Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos tuomitsi Ukrainan sodan vaikuttavasti Abu Dhabissa äskettäin järjestetyssä kansainvälisessä konferenssissa.
Maailmanpolitiikan konferenssi – kohti kohtuullista avointa maailmaa -tapahtuman avajaispuhe, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos:
Haluamme lämpimästi kiittää tämän uuden maailmanpolitiikan konferenssin järjestäjiä heidän kutsustaan osallistua tähän hyvin mielenkiintoiseen työskentelyyn.
Venäjän aggression helmikuussa 2022 käynnistämä epäoikeudenmukainen sota Ukrainassa merkitsee Euroopan pahinta geopoliittista ja humanitääristä kriisiä sitten toisen maailmansodan päättymisen. Se on vaatinut lukuisia ukrainalaisia, venäläisiä ja muita uhreja sekä tuhonnut kokonaisen maan. Oliko tällainen katastrofi odotettavissa?
Kansainvälisten suhteiden asiantuntijat ovat pyrkineet selittämään tilannetta viittaamalla kylmän sodan jälkeisiin olosuhteisiin. Toimivatko länsimaat väärin ottaessaan hyödyn irti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kasvattamalla vaikutusvaltaansa idässä? Ovatko eurooppalaisen voimatasapainon heilahtelut herättäneet vanhan pelon siitä, että Venäjä joutuu saarretuksi?
Toisaalta emme voi jättää mitenkään huomiotta Neuvostoliiton sortovallan alla olleiden kansakuntien halukkuutta itsenäisyyteen. Miten on mahdollista, että emme nyt osoittaisi solidaarisuutta niille Itä-Euroopan valtioille, jotka kiistatta hylättiin Jaltan konferenssissa Neuvostoliiton huomaan etupiiriajattelun nimissä?
Nämä kysymykset ovat epäilemättä osuvia. Kuitenkin kirkkomme perspektiivi suuntautuu nykyisiä näkymiä kauemmaksi. Kirkon katse on enemmän juurtunut yleiseen historiaan ja erityisesti kirkkohistoriaan. Me ajattelemme, että vaikeutemme ovat tulosta vääristä arvioista uskonasioiden suhteen. Juuri tämän vuoksi liitämme ortodoksisuuteen ”toden ja oikean” uskon määritelmät.
Ortodoksisella kirkolla on ollut elintärkeä osansa sekä Venäjän että Ukrainan todellisuuksien syntymisessä, ja nämä todellisuudet ovat samanaikaisesti erilliset ja kiinteästi yhteen kietoutuneet. Draaman näyttämönä on kaksikin risteystä Euroopan ja Aasian välillä. Ensinnäkin kyse on kannaksesta Itämeren ja Mustanmeren välillä, joka on keskeinen akseli Pohjois-Euroopan ja itäisen Välimeren alueen kaupalle. Suorassa kulmassa tätä akselia vasten on nyky-Ukrainan eteläosassa käytävä, joka mahdollistaa kansojen liikehdinnän ja jonka kautta myös monet valloittajat ovat tulleet. Taloudellinen liikehdintä on mahdollistanut paikallisten voimakeskusten synnyn sekä avannut väyliä sivilisaatioille ja ulkomaailmaan. Valloitussodat ja ympäröivien voimien ahneus ovat puolestaan usein hajottaneet valtiomuodostelmia ja alistaneet kansoja valtaville kärsimyksille. Tästä rakentamisen ja tuhoamisen dialektiikasta nousee ukrainalaisen identiteetin selitys.
Maantieteellisesti Ukrainan poliittinen kartta on saanut monia muotoja vuosisatojen aikana aina 800-luvun Kiovan Rusista 1700-luvun Katariina II:n aikoihin, jolloin suurin osa Ukrainasta liitettiin Venäjän imperiumiin. Näiden vuosisatojen aikana Ukrainassa asuva väestö ovat kohdanneet lukuisten, toisiaan seuraavien valloittajien läsnäolon: venäläisten, puolalaisten, mongolien, liettualaisten ja itävaltalaisten. 1900-luku oli ukrainalaisille erityisen vaikea. He saivat kestää holodomorin, Stalinin ajan suuren nälänhädän ja jäivät Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan aseellisen yhteenoton väliin toisessa maailmansodassa.
Tämä historia selittää halun irrottautua venäläisestä kokonaisuudesta ja liittyä Eurooppaan ja sen arvoihin. Nämä olosuhteet myös tekevät mahdolliseksi ymmärtää uskonnon merkitystä, joka ukrainalaisessa tietoisuudessa edustaa perustavaa elementtiä sekä vapautta. Ekumeeninen patriarkaatti toi kristinuskon ja bysanttilaisen kulttuurin näille alueille jo 800-luvulla. Meillä oli merkittävä rooli uskonnollisten yhteisöjen järjestämisessä ensin Kiovan metropolin alueella ja myöhemmin Moskovan patriarkaatissa.
