"Addiktio on sekä himoa että sairautta"

Ajankohtaista | 28.10.2021

Arkkipiispa Leon avauspuhe Helsingin ortodoksisen hiippakunnan papiston ja kanttorien täydennyskoulutuspäivillä Helsingissä 27. lokakuuta.

Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet!

Täydennyskoulutuspäiviemme teemana on tänään addiktio, jota tulemme käsittelemään useasta eri näkökulmasta. Emme ole tästä aiheesta aikaisemmin puhuneet, ainakaan avoimesti taikka luottamuksen hengessä. Ehkä olemme sitä jopa pakoilleetkin. On kuitenkin parempi katsoa elämän ankaruutta suoraan silmiin kuin sulkea silmänsä. Meidän vierellämme ja meidän sisällämme on niin monta tuskan, ahdistuksen ja levottomuuden täyttämää ihmistä, että oikeastaan puheittemme pitäisikin kirkon työssä sisältää enemmän kärsimyksen kieltä, ristin sanomaa. Maailman ahdistus tuntuu vain niin kovalta, ettei hyväntahtoinen tyynnyttely aina auta.

Päivän aiheesta haluaisin todeta sen, että esimerkiksi päihteisiin kytkeytyy monenlaisia terveydellisiä, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia, eivätkä kaikki niistä kohdistu vain niiden käyttäjiin, kuten hyvin tiedämme. Ja on selvää, että mikä tahansa mielihyvähakuinen aivojen kemiallinen stimulaatio voi pitkään jatkuessaan aiheuttaa fyysisen riippuvuussuhteen. Me ihmiset olemme itse löytäneet aineita, joita nuuskimalla, polttamalla, syömällä, juomalla tai piikittämällä voimme käynnistää aivojen motivointi- ja palkitsemisjärjestelmiä joutumatta tekemään mitään, mistä aivot haluaisivat palkita meitä. Päihteillä manipuloimme siis aivojamme ja huijaamme itseämme.

Addiktio on sekä himoa että sairautta. Kukaan meistä ei ole himoista vapaa, mutta jokainen voi elämässään toimia siten, ettei anna sille jalansijaa. Jospa pohtisimme aihetta hieman syvällisemmin, mikä oikeastaan on riippuvuuden oikea määritelmä? Onko se suurkulutus? Jos on, niin ainakin osa päihteistä on sellaisia psykoaktiivisia aineita, joita käytetään erilaisissa lääkkeissä. Jos puolestaan tällaisia lääkkeitä käyttää paljon ja lääkärin määräämänä, on todennäköistä, että terveyshaittojakin syntyy. Jos siis riippuvuuden kriteerinä on nautittava määrä, olemmeko valmiit ajattelemaan pelkästään tämän perusteella, että nämä ihmiset kärsivät riippuvuudesta? Entäpä opioidiriippuvaisen korvaushoito aineella, jolla voi olla samanlaisia tai samankaltaisia ominaisuuksia kuin ongelmakäytössä olleella päihteellä?

Riippuvuudesta toipuminen voi olla elämää mullistava kokemus, joka myös jättää usein jälkensä, kuten liikakäyttökin. Moni toipuva jatkaa aiheen parissa esimerkiksi kirjoittamalla aiheesta kirjan tai tarjoamalla vertaistukea vaikkapa Nimettömissä Narkomaaneissa (NA), Anonyymeissä Alkoholisteissa (AA) tai toimimalla kokemusasiantuntijana.

Kuinka sitten ymmärrämme toipumisen? Ehkä ajattelemme usein, että kyse on prosessista, jossa etäännytään jostakin aiemmasta kärsimystä aiheuttaneesta tavasta. Halu nähdä riippuvuudesta toipuminen paluuna tai pyrkimyksenä samaan tilaan, jossa ihminen oli ennen päihderiippuvuutta, on toisaalta ongelmallinen. Kaikki nimittäin tiivistyy jälleen siihen, kuinka asian määrittelemme. Jos otamme esimerkiksi vahvasti lääketieteellisen lähtökohdan, niin riippuvuus on aivosairaus, joka muokkaa ihmistä peruuttamattomasti. Vaikka päihteiden käyttö loppuisi, ihminen pysyy riippuvaisena.

Riippuvuudesta irti pääsy onnistuu harvoin ensiyrittämällä. Olen 48 pappeusvuoteni aikana nähnyt monen papiston jäsenen kamppailevan erityisesti alkoholin käytön kanssa. Eräitä olen omakätisesti ohjannut hoitoon. Pitkän tipattoman kauden jälkeen jotkut ovat uudelleen aktivoituneet juomaan. Näiden retkahdusten kohdalla herää väistämättä halu nähdä, että ne ovat osoitus sairauden sitkeydestä ja uhka itse toipumiselle. Mutta jos vaihdankin näkökulmaa ja ajattelen päihteiden käytön jatkamista tauon jälkeen yrittämisen ja harjoittelun kautta, näyttäytyy tapahtumaketju erilaisena: retkahdukset eivät tällöin ole osoitus sairaudesta tai paluusta sairauteen, vaan yrityksiä päättää itse riippuvuus.

