Kiitollisuus pelastaa maailman

Ajankohtaista | 18.12.2020

Sopivatko usko ja tiede yhteen maailmaan? Käyttääkö ihminen teknologiaa vai teknologia ihmistä? Voiko kulutuskulttuurista keksiä vielä jotain uutta pahaa sanottavaa? Muun muassa nämä kysymykset nousevat esiin pastori Tuomas Kallosen kommenttipuheenvuorossa Maailman elämän edestä -asiakirjan lukuun VIII: Tiede, teknologia ja luonnollinen maailma.

Puiden latvoja

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos puhuu ekologiasta kenties enemmän kuin kukaan muu kirkollinen johtaja. Hän pyrkii osoittamaan, että ortodoksisen kirkon teologia kokonaisuudessaan ja erityisesti sen liturginen ja askeettinen traditio sisältävät kallisarvoista viisautta, joka voi toimia oppaana etsittäessä ulospääsyä käsillä olevasta ekokatastrofista.

Ortodoksisen kirkon opetus ja elämä ovat luonteeltaan kosmisia. Ihmisen ohella koko luomakunta on matkalla kohti kirkastumista, ja ihmisellä on luomakunnan kirkastumisen prosessissa keskeinen tehtävä. Ympäristökeskustelussa ortodoksinen traditio täyttää tuolin, jolle ei ole jonoa: kunnioittaessaan sekä luonnon pyhyyttä ja itseisarvoa että ihmisen erityisasemaa Jumalan kuvana, luonnon yläpuolelle kohoavana persoonallisena, vapaana, rationaalisena ja luovana olentona, ortodoksinen teologia yhdistää jotakin, mitä yleensä ei kyetä näkemään yhdessä. Patriarkka Bartolomeos on usuttanut kirkkoa dialogiin uskontojen, tieteen, politiikan, talouden ja kulttuurin kentällä ja tuomaan esiin ortodoksista luomakunnan varjelemisen eetosta ja sen taustalla olevaa käsitystä ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan.

Patriarkka Bartolomeoksen teologinen neuvonantaja ympäristöasioissa, ylidiakoni John Chryssavgis luennoi Ortodoksisten pappien liiton syyspäivillä 2019 aiheesta ”Luomakunnan varjeleminen ortodoksisessa kirkossa”. Luennon keskusteluosuudessa häneltä kysyttiin, mitä konkreettisia askeleita kirkko voisi ottaa jalkauttaakseen ekologisen visionsa todelliseksi muutosvoimaksi maailmassa. Chryssavgis vastasi, että jos irrotamme kuvasta patriarkka Bartolomeoksen merkittävän kansainvälisen johtajuuden ympäristöasioissa ja katsomme, mitä muuta ortodoksinen kirkko on saanut aikaan ympäristönsuojelun kentällä tuon 30 vuoden aikana, jonka patriarkka on pitänyt ympäristöasioita julistuksensa keskiössä – jäljelle jää surullisen vähän konkreettista muutosta. Chryssavgiksen mukaan nykyajalle on ominaista vaikeus tiedostaa ja vaalia yhteyksiä (connections); yhteyksiä ihmisten välillä, yhteyksiä tekojemme ja niiden seurausten välillä, yhteyksiä teorian ja käytännön välillä, yhteyksiä kirkollisen elämämme ja jokapäiväisen arkisen elämämme välillä.

Chryssavgis näkee toivoa antavia esimerkkejä muutoksesta yksittäisten seurakuntien tasolla, jotka ovat punoneet luomakunnan varjelemisen osaksi seurakuntaelämän kokonaisuutta. Chryssavgis korostaa voimakkaasti jokaisen paikallisen seurakunnan merkitystä. Määrätietoinen yhteyksien punominen julistuksessa, opetuksessa, kasvatuksessa, pastoraalisessa ohjauksessa, yhteisön liturgisessa, sakramentaalisessa ja askeettisessa elämässä, diakoniassa – ja luomakunnan varjeleminen tämän kaiken läpikäyvänä loimilankana – toteutuu viime kädessä paikallisen seurakuntayhteisön tasolla.

Chryssavgis on myös puheenjohtaja työryhmässä, jonka käsialaa on vuonna 2019 valmistunut kirkon sosiaalieettinen asiakirja Maailman elämän edestä. Seurakuntatason painotus näkyy vahvasti asiakirjan muodossa, ja siinä on kenties koko asiakirjan merkittävin anti. Asiakirjaa lukiessa huomaa pian, ettei sitä ole tarkoitettu ylhäältä annetuksi keskustelun päättäväksi julistukseksi, joka vapauttaisi uskovat oman ajattelun ja etsinnän haasteesta. Päinvastoin asiakirja esittää kutsun uskovaisille pohtimalla laajentamaan ja syventämään siinä esitettyä” (IX §79) ja rohkaisee kaikkia ortodoksisia uskovaisia, niin papistoa ja maallikoita kuin miehiä ja naisia rukoukselliseen keskusteluun, edistämään siinä esitettyä rauhaa ja oikeudenmukaisuutta sekä etsimään omissa seurakunnissaan ja yhteisöissään tapoja työskennellä Jumalan valtakunnan hyväksi. (IX §82).

