Arkkipiispa Leon tervehdys ainejärjestö Pistiksen 34-vuotisjuhlassa

Ajankohtaista | 13.10.2022

Juhlaa vietettiin Joensuussa 12. lokakuuta 2022.

Arvoisat Kristuksessa rakkaat teologian ylioppilaat!

Kiitän ensinnäkin kutsusta osallistua ainejärjestö Pistiksen perinteiseen juhlapäivään. En yhtään epäile, että olette varmaan jo – ehkä jopa kyllästymiseen saakka – ehtineet eri yhteyksissä keskustella, kuunnella taikka lukea myös itse pistiksestä, eli uskon merkityksestä ihmisen elämässä. Muistatte varmasti myös ne muut sisarukset, eli Elpiksen, Agapen ja heidän äitinsä Sofian. Haluaisin tänään sanoa muutaman sanan pistiksen sisaresta Elpiksestä, tarkemmin elpiksestä pienellä alkukirjaimella. Eli toivosta, sillä jokaisellahan meillä uskoa riittää.

Länsimaisen kirjallisuuden ensimmäinen opetusrunoteos, Hesiodoksen Työt ja päivät on kreikkalaisen mytologian eräitä mielenkiintoisimpia tuotoksia. Se on arkipäiväisiä aiheita käsittelevä teos. Siinä kerrotaan hyvin tunnettu tarina juonesta, jossa kaikki kuviteltavissa olevat vaivat ja vitsaukset teljetään erityiseen rasiaan ja uskotaan uteliaan nuoren naisen Pandoran haltuun. Mutta Pandora ei kykenekään hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan avaa lippaan. Ja niin lippaaseen teljetyt kamaluudet purkautuvat ulos ihmiskunnan vaivoiksi: sota, nälkä, taudit, kurjuus, kuolema. Eli se kaikki, mikä maailmaa nytkin piinaa. Lippaan pohjalle jää kuitenkin elpis. Ja kansi ehditään sulkea ennen sen karkaamista.

Purkitetun toivon tapahtumasarjaa ei tämän enempää runoelmassa selitetä. Se on saanut myytintulkitsijat pysähtymään hetkeksi tapahtuman äärelle. Oliko toivo kenties jäänyt ruukkuun vangiksi, ihmisten tavoittamattomiin? Vai oliko se kannen sulkemisen seurauksena saatu kiinni ja oli nyt meidän käytettävissämme? Onko toivo siunaus vaiko jopa kirous, johon turhaan tuudittaudumme?

Ratkaisevaa elpiksessä on se, onko sillä kiinnekohtaa, johon sen voi sitoa. Toivoa on oltava silloinkin, vaikka sisäinen epätoivomme taistelee meissä. Ja pahoin pelkään, että keskellä nykyistä maailmanmenoa epätoivolle näyttää olevan enemmän perusteluja puolellaan.

Toivon, että teillä opiskelijoilla olisi aikaa ja intoa perehtyä myös yleissivistävään kirjallisuuteen, vaikka tiedän, että opinnot vievät aimo annoksen ajastanne. Mutta tästäkin huolimatta. Esimerkiksi tähän 700-luvulla ennen ajanlaskumme alkua kirjoitettuun teokseen. Siitä nimittäin huomaamme, että muinaisessa kreikkalaisessa kokemuksessa elpis näyttäytyy ihmisen eräänä mahdollisena suhteena maailmaan, kun taas meidän perinteessämme kristillinen toivon käsitys sementoituu Kristukseen ei ainoastaan tämän, vaan myös tulevan elämän ajaksi.

Kristillisestä toivosta minua muistuttaa joka kerta kirkkorakennuksemme. Ja haluaisin myös teille opiskelijoille välittää tämän näkökohdan pohdittavaksenne joka kerta kun astutte kirkon sisälle. Siellä nimittäin itse koen, että toivo, elpis, on nostettu absoluuttiseen, pyhitettyyn asemaansa. Nimittäin kirkkoon sijoitettu Raamattu on viime kädessä leipä, joka ruokkii nälkäisiä, ja juoma, joka ravitsee janoisia. Raamattu on siis uskon, toivon ja rakkauden kirja. Uskon, että evankeliumi antaa paremman tulevaisuuden, vaikka todennäköisyydet ja laskelmat ennustaisivat kaikkea muuta. Maailmamme saattaa näyttää tänään epätoivoiselta – mutta toivomme ja ennen kaikkea uskomme – on loppujen lopuksi ankkuroitu tulevaan. Uskosta parempaan tulevaan, tässä on pistiksemme perimmäinen toivo.

Näillä sanoilla toivotan 34-vuoden ikään tulleelle Pistikselle monia armorikkaita vuosia ja teille opiskelijoille rauhallista loppuiltaa.