Kuitenkin itäisen Välimeren alueen pitkän kristillisen historian ja filosofisen viisauden mukanaan tuomat opetukset organisaatiosta ja kirkollisen toiminnan luonteesta ovat Moskovassa ajoittain jääneet vailla kunnioitusta. Keisarillinen valta halusi alistaa kirkon tahtoonsa valjastaakseen uskonnolliset taipumukset poliittisille ja sotilaallisille tarkoitusperille. Siten vuoden 1453 jälkeen, jolloin ottomaanit valloittivat Konstantinopolin, Moskova halusi ottaa sen paikan julistautumalla ”kolmanneksi Roomaksi”. Tämä Moskovan pitkään kestänyt politiikka on eräs merkittävimmistä tekijöistä ortodoksisen maailman hajaannuksen taustalla.
1800-luvulta alkaen uskonnon valjastaminen hyötykäyttöön yhdistyi Moskovassa saksalaisen nationalismin mukanaan tuomiin uusiin ajatuksiin. Pan-germaanisuuden innoittamana syntyi Venäjän uudeksi ulkopolitiikan välineeksi panslavismin ideologia, johon kuului myös uskonnollinen ulottuvuus. Kyse on näkemyksestä, jonka mukaan kirkkojen tulisi järjestäytyä kansallisuuksien perusteella ja erityisesti kielellisten alueiden mukaan. Juuri tätä näkemystä vastaan Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti julisti vuonna 1872 etnofyletismin (kirkollisen rasismin) harhaopiksi. Etnofyletismi on räikeässä ristiriidassa evankeliumin universaalin sanoman kanssa sekä lisäksi myös kirkollisen organisoitumisen alueellisten periaatteiden kanssa.
Tästä harhaopista tuli kuitenkin Moskovalle hyöyllinen, sillä se etäännytti slaavinkielisiä uskovaisia ekumeenisesta patriarkaatista. Strategian tavoitteena oli luoda ensin ottomaanien imperiumin sisään, sitten itsenäisen valtion muodossa erillinen poliittinen voima, joka palvelisi venäläisiä pyrkimyksiä työntyä lämpimämpien vesistöjen äärelle. Tämä politiikka on vastuussa Balkanin kristittyjen välisestä vihanpidosta, joka johti 1900-luvun alussa sotiin ja kauheuksiin.
Neuvostoliitossa uskonto marginalisoitiin ja sitä vainottiin. Kommunistinen ideologia oli ottanut sen poliittisen tilan, jossa tsaarin Venäjä oli käytellyt uskontoa sumuverhonaan. Kommunismin kaatumisen jälkeen uskoa ryhdyttiin taas käyttämään ideologisiin tarkoituksiin. Venäjän ortodoksinen kirkko on ottanut presidentti Vladimir Putinia tukevan roolin, erityisesti hänen autuutensa, patriarkka Kirillin valinnan jälkeen vuonna 2009. Kirkko osallistuu aktiivisesti ”Venäläisen maailman” (Russkij Mir) -ideologian levittämiseen, jonka mukaan on mahdollista kielen ja uskonnon nojalla määritellä yhtenäinen kokonaisuus, joka käsittää Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän sekä muita entisen Neuvostoliiton alueita ja diasporan. Moskova muodostaisi tämän maailman keskuksen niin poliittisesti kuin uskonnollisestikin, ja sen tehtävä olisi taistella lännen rappeutuneita arvoja vastaan. Tämä ideologia on väline, jolla pyritään oikeuttamaan Venäjän laajentumispyrkimyksiä sekä sen Euraasian politiikan strategiaa. Yhteys menneen etnofyletismin ja nykyisen ”Venäläisen maailman” välillä on ilmeinen. Uskosta on tullut Putinin hallinnollisen ideologian selkäranka.
Ekumeenisen patriarkaatin vuonna 2019 Ukrainan ortodoksiselle kirkolle myöntämä autokefalia on huonontanut suhteita Venäjän kirkon kanssa. Näimme todisteita jännitteistä jo vuonna 2016, kun Moskovan patriarkaatti ei saapunut lainkaan paikalle Kreetalla järjestettyyn Suureen ja Pyhään Synodiin.
Hyökkäys Ukrainaan helmikuun 24. päivänä roihahdutti tämän vastakkainasettelun uusiin liekkeihin. Patriarkka Kirillin monitulkintainen asenne sotaa kohtaa ja hänen tukensa presidentti Putinin politiikalle ovat herättäneet suurta kritiikkiä ortodoksisessa maailmassa ja sen ulkopuolella. Jopa ne ukrainalaiset ortodoksit, jotka ovat päättäneet jäädä Venäjän kirkon alaisuuteen, ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä.