Se, että kirkkoa kannustetaan etsimään elävän traditionsa pohjalta suhdetta nykyajan haasteisiin ”rukouksellisessa keskustelussa”, johon ei osallistu ainoastaan piispain synodi tai ainoastaan papisto ja teologit, vaan kirkkoruumiin yhteisöllinen kokonaisuus – on vakavasti otettuna mullistava keskustelunavaus. Tätä ei pidä säikähtää pyrkimyksenä sivuuttaa hengellisten auktoriteettien, kirkon hierarkian ja tradition perustava asema ja muovata kirkon opetusta enemmistöpäätöksellä. Siitä ei ole kyse. Kyse on siitä, että rukouksellinen dialogi voi laajentaa ja syventää kirkon ajattelua, sen kykyä soveltaa muuttumatonta uskoa muuttuvassa maailmassa. Asiakirja päättyy konkreettiseen ehdotukseen: kirkon tulisi vahvistaa diakonaattiaan ja avata se uudelleen myös naisille. Diakonaatti on perinteisesti ollut side kirkon liturgisen elämän ja sosiaalisen palvelutyön välillä. Siksi on luonnollista, että tämä aihe saa merkittävän painon sosiaalieettisessä asiakirjassa.

Seuraavassa reflektoin asiakirjan lukua VIII. ”Tiede, teknologia ja luonnollinen maailma” ja pyrin osoittamaan asiakirjan esittämistä ajatuksista konkreettisia askeleita kohti jatkokeskustelua ja seurakuntaelämän käytäntöä. Pääpaino on Chryssavgiksen peräänkuuluttamassa yhteyksien punomisessa.

Kaikki täyttävä

”Kenties kirkon, pyrkiessään ymmärtämään nopeaa jälkimodernia teknologista kehitystä ja turvaamaan paikkansa hengellisen tasapainon paikkana jatkuvan tieteellisen ja yhteiskunnallisen muutoksen pyörteessä, päähuomion kohteena tulisi olla pyrkimys hälventää kaikenlainen kuviteltu vastakkainasettelu uskon ja tieteen maailmojen välillä.” (VIII §71)

Luvun VIII läpikäyvänä pyrkimyksenä on kunnioittavan dialogin vahvistaminen tieteen ja uskon välillä siten, että molemmat tunnustavat toistensa tarpeellisuuden ja ”toimialueen”. Dialogi ei tapahdu vain yhteisöjen ja instituutioiden tasolla, vaan myös jokaisen uskovan ihmisen maailmankuvan tasolla. Se on pyrkimystä uskon ja tieteellisen maailmanhahmotuksen hedelmälliseen rinnakkaineloon. Samalla se on kehotus kirkolle ja sen paimenille hyödyntää saatavilla olevaa tieteellistä tietoa ja uusia teknologioita aikamme ymmärtämiseksi ja kirkon tehtävän menestyksekkääksi täyttämiseksi siinä. Se on myös kehotus kaikille ihmisille yhdistämään ”tieteellisen tutkimuksen ja teorian voimavarat ...kaikille yhteisten vaarojen välttämiseksi” ja osallistumaan ”koko ihmiskunnan ja luomakunnan hyvinvoinnin rakentamiseen”.

Toisin sanoin, suuren hädän hetkellä kaikki voimavarat on yhdistettävä vastakkainasettelujen sijaan. Kriisi on mahdollisuus dialogille. Asiakirjan pyrkimys dialogiin on kiitettävä, mutta tieteen käsittely jää siinä valitettavan pintapuoliseksi. Tiedettä arvioidaan ensinnäkin yhtenä monoliittisena kokonaisuutena, vaikka tiede pitää sisällään hyvin erilaisia paradigmoja, tieto- ja totuuskäsityksiä, metodologioita, tutkimusmotiiveja, poliittisia, ideologisia ja taloudellisia sidonnaisuuksia. Tässä puheenvuorossa rajoitun tarkoittamaan tieteellä matemaattisia luonnontieteitä, koska ne teknologiaan liittyneinä ovat merkittävin maailmaamme muovaava tieteentraditio.

