Yhteiskuntatieteiden tohtori Talvikki Ahosen kommenttipuheenvuoro Maailman elämän edestä -dokumenttiin.
Tänään 8.3. vietetään YK:n kansainvälistä naistenpäivää. Päivän tarkoitus on nostaa esille sukupuolten epätasa-arvoon ja naisten asemaan liittyviä ongelmia. Yksi pohdittava teema-alue on naisten rooli uskonnollisissa yhteisöissä, mukaan lukien kirkoissa.
Uskontososiologisten tutkimusten mukaan naiset ovat keskimäärin uskonnollisempia ja uskonnollisesti aktiivisempia kuin miehet. Naiset osallistuvat enemmän hengellisiin tapahtumiin, rukoilevat useammin ja pitävät miehiä useammin uskontoa merkittävänä asiana elämässään. Tämä uskonnollisuuden sukupuolipainotus on kiinnostava erityisesti sitä tietoa vasten, että monissa uskonnollisissa yhteisöissä miehet ovat johtaja- ja auktoriteettiasemassa. Nämä sukupuolierot näkyvät myös ortodoksisessa kirkollisessa elämässä Suomessa: naiset ovat miehiä aktiivisempia, ja kirkon virka on sidottu miessukupuoleen.
Vuosi sitten julkaistu ja syksyllä suomeksi käännetty kirkon sosiaalieettinen Maailman elämän edestä -dokumentti (https://ort.fi/uutishuone/2020-09-01/maailman-elaman-edesta-life-world) ottaa monin paikoin kantaa sekä suoraan eri sukupuolten asemaan ja rooleihin että välillisesti sukupuolittuneisiin ilmiöihin, kuten seksuaali- ja lisääntymisetiikkaan. Dokumentti lähtee liikkeelle kaikkien ihmisten yhtäläisestä arvosta, joka ei ole riippuvainen esimerkiksi kansallisuudesta, etnisyydestä tai sukupuolesta:
”Varhaisimmat kristityt olivat yhteisö, joka oli sitoutunut radikaaliin elämään rakkaudessa, jossa kaikki muut sidosryhmät, niin valtio, rotu ja yhteiskuntaluokkakin, korvattiin yksittäisellä uskollisuudella Kristuksen rakkauden laille. Tämä yhteisö perustui tietoon siitä, että Kristuksessa ei ollut juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, eikä miesten ja naisten välillä minkäänlaista eroa heidän arvossaan, sillä kaikki olivat yhtä (Gal. 3:28).”
Kannanotoilla on mahdollisuus vaikuttaa suoraan ortodoksiseen kirkolliseen elämään ja arkeen. Dokumentin varsinainen vaikuttavuus syntyy kuitenkin vasta reseption kautta.
Yksinkertaisuudessaan reseptio tarkoittaa sitä, kuinka julkilausumat jalkautuvat paikalliskirkkoihin, seurakuntiin, tavallisten seurakuntalaisten arkeen ja rukouselämään. Maailman elämän edestä -dokumentti tulisikin tulkita jokaisessa kansallisessa kirkollisessa kontekstissa erikseen. Tätä pohdintaa me dokumenttia julkisesti kommentoivat ortodoksit haluamme edistää. Toivottavasti keskustelu jatkuu seurakunnissa esimerkiksi opintopiirien tai vapaamuotoisempien keskusteluiden kautta.
Dokumentin reseption haasteena on se, että sitä luetaan ja tullaan lukemaan sekä kirkon sisä- että ulkopuolella. Siinä missä moni kirkon ulkopuolinen lukija voi kokea asiakirjan vanhoillista ajattelumaailmaa edustavana, kirkon sisältä käsin katsoen ja kirkon perinteen tuntevan näkökulmasta teksti avautuu huomattavasti edistyksellisempänä. Edistyksellisyys näkyy kysymyksenasetteluissa ja nyansseissa, jäämättä kuitenkaan nyanssitasolle.
