Ilmastonmuutos: ekumeeninen imperatiivi

Ajankohtaista | 30.10.2021

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen puhe Notre Damen yliopistossa (Yhdysvallat), jossa hänelle myönnettiin 28.10. kunniatohtorin arvo.

Patriarkka Bartolomeos pitämässä puhetta

Arvoisa rehtori isä John Jenkins, kunnioitetut piispat ja papiston jäsenet, arvoisat yliopiston työntekijät ja vieraat sekä rakkaat opiskelijat,

on ainutlaatuinen kunnia seistä  yliopistoväen ja opiskelijoiden sekä täältä ja ympäri Yhdysvaltoja tulleiden vieraiden edessä ottamassa vastaan kunniatohtorin arvonimeä Notre Damen yliopistolta Ekumeenisen patriarkaatin aikamme tärkeimpään haasteeseen, ilmastonmuutokseen vastaamisen tekemien toimien johdosta.

Meille on aivan erityinen kunnia, että tämä arvonimi tulee akateemiselta instituutiolta, joka on kunnostautunut ilmasto- ja energiakysymysten tutkimisessa, kestävien ympäristö- ja yhteiskunnallisten ohjelmien luomisessa sekä opiskelijoiden päättäväisessä sitouttamisessa ja osallistamisessa tähän työhön. Koulun hallinto on kaikkien näiden toimien ansiosta luonut kattavan suunnitelman, jonka avulla koulun hiilinjalanjälki pienenee puoleen kuluvan vuosikymmenen aikana. Jopa käynnissä olevan lukuvuoden pääteema on keskittyminen kansainvälinen ympäristökriisiin. Ylpeinä onnittelemme teitä näistä ihailtavista toimista.

Kuitenkin tämä hetki sattuu samaan aikaan toisen maailmanlaajuisen haasteen aikaan. Sekä ilmastonmuutosta että koronaviruspandemiaa on luonnehdittu oikeutetusti kriiseiksi. Saatatte tietää, että kriisin (κρίσις) etymologisena taustana on kreikan sana, joka tarkoittaa ”tuomiota”. Totuus on, että me kaikki saamme tuomiomme sen mukaan miten elämämme ratkaisevilla hetkillä suhtaudumme niiden esiin tuomiin haasteisiin: kohtaamalla ne tai torjumalla ne. Ironisesti tavat joilla sekä ilmastonmuutosta että Covid-19 -pandemiaa vähätellään ovat muodoltaan samankaltaisia ja niitä kannattavat samat ihmiset.

Molemmat, niin ilmastoasiat kuin koronaviruskin, asettavat meidät ennennäkemättömän ongelman eteen. Samalla ne kuitenkin tarjoavat myös verrattoman mahdollisuuden. Tämän vuoksi olemme todistaneet ympäri maailmaa siitä miten pandemia on tuonut esiin sen mikä on ihmisluonnossa parasta, mutta myös ihmisen välinpitämättömyyden huonoimmat puolet. Olemme panneet merkille miten ihmiset etulinjassa ovat olleet halukkaita uhraamaan oman elämänsä toisista huolehtimisen ja toisten parantamisen puolesta. Mutta olemme myös huomanneet miten eräät instituutiot ja yksilöt ovat itsepäisesti vaatineet tuottojen asettamista ihmisten edelle sekä samalla jatkuvasti ajaneet omia oikeuksiaan toisten ihmisten turvallisuuden kustannuksella.

Juuri tässä kohden Kirkon roolista tulee mitä tärkein. Sillä kristityn tulisi aina muistaa yhteiskunnallisen evankeliumin vertikaalinen ulottuvuus sen horisontaalisen ulottuvuuden mukana – eikä koskaan jälkimmäisen kustannuksella. Näiden ulottuuvuuksien pitäminen tasapainossa on tietenkin aina vaikeaa, mutta kyse on ristin sanomasta, joka on läsnä kaikessa missä maallinen ja taivaallinen risteävät ja ovat jännitteessä.