2020-luvulla tuntuu naiivilta puhua ”tieteen maailmasta” jonakin valittavana maailmasuhteen ”piirinä” tai ”kanavana” - tiede ja teknologia ovat elämänmuotomme jokaisessa huokosessa, eivät mikään vaihtoehto.  Tähän huomioon liittyy asiakirjan toinen puute: se arvioi tiedettä puhtaan instrumentaalisesti, itsessään neutraalina välineenä, jota voidaan käyttää yhtä lailla hyvään tai pahaan. Voidaan kuitenkin kysyä, kuka tänä päivänä valitsee käyttää tiedettä ja teknologiaa? Kuka asettaa päämäärät tuolle käyttämiselle? Kuvaillessaan jälkimodernia teknologisen kehityksen nopeutta, ”alati kiihtyvää muutoksen virtaa”, tieteellisen ja yhteiskunnallisen ”muutoksen pyörrettä”, asiakirja tulee myöntäneeksi, että lopulta kukaan ei hallitse näitä välineitä. Ne ovat itsessään voima, virta ja pyörre, joka ajaa ihmistä kiihtyvällä nopeudella.

Kirkon rooliksi jää ”turvata paikkansa hengellisen tasapainon paikkana”, ”hengellisenä turvapaikkana”, valmiina arvioimaan uuden teknologian vaikutuksia ... viisaasti kamppaillessaan niiden tuhoisimpia seurauksia vastaan”(§70). Kirkon paikka hahmottuu muutoksen virran keskellä pilkistävänä kivipaatena. Kuitenkin sen jäsenet elävät päivittäin sidottuina virran pyörteeseen; missä tarkkaan ottaen on ”tasapainon paikka”?

Tällä haluan johdatella kysymään: Voisiko kirkko pystyä enempään? Seuraavat asiakirjan kohdat näyttävät viittaavan kirkon ja jokaisen kristityn vastuuseen myös ihmistä ajavan ”pyörteen” hillitsemisessä, huonojen rakenteiden purkamisessa ja kärsimyksen vähentämisessä.

”Kosmoksen kirkastamisen työ on samalla työtä ja kamppailua kaikkea sitä vastaan, mikä on vääristynyttä ja mädännyttävää, niin sisimmässämme kuin itse kärsivän luomakunnan rakenteissa ja ilmiöissä.” (I §5) ”[Se] vaatii suurta ponnistusta, hellittämätöntä pyrkimystä vastustaa langenneen ihmisen ja maailman taipumuksia, ... askeettista elämäntapaa, jonka avulla ihminen voi suunnata tahtoaan uudelleen niin, että sen yhteys koko luomakuntaan alkaa elpyä.” (VIII §74)

”Kaikkia ekosysteemin rappeutumiseen johtavia tekijöitä, olivatpa ne poliittisia, yhteiskunnallisia, yritysten tai kansalaisten aikaansaamia, ... hengellisiä tai aineellisia, vastaan kirkko pyrkii vaalimaan aitoa liturgista ja sakramentaalista tietä kohti Jumalan yhteyttä hänen luomakunnassaan ja hänen luomakuntansa kautta. (VIII §73)

Kosmoksen kirkastaminen liturgisen ja askeettisen elämäntavan kautta on tapahduttava jokapäiväisessä elämässämme, sen jakamattomassa kokonaiskudelmassa. Elämänmuotomme kudelma on kuitenkin kiinnitetty kaikenkattavaan puitteeseen, joka ei ole neutraali eikä harmoniassa liturgisen ja askeettisen elämäntavan kanssa.

Tieteen ja teknologian muodostama liitto on kiistatta yhteydessä ”ekosysteemin rappeutumiseen”, joskaan ei sen ainoa syy. Rajoittamattomana se on tuhoava voima, joka uhkaa paitsi ihmisen hyvinvointia, myös olemassaoloa (VIII §68). Hallitakseen sitä olisi ihmisen ensin ymmärrettävä, mistä on kysymys. Asiakirja tekee melkoisen rohkean rinnastuksen, joka mielestäni ei edistä ymmärrystä: Tieteellinen tiedonjano kumpuaa samasta lähteestä kuin uskon kaipaus astua yhä syvemmälle Jumalan mysteeriin. (VIII §71). Modernin luonnontieteen hengellinen isä, filosofi Francis Bacon luonnehti tieteellistä tiedonjanoa varsin eri painotuksin. Hän vertasi tieteellistä koeasetelmaa piinapenkkiin, johon luonto asetetaan kidutettavaksi, pakottaen sen paljastamaan salaisuutensa. Samalta ajattelijalta on jäänyt elämään tunnettu lausahdus: ”Tieto on valtaa.”