Sukupuolta käsittelevien osioiden pohdinta ja johtopäätökset ovat esimerkiksi laajemmat kuin Moskovan patriarkaatin 2000-luvun alussa julkaisemassa vastaavassa sosiaalieettisessä dokumentissa (http://orthodoxeurope.org/page/3/14.aspx). Siinäkin sukupuolten tasa-arvoa pidetään tavoiteltavana päämääränä. Toteamuksen jälkeen kuitenkin kiirehditään lisäämään, että esimerkiksi naisten rooli työelämässä ei saa heikentää naisen ensisijaista yhteiskunnallista roolia äitinä. Maailman elämän edestä -dokumentti sen sijaan ottaa askeleen eteenpäin ja tunnustaa kirkon vastuun epätasa-arvon ylläpitäjänä ja edistäjänä:
”On todettava, että eräs langenneen todellisuutemme traagisista piirteistä on miesten ja naisten eriarvoisuus miltei millä tahansa elämän osa-alueella. Todellisuudessa, vaikka ortodoksinen kirkko onkin pitänyt aina opillisella ja teologisella tasolla kiinni naisten ja miesten persoonallisesta tasa-arvosta, kirkko ei aina ole pysynyt tunnollisesti uskollisena tälle ideaalilleen.”
Suorin ja merkittävin Maailman elämän edestä -dokumentin sukupuoleen liittyvä kannanotto kohdistuu virkateologiaan, tarkemmin sanoen naisdiakonaatin palauttamiseen nykyaikana. Toisaalta naisdiakonaattia ei ole välttämätöntä tarkastella ensisijaisesti tasa-arvokysymyksenä, vaan se voidaan nähdä ennen muuta kirkon tradition palauttamisena ja kunnioittamisena. Naisdiakonaatti-instituution palauttamiselle on olemassa perusteita muun muassa naisten pastoraalisen huolenpidon näkökulmista. Viran olemus ja edellytykset ovat joka tapauksessa monimutkaisia kysymyksiä, jotka heijastuvat jännitteinä muuhun suomalaiseen yhteiskuntaan ja ekumeenisiin suhteisiin.
Dokumentti ottaa lisäksi kantaa useisiin aiheisiin, jotka ovat vahvasti sukupuolittuneita, mutta joiden yhteydessä niiden erilaista merkitystä eri sukupuolille ei erikseen mainita. Tällaisia aiheita ovat muun muassa abortti ja perheväkivalta. Joissakin ortodoksisissa maissa esimerkiksi perhepiirissä tapahtuvaan väkivaltaan tai raiskauksiin ei ole koettu tarvetta puuttua. Ajankohtainen keskustelu Venäjällä osoittaa, että ortodoksinen kirkko ei tässä kysymyksessä ole käytännössä – eikä välttämättä periaatteessakaan – tukemassa miesten ja naisten persoonallista tasa-arvoa.
Dokumentin heikkous lienee siinä, että se tyytyy kuvailemaan ilmiöitä, mutta jättää analysoimatta niiden yhteiskunnallisia ja myös kirkollisia rakenteita. Esimerkiksi aborttia ei voida tarkastella yksinomaan yksilön valinnan piiriin kuuluvana kysymyksenä. Aborttien määrään yhteiskunnassa voidaan vaikuttaa ainoastaan rakenteellisilla ratkaisuilla. Onko hedelmällisessä iässä olevilla naisilla mahdollisuus ja varaa ehkäisyyn? Onko heillä riittävät turvaverkot ja taloudelliset resurssit, jotta he voivat ryhtyä vanhemmuuteen? Suojelevatko yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteet heitä raiskauksilta ja muulta seksuaaliselta väkivallalta? Onko heillä raskausaikana pääsy terveys- ja sosiaalihuollon palveluihin?
Entä kuinka kirkko suhtautuu esimerkiksi yksinhuoltajavanhempiin, vammaisina tai raiskauksen seurauksena syntyviin lapsiin? Tuomitsemmeko, katsommeko ohi, osaammeko tarjota tukea? Ymmärrämmekö niitä naisia ja pariskuntia, jotka kuitenkin syystä tai toisesta joutuvat tekemään abortin? Nämä ovat todellisia, abortin mahdollisuuden kohtaavien naisten ja miesten pohtimia kysymyksiä, joiden vierittäminen naisen tekemäksi synniksi ei toteuta kirkon pastoraalisuuden periaatetta. Kirkko kykeneekin kommunikoimaan jäsenilleen ainoastaan silloin, kun sen kannanotot resonoivat ihmisten todellisen elämänpiirin kanssa.