Tässä mielessä Kirkko saanut tältä ajalta tärkeän ja nöyryyttä opettavan opetuksen: nimittäin sen, että uskonnon täytyy toimia ja palvella yhdessä tieteen kanssa, ei koskaan siitä eristäytyen. Yksin usko ei tule voittamaan oman aikamme ongelmia; aikamme ongelmat eivät kuitenkaan kukistu ilman uskoa. Tutkimus ja lääketiede ovat Jumalan lahjoja, ja ne vastaavat kysymykseen ”miten?”. Usko ja teologia ovat myös Jumalan lahjoja, ja ne vastaavat puolestaan kysymykseen ”miksi?”.

Kristityille perimmäinen kamppailu onkin siinä, miten pystymme kääntämään opin Pyhästä Kolminaisuudesta yhteydeksi ja opetuksen Jumalan kuvaksi luodusta ihmiskunnasta arkipäiväiseksi ja käytännön maailman elämäksi. Toisin sanoen miten taivasten valtakunta voisi heijastua maailman todellisuudessa? Miltä liturgia näyttää jos sitä jatketaan maailman palvelemisen suuntaan? Maksimos Tunnustaja puhui 600-luvulla ”kosmisesta liturgiasta”. Tällainen laajempi maailmankatsomus saa meidät kuvittelemaan toisenlaisen maailman, joka on erilainen kuin se jonka olemme itse luoneet tai johon olemme tottuneet. Kyse on vakaumuksesta, että jotain mikä ei ole vielä tapahtunut, voi tapahtua kaikkien toimiessa yhdessä ja Jumalan kanssa. Se on heprealaiskirjeen sanoin: ”sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1)

Ilmastonmuutoksen tapaan maailmanlaajuinen, uuden koronaviruksen aiheuttama pandemia on asettanut meidät perimmäisten kysymysten eteen. Kysymykset koskevat elämää ja kuolemaa, sairautta ja kärsimystä, mutta myös terveydenhuoltoa ja oikeutta. Ja sitä mikä nyt on edessämme ei voi naiivisti sivuuttaa vain kiusauksena tai koettelemuksena. Kyse ei ole sen enempää Jumalan rangaistuksesta kuin hallituksen luomasta uhasta. Ja kyse ei ole taatusti ”synnin” seurauksista tai ”lopunaikojen” tulemisesta.

Todellisuudessa vastauksemme pandemiaan muodostaa juuri sen taistelukentän, jolle kaikkia kristittyjä (ja totisesti kaikkia ihmisiä, joilla on hyvä tahto) kutsutaan kamppailemaan. Muutoin emme totuuden nimissä elä kutsumuksemme mukaisesti toimia ristiinaulitun Kristuksen julistajina (1. Kor. 1:23) emmekä kuolleen ja kolmantena päivänä ylösnousseen Herran opetuslapsina (1. Kor. 15:4).

Samaan tapaan luonnonsuojelu ei ole sen enempää liberaali kuin sentimentaalinenkaan lähtökohta. Siihen kuuluvat jatkuva tuska ja anteeksianto, väsymätön kaikkein tärkeimpinä pitämiemme asioiden valinta ja niiden etusijalle laittaminen. Se on hengellinen ja eettinen tulokulma, jonka kautta läsnäolomme maapallolla tulee parantavaksi sekä lähimmäistemme ja planeettamme elämää muuttavaksi voimaksi.

Tämä tuo meidät erään toisen ilmastonmuutokseen ja pandemiaan kriittisesti liittyvän ulottuuvuden äärelle. Kutsumme sitä itse ekumeeniseksi imperatiiviksi. Meitä uskonjohtajia kutsutaan nyt nyörästi ja kärsivällisesti tekemään yhteistyötä lääketieteellisen ja akateemisen maailman johtajien kanssa sekä lisäksi myös yritysjohtajien ja poliittisen johdon kanssa. Tämä keskinäinen yhteys ja riippuvuus muistuttaa meitä siitä, että itse maa yhdistää meitä yli kaikkien opillisten, yhteiskunnallisten tai kulttuuristen eroavaisuuksien. Ekumeenisen dialogin voima piilee siinä, että se meidät avautumaan itsestämme ja omista intresseistämme ulospäin, uskontojemme ja tunnustuksiemme tuolle puolen. Se merkitsee huolenpidon ja myötätunnon kielen opettelemista. Ja luomakunnasta huolehtiminen tuo meidät hajaantuneet ja eristäytyneet uskovaiset yhteisen työn äärelle, työn, johon meidän on tartuttava yhdessä.