Filosofi Martin Heideggerin mukaan tiede ja teknologia ovat erottamattomat. Tieteen motiivi on teknologinen, maailman paljastaminen varantona, joka antautuu palvelemaan välineenä ihmisen tarpeita. Heidegger näkee, että teknologia ei ole ihmisen käyttämä väline, vaan ihmisen olemisen tapa, jonka ytimessä on maailman hallinta varantona. Teknologia ohjaa ihmisen suhdetta maailmaan toimien eräänlaisena puitteena hänen kokemukselleen; teknologian puite saa maailman näyttäytymään varantona ja muuttaa myös ihmisen varannon osaksi. Syntyy teknologian hallitsema maailma, jossa ihminen sopeutuu teknologiaan eikä toisin päin. Heideggerin mukaan teknologian hylkääminen ei ole mahdollista eikä toivottavaa, mutta ihmisen tulee löytää vapaampi suhde siihen. Tämä on hänen mukaansa mahdollista vain teknologian kätkeytyvään olemukseen murtautuvan ajattelun kautta. Heidegger synkistelee, että mikäli ihminen epäonnistuu tässä, kadottaa hän itsensä koneeseen. Martin Heideggerin teknologiakritiikki nousee ihmiskuvasta, joka poikkeaa oleellisesti ortodoksisesta. Se toimikoon kuitenkin esimerkkinä vaikutusvaltaisesta teknologiakritiikistä, jonka analyysia maailmantila tuntuu tukevan.

Keskustelun jatkoksi esitän, että ortodoksisen teologian ja tradition pohjalta kirkon tulisi etsiä syvempää, tietoisempaa ja kypsempää suhdetta tieteeseen ja teknologiaan. Sen tulee olla arvostava suhde. Mutta suhdetta ei voi leimata ainainen nöyristely tieteen asettamien tiedonkriteerien edessä ja olemassaolon oikeuden aneleminen kriittisen ajattelun kentällä. Kirkolla on ihmisestä kokemusta ja tietoa, joita millään tieteellä ei ole. Kirkolla on teknologisen elämänmuodon kritiikille perusta, jollaista mikään muu traditio ei voi tarjota. Hylkäämättä tieteen ja teknologian ihmiskuntaa aidosti palvelevia hedelmiä on mahdollista kyseenalaistaa näiden taustalla oleva rajaton hallintapyrkimys. Hallintapyrkimykselle on asetettava raja jo paljon ennen ”tuhoisimpia seurauksia”. Yksittäisten ylilyöntien sijaan kirkon tulisi osoittaa positiivinen käsitys siitä, mikä olisi ihmisen nöyrä ja kunnioittava tapa tutkia ja hyödyntää luontoa; tapa, jossa tieteellinen hallinta sovittautuu maailman sakramentaaliseen näkemiseen ja eukaristiseen henkeen. Vain näin voidaan ”tieteellinen tiedonjano ja uskon kaipaus Jumalan mysteereihin” aidosti harmonisoida keskenään.

”Kirkko pitää Jumalan luomaa maailmaa pyhänä mysteerinä, jonka syvyydet johtavat aina luojansa ikuisiin tarkoitusperiin asti. Tämän takia kirkko torjuu kaiken inhimillisen ylpeyden, joka kuvittelee ihmisen hallitsevan todellisuutta.” (VIII §75)

Myös seurakuntayhteisöjen tulisi ottaa tiede ja teknologia sen keskustelun ytimeen, jota Maailman elämän edestä -asiakirja pyrkii avaamaan. Tiede ja teknologia eivät ole vain abstrakteja käsitteitä tai etäisiä instituutioista, vaan perustavia tekijöitä, jotka muovaavat jokapäiväistä elämäämme ja inhimillistä todellisuuttamme. Tiede määrittää suurta osaa maailmankuvastamme, ja hyvä niin. Miten usko ja tiede rakentavat koherentisti sisäistä merkitysmaailmaamme? Näiden ei tarvitse olla riitapukareita; ne voivat olla likeisiä keskustelukumppaneita. Niiden dialogista voi syntyä jotakin ainutlaatuisen arvokasta, joka voi polveutua vain näistä vanhemmista! Seurakunnissamme on lukuisia eri tieteiden tuntijoita ja tutkijoita. Heidän äänensä olisi tärkeää saada osaksi myös kirkon sisäistä keskustelua, rikastuttamaan ymmärrystämme itsestämme ja luomakunnasta.