Lisääntymisetiikan rinnalla Maailman elämän edestä -dokumentti ottaa kantaa naisen kehollisuuteen liittyviin, kirkossa vallitseviin ajattelumalleihin, jotka näkyvät suoraan naisten eukaristisessa osallisuudessa tai osattomuudessa:
Kirkko on esimerkiksi aivan liian pitkään pitänyt kiinni muinaisiin ja olemukseltaan taikauskoisiin ennakkoluuloihin perustuvista rukouksista ja ehtoolliskäytännöistä, jotka koskevat naisen kehon puhtautta tai epäpuhtautta, ja on jopa sallinut rituaalisen epäpuhtauden ajatuksen tulla liitetyksi lapsen synnyttämiseen. Yhdenkään ehtoolliselle rukouksien ja paaston kautta valmistautuneen naisen ei tulisi epäröidä lähestyä ehtoollismaljaa.
Suomalaisessa kirkollisessa elämässä kuvatun kaltaiset naisen epäpuhtauteen liittyvät normit tuntuvat vierailta. Kuitenkin myös suomalaisen ortodoksin on hyvä pohtia suhdettaan tällaiseen ajatteluun, joka on kuulunut suurimpaan osaan ortodoksista maailmaa, ja joka edelleen ilmentää suhtautumista naisen kehollisuuteen ja olemukseen. On hyvä huomata, että verbaalinen, sukupuolittunut väkivalta ja syrjintä voivat pukeutua teologiseen kieleen, jolloin ne kytkeytyvät myös uskonnolliseen tai hengelliseen väkivaltaan.
Dokumentti korostaa johdonmukaisesti naisen olemuksellista samanarvoisuutta miehen kanssa. Kirkon arjen todellisuuden kehyksessä on kuitenkin aiheellista kysyä, vastaavatko arjen käytännöt ja esimerkiksi pyhien kaanonin naisille tarjoamat esimerkiksi naisen ontologista samanarvoisuutta, vai nähdäänkö nainen kirkon perinteessä korostuneen seksualisoituna ja biologisoituna olentona.
Edelleen voidaan kysyä, ovatko miehen seksuaalisuus ja biologia jollakin tapaa vaiettuja teemoja. Voisiko kirkon pyhien kaanon esimerkiksi tunnistaa entisen miesprostituoidun katumuksen, samaan tapaan kuin kirkko tunnistaa pyhässä Maria Egyptiläisessä? Tunnistaako kirkko esimerkiksi sen, että miehet ovat perhe- ja seksuaalisessa väkivallassa useimmin tekijöinä ja naiset uhreina, vai sulkeeko se silmänsä näiden ilmiöiden sukupuolittuneisuudelta? Tällaisen keskustelun tarkoitus ei ole miesten syyllistäminen ja leimaaminen, vaan niiden rakenteiden murtaminen, jotka vääristävät Jumalan kuvaa ihmisessä – sukupuolesta riippumatta.
Naiseutta rajoittavat roolit ja perinteet eivät rajoita ainoastaan naisia, vaan koko ihmisyyttä. Langenneessa todellisuudessa kristittyjen tehtävä on nähdä näiden vääristyneiden ihmiskuvien yli, Kristuksessa kirkastuneeseen uuteen Aadamiin.
Kirjallisuutta
International Women’s Day: https://www.internationalwomensday.com/
Karras, Valerie A. 2008. Orthodox theologies of women and ordained ministry. Teoksessa Papanikolaou, A. & Prodromou, E. H. Thinking through faith: new perspectives from Orthodox Christian scholars. Crestwood, N.Y.: St. Vladimir's Seminary Press
Kupari, Helena & Vuola, Elina. 2020. Orthodox Christianity and gender: dynamics of tradition, culture and lived practice. London: Routledge
Pylvänäinen, Pauliina. 2021. Agents in liturgy, charity and communication: the tasks of female deacons in the Apostolic Constitutions. Turnhout, Belgium: Brepols
Raunistola-Juutinen, Eeva. 2012. Äiti ja nunna. Kirkkojen maailmanneuvoston naisten vuosikymmenen ortodoksiset naiskuvat. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology No 35. Joensuu