa, missä kaikki vastakkaiset voimat törmäävät toisiinsa voimalla ja missä saavutetaan ja jossa syntyy tasapaino, koska juuri siinä tuhoavat voimat raukeavat. Nyt elämme tuollaisen myrskyn liepeillä. Toiset elävät sen silmässä. Mutta Jumalakin seisoo juuri tässä kohdassa, kärsivien ja pelokkaiden kanssa. Hän on Jumala, joka tietoisesti seisoo hurjien voimien törmäyskohdassa.

Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret! Kirkkomme seisovat tänään lujasti pyhien marttyyrien siunatulla perustuksella; Viron pyhän marttyyripiispa Platonin ja Suomen Johannes Sonkajanrantalaisen. Jokainen aikakausi ”kanonisoi omat pyhänsä” ja tulemme vielä todistamaan ortodoksisen kirkon uusista pyhistä Mariupolissa, Butšassa, Irpenissä, Harkovassa, Hersonissa, Bahmutissa ja paljon muualla. Ainoastaan Jumala tietää heidän nimensä nyt.

Samalla on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että maailma tarvitsee jatkuvaa kristittyjen todistusta yhteisestä uskosta ja luottamuksesta tulevaisuuteen – etenkin ortodoksisten paikalliskirkkojen keskuudessa. Uskon vahvasti veljeskirkkojemme tulevaisuuteen ja olen luottavainen siihen, että suuri enemmistö sen jäsenistä on niitä, jotka samaistavat uskonsa rauhaan. Monia vuosia, hronia polla!

Kuva: Heikki Huttunen