Vaikka suurimmalla osalla meistä ei ole vielä teknologiaa osana kehoamme, kaikilla meillä on kehomme jatkeena kokonainen teknologian verkosto. Olemme jatkuvasti kytkettyinä valtavaan koneistoon. Mikä on teknologian hengellinen ulottuvuus? En tarkoita vain hengellisesti hyödyllistä tai haitallista käyttöä, vaan mitä teknologia itsessään on ja miten se vaikuttaa todellisuutemme rakentumiseen? Miten se vaikuttaa tapaamme kokea aika, paikka, etäisyydet, kehomme, kärsimys ja mielihyvä, luonto, työ, toinen ihminen, läsnäolo, yhteisö, identiteettimme ja arvomme, niitä ruokkivat merkitykset ja kertomukset? Osa teknologian ongelmaa on siinä, että koska se on kaikkialla, emme yleensä lainkaan huomaa sitä. Teknologian läsnäolon tiedostaminen ja vapaamman suhteen solmiminen siihen voisi olla nykyaikana tärkeimpiä paastokilvoituksiamme. Samalla askeesin teologia, ainakin sen soveltava osa, tulisi päivittää teknologian aikakauteen; elämismaailmamme on oleellisesti erilainen kuin vaikkapa kirkkaalla keskiajalla. Kaikessa etäyhteyksien ja digitalisaation huumassakin, seurakuntien tulisi vaalia raitista suhdetta teknologian suomiin mahdollisuuksiin. Kaikki asiat eivät voi toteutua teknologiavälitteisesti, ja jotkin asiat voivat toteutua vain rajaamalla aktiivisesti teknologian läsnäoloa.

Parantava kiitollisuus

”Vain kiitollisuudella on voima todella parantaa juopa, joka erottaa ja vieraannuttaa ihmisen muusta luodusta järjestyksestä.” (VIII §74)

Ortodoksisen uskon ytimessä on toisiinsa liittyvien käsitteiden kimppu: rakkaus, lahja, uhri ja kiitollisuus. Nämä yhdistyvät keskeisimmässä kirkon sakramentissa, eukaristiassa (kiitosuhri), jota voisi kuvata – sikäli kuin mysteeriä voi kuvata – Jumalan ja ihmisen väliseksi lahjojen vaihdoksi. Ihminen vastaanottaa luomisessa oman olemisensa ja koko luomakunnan Jumalan rakkauden lahjoina. Lankeemuksensa jälkeenkin ihminen saa osansa Jumalan rakkauden lahjoista ja niistä suurimman Kristuksen pelastustyössä. Näistä kaikista lahjoista ihminen kohottaa eukaristiassa kiitoksen Jumalalle, kooten koko luomakunnan yhteiseen kiitokseen Luojalleen ja Pelastajalleen.

Jumala vastaanottaa eukaristiassa kannetun kiitoksen ja lahjoittaa Kristuksessa oman elämänsä ihmiselle, näin uudistaen jatkuvasti Kristuksessa tapahtuvan pelastustyön. Ihminen siis kantaa kiitosuhrina Jumalalle oman elämänsä ja koko luomakunnan elämän – ja vastaanottaa ne takaisin pyhitettyinä, täytettyinä jumalallisella elämällä. Luomakunta on tämän ”lahjojen vaihdon” alttaripöytä, rakkauden juhlan ateriapöytä, rakkauden kieli Jumalan ja ihmisen välillä. Ortodoksista näkökulmaa ekologiaan on mahdotonta ymmärtää ilman tätä luodun maailman perustavaa merkitysrakennetta.

Sakramentaalinen tapa nähdä maailma on nähdä se Jumalan yhteydessä – ja yhteytenä Jumalaan. Luomakunta on täynnä merkitystä, joka viittaa Luojaansa. Asiakirja puhuu luomakunnasta Jumalan lahjana luoduilleen, ei siis yksin ihmisille. Jokainen luominen on lahjoittava rakkauden teko. Jokaisen luodun ytimessä on Jumalan luovan rakkauden sana, joka on sen todellinen merkitys.

”[M]aailma, jossa elämme, on Jumalan hyvä luomakunta (olkoonkin synnin ja kuoleman vioittama) ja sellaisena Jumalan armollinen lahja luoduilleen.” (VIII §68)

”[Se] ei ole olemassa yksin meitä varten, kulutettavaksi tahtojemme tai oikkujemme mukaan, vaan pikemminkin sen tarkoituksena on olla yhteyden ja ilon valtakunta, joka kaikkien persoonien ja olentojen tulisi jakaa ja jonka kauneutta kaikki ihmiset on kutsuttu ihaillen vaalimaan ja suojelemaan.” (VIII §73)

Kirkon liturginen traditio asettaa eteemme maailman ikonin, joka poikkeaa dramaattisesti tieteen paljastamasta, teknologian valjastamasta ja kulutuskulttuurin esineellistämästä maailmasta. Kirkon tapa nähdä maailma sakramentaalisesti, eukaristian hengessä, paljastaa jotakin oleellista myös langenneen maailman rakenteesta: se on maailma, joka on kadottanut merkitysyhteytensä Jumalaan ja jonka merkitysperusta on siksi sortunut. Langennut ihminen löytää itsensä maailmasta, joka ei enää ”puhu” hänelle. Merkityksistä tyhjentyneen maailman ihminen täyttää itsellään, omalla ”puheellaan”, rakentaen maailman merkitykset itsensä perustalle. Ihmisestä on tullut maailman yksinvaltias ja itsekäs hyväksikäyttäjä.