Tällaisella näkökulman vaihdolla jokainen retkahdus voikin itse asiassa vahvistaa onnistumisen todennäköisyyttä, jos ajattelemme, että toistojen määrällä on taidon saavuttamisen kannalta olennainen ja sitä tukeva merkitys. Jokainen retkahdus – ja voimme olla tästä toki eri mieltä – voi tuoda lisää kokemuksia siitä, miten ihminen saattaa retkahtaa joissakin tilanteissa todennäköisemmin kuin toisissa. Hän siis oppii kiinnittämään enemmän huomiota siihen, miten hän toimii eri tilanteissa sekä oppii tunnistamaan riskejä. Kokemukset voivat puolestaan opettaa myös syitä, miten seuraavalla kerralla tilanteen voisi ehkäistä. Mutta koskaan emme saisi tuomita toista.

En ole kenties oikea henkilö pohtimaan tämän enempää päihteiden ongelmakäytön ulottuvuuksia, sillä minulla ei ole omakohtaista kokemusta asiasta. Voin vain naiivisti todeta, että kaikkein varmin keino välttää riippuvuus on pitäytyä päihteiden, erityisesti alkoholin, säännöllisestä käytöstä kokonaan.

Kaikkein kauhistuttavinta on, että pahuuden pauloihin takertuneina olemme jopa mielissämme siitä, että saamme kahlita itsemme sen ketjuihin! Elämme pimeässä vankilassa, kahlitsemme itsemme pahuuteen, sillä itse asiassa nautimme alennustilastamme! Tilamme on kurjempi kuin niiden, jotka työskentelevät kaivoksissa, sillä he kestävät monet vaivat ja koettelemukset ankarissa olosuhteissa. Ja kaikkein surkeinta on se, että jos joku yrittää vapauttaa meidät tästä katkerasta orjuudesta, me emme salli sitä, vaan ärsyynnymme ja jopa suutumme siitä. Emme ole hulluja kummempia – vaan paremminkin heitäkin pahempia – emmehän edes halua vapautua hulluudestamme”. Nämä sanat voisivat kuulua kelle tahansa riippuvuuttaan ja sairauttaan käsittelevälle ihmiselle, mutta ne ovat pyhän Johannes Krysostomoksen.

Kun sielu sairastuu, emme tavallisesti tunne kipua”, jatkaa kirkkoisä, ”mutta jos ruumis kärsii vaikka vähänkin, yritämme kaikin keinoin vapautua sairaudesta ja sen aiheuttamasta kivusta. Siksi Jumala koettelee ruumista sielun syntien tähden, niin että ruumiin näin parantuessa myös sielu voisi tervehtyä”. Kirkon perinteinen vastaus sairauteen on rukous. Tärkein sairastavien puolesta kannettava yleinen rukous on pyhän sairaanvoitelun mysteerio. Se antaa tiivistetyssä muodossa kirkon opetuksen parantamisesta.

Tämä toimitus kuvaa Kristusta ”kärsivien parantajana ja auttajana” ja anoo mirhallavoitelun välityksellä sairastavalle Pyhän Hengen armoa, joka parantaa sekä sielun että ruumiin. Osoituksena siitä, että kirkko ymmärtää myös synnin ja kärsimysten välisen yhteyden, pappi rukoilee, että tällä ”voitelulla onnettomuuksien vaivoissa kuihtuneen tuskat” pestäisiin pois. Tämä parannustoimitus tuo esille monia synnin, kärsimyksen ja parantamisen näkökohtia. Se on hyvin syvällinen ja ylentävä rukouspalvelus, johon sisältyy eräs erittäin tärkeä huomio: pyhän voitelun aikana me emme ainoastaan ano Jumalaa poistaman sairauden vaan me pyydämme Häntä antamaan sairauden sijaan ”riemuisan ilon” – itse voitelustahan puhutaan psalmeissa ilon öljynä – niin että aiemmin sairas ihminen ryhtyisi ”ylistämään jumalallista voimaa”. Sen vuoksi yksi paranemisen tarkoituksista on, että sairas jälleen kykenisi aloittamaan terveen ja aktiivisen jumalanpalvelemisen.

Jokainen meistä on sairas tavallaan, jokainen on riippuvainen tavallaan ja jokainen kamppailee himojen kanssa tavallaan. Sen sijaan että kuvittelisimme ihanan ajan, jolloin ihminen oli täydellisen onnellinen, ei koskaan sairas eikä edes kuolevainen, meidän tulee kääntää katseemme tulevaisuuteen. Ja tässä ihmisen alkutarina kuvaa oikeastaan loppua. Paratiisi on ikuisen elämän vertauskuva, elämän, johon Jumala kutsuu meidät jo luodessaan. Kirkon työntekijöinä tehtävänämme on lakkaamatta pitää tätä toivon kipinää yllä jokaisen kohtaamamme ihmisen kanssa, olkootpa hänen vaivansa kuinka moninaiset ja suuret tahansa.

Näillä mietteillä toivotan täydennyskoulutuspäiviemme työskentelyyn Kolmiyhteisen Jumalamme loputonta siunausta!