Kuten tiedätte, annoimme viime kuussa yhteisen julkilausuman veljiemme Rooman paavi Fransiskuksen ja Canterburyn arkkipiispa Justinin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta kun me kolme allekirjoitimme yhdessä kiireellisen vaatimuksen kiinnittää huomiota ekologisen eheyden ja kestävyyden tärkeyteen. Lausumassamme kutsuimme ”kaikkia kuulemaan maan huuto sekä tämän maan köyhien huuto, tarkastelemaan omaa käytöstään ja sitoutumaan tekemään merkityksellisiä uhrauksia tämän meille Jumalan antaman maapallon puolesta”.

Sillä kaikkia meitä kutsutaan ymmärtämään maapallon vahingoittamisen ja ihmisten vahingoittamisen välinen yhteys. Kun noin 25 vuotta sitten määrittelimme luonnonympäristön turmelemisen synniksi, vetosimme ihmisiä tarkastamaan omia käsityksiään oikeasta ja väärästä. Ymmärrämme esimerkiksi varmasti ihmisinä, että emme voi vahingoittaa sisariamme tai veljiämme ilman eettisiä, yhteiskunnallisia ja laillisia seuraksia. Miksi sitten emme ymmärrä, että samoja seurauksia on myös Jumalan luomakunnan vahingoittamisella?

Tämän vuoksi kiitämme pyrkimyksiä laajentaa kansainvälisen lain asetuksia ottamaan huomioon ympäristötuhon (”ecocide”) käsitteen. Tämä määritellään ekosysteemien rajoittamattomaksi ja laittomaksi tuhoamiseksi öljynporausten ja öljyvuotojen, tehokalastuksen ja teollisen eläintuotannon, muovisaasteen, vuorenhuippujen poiston sekä esimerkiksi ydinaseiden ja niiden testaamisen muodossa. Samassa yhteydessä katsomme tervetulleeksi läntisen kanonisen perinteen puitteissa heränneen keskustelun, jossa ehdotetaan lisäystä, jossa jokaista uskovaista ei ainoastaan kehoteta välttämättään yhteisen kotimme vahingoittamista, vaan toimimaan sen parantamiseksi. Tämä taatusti kuulostaa tutulta myös ortodoksisen maailmankuvan kanssa, joka pitää sekä ekologiaa että kanonista lakia käytännön ekkelsiologiana tai hengellisyytenä.

Rakkaat ystävät,

on velvollisuutemme Jumalan, lähimmäisemme ja luomakunnan edessä ottaa vastuu ilmastonmuutoksen kohtaamisessa ja pandemian voittamisessa. Kreetalla viisi vuotta sitten pidetyn suuren ja pyhän kirkolliskokouksen, jota valmisteltiin kokonaisen vuosisadan ajan, jälkeen Ekumeeninen patriarkaatti nimitti työryhmän laatimaan uskomme sosiaalista merkitystä pohtivan dokumentin. Tämä teksti, jonka nimeksi tuli ”Maailman elämän edestä –  kohti ortodoksista sosiaalieetosta”, ja jonka pyhä synodi hyväksyi, muistuttaa siitä, että ”olemme riippuvaisia olentoja, yhteyteen perustuvia olentoja, ja siten olemme myös moraalisessa vastuussa itsestämme ja lähimmäisistämme, joiden kanssa ja vaikutuspiirissä välittömästi toimimme, sekä koko luodusta järjestyksestä.” (§76)

Ja tällä matkalla juuri te, opiskelijat, olette niitä jotka tuovat meille juuri kaipaamamme optimismia: valmiutta hyväksyä haaste ja uhraukset, kykyä ylittää polarisoivat jakolinjat ja ahdasmieliset käsitykset, vakaumusta olla yhteiskunnallisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden edistäjiä. Suoraan sanottuna olette myös mahdollisuutemme pelastaa demokratia ja planeettamme. Suokoon Jumalan sukupolvellenne tarvittavaa viisautta ja rohkeutta jatkamaan tätä pyrkimystä ja tehtävää.

Suomennos: Ari Koponen
Kuva: GOA/D. Panagos