Ortodoksinen teologia jakaa syväekologisen ympäristöfilosofian näkemyksen ihmisen tuhoisasta vaikutuksesta luomakunnalle, mutta katsoo tämän pätevän vain ihmisen langenneeseen tilaan. Kirkko ei sen sijaan voi hyväksyä ihmisen riisumista erityisestä asemastaan luomakunnassa, koska se riisuisi myös muun luomakunnan merkityksestään. Ihmiskunnan ainutlaatuinen ja loistelias asema maailmassa, Jumalan kuva ja kaltaisuus jokaisessa persoonassa, muodostaa myös ainutlaatuisen vastuun ja palvelutehtävän, pappeuden, jonka tulee palvella kiihkeästi Jumalan kunniaa odottavaa luomakuntaa. (VIII §77) Ihmisen ja muun luomakunnan pelastus ovat toisiinsa sidotut. Kirkko näkee ainoana ratkaisuna ekologiseen kriisiin sen, että ihminen löytää uudelleen maailman sakramentaalisen merkityksen ja omaksuu eukaristisen hengen:

”Kun ihmiset oppivat arvostamaan maailman rikkauksia aidossa eukaristisessa hengessä, he eivät enää voi kohdella luomakuntaa heistä itsestään erillisenä omaisuutena tai pelkkänä hyödyn lähteenä. Silloin he voivat todella kohottaa maailman takaisin luojalleen aitona kiitoksena ... ja näin jumalanpalveluksen kautta maailma palautetaan myös itselleen: kaikki saa jälleen alkuperäisen, Jumalan sille antaman merkityksen, ja järjestäytyy … alkuperäiseen kauneuteensa.” (VIII §73)

”Ortodoksisen kirkon askeettinen eetos ja eukaristinen henki käy täysin yksiin tämän mahtavan ja sakramentaalisen näyn kanssa, jossa se näkee maailmassa jälkiä Jumalan läsnäolosta ”joka paikassa olevana ja kaikki täyttävänä””. (VIII §77)

Tätä mahtavaa ja sakramentaalista näkyä voimme verrata opetuslasten kokemukseen Kristuksen kirkastumisesta Taborin vuorella. Opetuslapset eivät olisi halunneet laskeutua kirkastusvuoren ilosta ja ihmetyksestä maailman raskauteen ja hämäryyteen. Sama ongelma kohtaa myös meitä: mitä yhteistä on kirkon liturgisen kokemuksen ylevällä kauneudella ja maailman tosiasiallisella tilalla? Sen sijaan että näkisimme kaikkialla jälkiä Jumalan läsnäolosta, näemmekin ihmisen itsekkään tahdon ”joka paikassa olevana ja kaikki täyttävänä”. Kristus johdatti opetuslapsensa alas vuorelta jakamaan maailman kärsimyksen ja viemään Taborin kirkkautta maailman pimeyteen. Siksi meidänkin on nähtävä vaivaa (harjoitettava askeesia!), että liturginen kokemuksemme kirkastuneesta maailmasta välittyisi myös liturgiaamme ympäröivään maailmaan. Sen maailman puolestahan toimitamme liturgiaa!

Teologinen puheemme on kovin viehtynyt liturgian eskatologiseen maailmaan, odotetun valtakunnan ennakointiin. Teologinen kielemme saisi askaroida enemmän myös siinä hämärässä maaperässä, joka vasta on matkalla täyttymykseen. Se maaperä on ajallinen elämämme, sen jokapäiväinen kokemusmaailma. Haluaisin nähdä arkipäivän askeesin teologiaa, joka asettaa eukaristisen hengen lähtökohdakseen ja peilikseen. Se kysyisi muun muassa: minkälaisia eukaristisen hengen siemeniä jokapäiväinen elämämme sisältää? Mikä saa siemenet versomaan ja versot kasvamaan? Mikä estää niitä kukoistamasta? Tämänkaltainen askeesin teologia mahdollistaisi myös kulttuurin kritiikin eukaristisen hengen lähtökohdasta: onko kulttuurissamme ja elämäntavassamme joitakin sellaisia piirteitä ja rakenteita, jotka toisaalta edistävät ja toisaalta estävät kiitollisuuden kokemista.