Näin ortodoksisen maailman hajaannus syvenee ja laajenee. Jotkut kirkot kannattavat ekumeenisen patriarkaatin linjaa. Toiset, jotka sijaitsevat liian Venäjästä riippuvaisissa valtioissa, kannattavat sokeasti Moskovan patriarkaattia. Jotkut taas suosivat tiukkaa hiljaisuutta. Samaan aikaan Venäjän kirkko käyttää valtiota laajentaakseen vaikutusvaltaansa toisten kirkkojen kanonisille alueille huolimatta ortodoksisuuden kaikkein yksinkertaisimmista säännöistä koskien kirkollista järjestäytymistä. Venäjän puuttuminen Afrikan kirkolliseen elämään on nähty rangaistuksena Aleksandrian patriarkaatille, joka tunnusti Ukrainan ortodoksisen kirkon autokefalian. On selvää, että kirkon rauhaatekevä rooli on muodostunut hyvin vaikeaksi.
Mitä tämä tarkoittaa kirkollisten piirien ulkopuolella? Se näyttää jälleen kerran miten uskonnollisuudella on yhä suurempi merkitys isoissa globaaleissa kysymyksissä. Ideologiat heikentyvät yksi toisensa jälkeen. Kommunismin kaatuminen jätti suuren tyhjiön jälkeensä niillä alueilla, jotka olivat eläneet sen alla ja myös siellä missä toivo oli pantu sen ideologiaan. Globalisaation ja liberalismin kriisi on myös nostattamassa syvää turhautumista ja vaarallisia kaunoja. Tässä luhistuvien materialististen ideologioiden todellisuudessa hengellisyys on tekemässä voimakasta paluuta. Tämä paluu voi muodostua kuitenkin vaaraksi, mikäli se ei löydä ilmaisumuodokseen menneiden suurten kulttuurien perintöä ja niiden juurevaa viisautta.
Arvostelukyvyn virheet, siis harhaopit, eivät suinkaan ole merkityksettömiä ilmiöitä, jotka kiinnostavat vain muutamia pappeja tai oppineita. Päinvastoin niillä on hyvin ratkaiseva merkitys niin hengellisessä kuin aineellisessakin elämässä. Ongelmien juurisyy on se, että ihmiset, joilta itseltään puuttuu aito usko, käyttävät uskontoa välineenään.
Venäläinen ortodoksisuus merkitsee suurta aarretta ortodoksisuudelle ja koko maailmalle. Se on antanut suunnattoman älyllisen, hengellisen ja taiteellisen panoksensa maailmalle. Valitettavasti se myös jäi venäläisen poliittisen vallan uhriksi. Neuvostoajan sorto jätti syvät jäljet ja riisti kokonaisilta sukupolvilta Kirkon uskon ja viisauden siunauksen. Uusimperialistinen hallinto näki kirkossa tarvitsemaansa poliittista pääomaa ja ryhtyi hyväksikäyttämään venäläisten uudelleen heräävää uskonnollisuutta. Valitettavasti poliittinen johto onnistui johdattamaan osan ortodoksisesta papistosta omalle polulleen. Ennen muuta uusi hallinto käytti hyväkseen huonoa kirkollisten sääntöjen tuntemusta, mikä johtui osaksi neuvostoajan hengellisestä rappiosta, ja otti käyttöönsä sekä vahvisti tsaarinaikaisia harhaoppisia linjauksia.
Seuraukset ovat olleet hyvin vakavat. Venäläisen nuorison piirissä ilmenevä etnisuskonnollinen fanatismi tukahduttaa toiveita rauhasta ja sovinnosta. Ortodoksinen maailma on jakaantunut ja sen sirpaleisuus heijastuu köyhiin maihin, joissa ihmiset ovat toivoneet uskosta helpotusta elämäänsä. Ennen muuta se vahingoittaa itse Venäjän kirkkoa, sillä ennemmin tai myöhemmin kansa ymmärtää, että kirkon ylilyönnit edustavat sellaisia tavoitteita, joilla ei ole mitään tekemistä kirkon alkuperäisen tarkoituksen kanssa.
Naiset ja herrat, hyvät ystävät,
Kansainvälisten suhteiden asiantuntijat joskus tapaavat jättää kokonaan huomiotta tai vähätellä uskonnollisten tekijöiden, olivatpa ne aitoja tai vain retorisia, roolia ja merkitystä. Olemme kuitenkin saapuneet sellaiseen aikaan, jona juuri nämä tekijät ovat yhä merkittävämpiä. Teologien ja muiden kirkkojen toimintaa tuntevien asiantuntijoiden on epäilemättä avauduttava toisenlaisille näkökulmille ja kehitettävä vuoropuhelua yhteiskuntatieteiden, valtiotieteiden ja kansainvälisten suhteiden tutkijoiden kanssa, jotta voisimme päästä yli tietystä varovaisuudesta suhteessa syvempiin uskonnollisiin kysymyksiin. Edessämme rakentuvan uuden maailman ymmärtäminen ei voi tapahtua ilman uskonnollisuuden ymmärrystä. Kiitos huomiostanne!
Suomennos: Ari Koponen