Eukaristista henkeä ei pidä nähdä kiitollisuutena ainoastaan Jumalaa kohtaan. Se on samalla yhteyden muodostamista koko luomakuntaan. Esimerkiksi tavallinen ateria voi muuttua yhteyden juhlaksi: se voi kerätä merkityksensä syvältä maan uumenista ja korkealta taivaan kaarelta, ateriahuone voi avartua rakkaaksi kotiseuduksi, kaikkien elävien ja edesmenneiden työn kohtaamispaikaksi. Eukaristinen henki näkee kaikkialla tiheitä merkitysten verkostoja, kiinnittäviä juuria ja yhteenliittäviä siteitä. Maailma on kansoitettu olennoilla, jotka lahjoittavat meille jotakin itsestään. Kun tästä kokemuksesta käsin siunaan ateriani, toimitan ihmisen alkuperäistä papillista palvelusta, kohotan koko luomakunnan kiitollisuudella Jumalan puoleen. Samalla tavalla voimme tarkastella eukaristisesta hengestä käsin ihmisten välisiä suhteita ja esineitäkin. Voimme nähdä kaiken lahjana, jolloin maailma avautuu sakramentaalisessa ulottuvuudessaan.

Kiitollisuus on oleellisesti merkitysyhteyksien näkemistä. Vastaavasti merkityskato ja -tyhjyys saavat aikaan ahdistusta ja tyhjyyden täyttämistä korvikkeilla. Vallitseva kulutuskulttuuri on merkitystyhjyyteen kotiutunut elämäntapa. Siinä merkityksennälkää ravitaan merkitystyhjillä tuotteilla, joiden vähäinenkin merkitys tyhjenee uutuuden lyhyeen huumaan. Kulutuskulttuurin elämäntapa ei ole katastrofaalinen ainoastaan luonnonympäristölle, jonka rikkauksia se tuhlaten tuhoaa. Kulutuskulttuuri tekee ihmisluonnolle täsmälleen saman: köyhdyttää, peittää muoviin ja repii juuret syviin merkityslähteisiin. Mihinkään kuulumattomat vierasesineet tunkeutuvat elämme kudokseen ja tukehduttavat sitä.

Keskustelun jatkoksi esitän, että eukaristinen henki otetaan seurakunnissa ahkeraan tarkasteluun. Miten voimme edistää eukaristisen hengen siirtymistä liturgisesta kontekstista elämämme kokonaisuuteen? Minkälaiseen askeesiin tämä kutsuu meitä? Ei ole vain niin, että täydesti koettu eukaristia liturgiassa kirkastaa kiitollisuutta elämämme arkisessa kokemuksessa. Suhde toimii myös toisin päin: kun opimme herättämään ja vaalimaan kiitollisuutta jokapäiväisessä elämässämme, se auttaa meitä täydemmin osallistumaan eukaristiaan.

Eukaristinen henki viihtyy hitaudessa, koska syvempien merkityksien avautuminen tarvitsee aikaa ja hiljaisuutta. Miten hidastaisimme elämäämme? Eukaristinen henki viihtyy kiinteissä yhteisöissä ja sukupolvien jatkumoissa, paikoissa, joihin rakentuu läheinen ja pitkäkestoinen suhde. Miten tukisimme ihmisten sitoutumista toisiinsa, perinteiden siirtymistä ja juurien lujittumista? Eukaristinen henki viihtyy rakkauden liitossa luonnon kanssa, jossa omin käsin vastaanotamme maasta elämää ja luomme siitä kauneutta. Miten voisimme löytää itse ja tarjota muille kokemuksia yksinkertaisesta syvästä ilosta, jota mikään tavara ei voi antaa?

Tässä kommenttipuheenvuorossa olen sivallellut kulutuskulttuuria ja teknologista elämänmuotoa, joista olen itse osallinen ja joita itse pidän yllä. Elämänmuotomme ei tietenkään ole läpeensä huono, mutta meidän ei myöskään pidä tyytyä siihen. Maailmassa vaikuttaa jatkuvasti rinnakkain erilaisia kulttuureja ja elämänmuotoja, vaikka niiden rikkaus jatkuvasti väheneekin luonnon monimuotoisuuden tapaan. Aidosti erilaisten kulttuurien olemassaolo ja hyvinvointi on ihmiskunnan kokonaisuuden kannalta tavattoman tärkeää. Se pitää edessämme muutoksen horisonttia, oivallusta, että maailmamme ei ole itsestäänselvästi jonkinlainen. Olemme rakentaneet sen tällaiseksi ja siksi voimme rakentaa sen myös toisenlaiseksi. On tärkeää tukea keskuudessamme eläviä alkuperäiskansoja. Heissä on ihmiskunnan kallisarvoista muistia merkitysrikkaasta maailmasta, jota ei saa kadottaa. Heillä saattaa olla myös avaimet parempaan tulevaisuuteemme.

Rakennetaan sille, mitä on jo tehty. Ortodoksisen kirkon ympäristöohjeisto hyväksyttiin vuonna 2009. Siinä seurakuntia kehotetaan elämään todeksi luomakunnan varjelemisen tehtävää: ottamaan tarkasteluun seurakunnan kaikki kulutus, ruoka, tavaraostot, energia, rakentaminen, matkustaminen, kiinteistöjen ja maaomaisuuden hoito – ja valitsemaan kaikessa ympäristön kannalta kestävästi. Vielä kehotetaan tekemään tämä kaikki opetuksellisesti niin, että ympäristönsuojelusta tulee koko seurakunnan yhteinen tietoinen tehtävä. Ekologista tietoisuutta esitetään liitettäväksi kaikkeen seurakunnan kasvatustyöhön lapsista vanhuksiin. Mitä kaikkea seurakunnassa voisikaan kokeilla? Perinnetaitojen siirtämistä vanhoilta nuorille, jakamistalouden erilaisia muotoja, tavaralainaamoja, tavaranvaihtokirppiksiä, opetusta kierrätykseen, vaatteiden ompelemiseen ja korjaamiseen, seurakunnan omaa lähiruokapiiriä, kasvimaan hoitamista nuortenpiirin voimin, marjastusretkiä ja marjamyyjäisiä, kimppakyytiverkostoa...

Miten kirkko voisi liittyä yhteiskunnan tasolla tehtävään työhön ympäristön hyväksi? Kirkon on elettävä liturgisen ja sakramentaalisen sydämensä ympärillä ja toimittava siitä käsin. Se ei saa sekoittua elämäntapatrendeihin, ekofilosofioihin tai poliittisiin liikkeisiin. Kirkon tulee pitää etäisyytensä politiikkaan, mutta toisaalta se ei voi sanoutua irti poliittiselta alueelta, koska tuo alue kattaa miltei koko elämämme. Kirkon on mentävä sinne, missä kestävää kehitystä on jo pitkään rakennettu tutkimuksen, kansalaisaktiivisuuden ja poliittisen vaikuttamisen keinoin – ensin kuunneltava ja opittava ja sitten tuotava keskusteluun rakennukseksi oma kokemuksensa. Kirkon on löydettävä jäsenistään ihmiset, jotka ovat ympäristöasioissa valveutuneita, ja verkostoiduttava kaikkeen parhaaseen osaamiseen kirkon sisällä ja ulkopuolella. Kirkon on myös vihdoin itse järjestäydyttävä luomakunnan varjelemisen palvelutyössä. Se ei ole vain kirkon elämän kapea sektori, tehtävä lukuisien muiden joukossa, vaan kuten patriarkka Bartolomeos on korostanut lukuisissa paimenkirjeessään, se kohoaa kirkon elämän ytimestä, liturgisesta palvelutehtävästä. Sen tulisi olla läsnä kaikessa kirkon toiminnassa.

Haluaisin nähdä kirkon kasvualustana luomakunnan kanssa sopusoinnussa eläville, yhteisöllisille elämänmuodoille. Luostarilaitoksessa kirkolla on jo tällainen elämänmuoto, joka on vanha, koeteltu ja toimivaksi osoittautunut. Maailmassa elävän seurakunnan on puolestaan huomattavasti vaikeampaa luoda elämänmuotoa, joka kestäisi ympäröivän, hallitsevan elämänmuodon paineessa. Toivon, että luostarit, jotka usein jo elävät suhteellisen omavaraisesti ja varsin ekologisesti, ottaisivat jälleen kerran kirkon historiassa johtotähden aseman. Luostarien esiintuomana ja käytännössä toteuttamana ortodoksinen ekologinen elämäntapa houkuttaisi piiriinsä niin maailmassa eläviä kristittyjä kuin kirkosta vieraantuneita. Kuvitelkaa koko maailman yli levittäytyvä luostarien verkosto, joka yhdistää tietonsa ja kokemuksensa valtavaksi arkiksi, joka vaalii suojissaan niin luonnon monimuotoisuutta kuin ihmishengen aarteita! Tällainen on minun unelmani. Minkälainen on sinun?

Teksti: Pastori Tuomas Kallonen

Kirjallisuutta:

  • Patriarkka Bartolomeos: Mysteerin kohtaaminen – Ortodoksinen usko nykymaailmassa
  • John Chryssavgis (ed.): Cosmic Grace and Humble Prayer – The Ecological Vision of the Green Patriarch Bartholomew
  • John Chryssavgis and Bruce V. Foltz (ed.): Toward an Ecology of Transfiguration

Linkkejä:

  • eko.bios.fi (BIOS-työryhmän tiekartta kestävään tulevaisuuteen)
  • ort.fi/suomen-ortodoksisen-kirkon-toimintaa-ohjaavat-asiakirjat/ymparistoohjeisto
  • youtube.com/watch?v=Y0duuqv0uec (John Chryssavgiksen luento: Creation Care in the Orthodox Church
  • youtu.be/nwEFuO62zFc (luentokeskustelu John Chryssavgiksen luentoon)