Sata pappeuden vuotta

Ajankohtaista | 26.06.2020

Rovasti Leo Iltola ja rovasti Kalevi Kokkonen saivat molemmat pappisvihkimyksensä arkkipiispa Paavalilta kesäkuussa 1970.

Viisikymmentä vuotta on pitkä jakso ihmisen elämässä. Yhden miehen elämään tällaisia ajanjaksoja voi mahtua parhaassakin tapauksessa vain kaksi, mutta jo yhteen mahtuu monenmoisia käänteitä, ylä- ja alamäkiä, saavutuksia ja menetyksiä, kohtaamisia, iloja ja suruja.

Paljon on puhuttu leipääntymisen vaaroista, kun kyseessä on pitkä ura samassa työpaikassa. Harva kuitenkaan uhraisi puolta elämästään tehtävään, jota hän ei itse pitäisi elämäntyönään. Papin työ ei ole tässä suhteessa poikkeus. Se on jatkuvaa ihmisten kohtaamista, kuulemista, auttamista ja itsensä jakamista kaikille tarvitseville. Tällaisesta lähimmäisen palvelemisesta on ehkä sittenkin parempi puhua kutsumuksena kuin virkatyönä.

Suomen ortodoksisen kirkon historia on vaiheikas. Ennen sotia papisto rakensi yhdessä seurakunta-aktiivien kanssa paikallista ortodoksista kirkkoa vahvistaen kirkkokansan ortodoksista identiteettiä itsenäisessä Suomessa luterilaisen enemmistön keskuudessa. Sotien jälkeen oltiin taas uudessa tilanteessa: ortodoksievakot olivat menettäneet kotinsa ja joutuivat aloittamaan elämän aivan alusta. Papiston kannalta tätä vaihetta voisi kuvata evankelistaa mukaillen: satoa oli paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Viime vuosikymmeninä kirkko on puolestaan taistellut asemastaan osana yhä selkeämmin maallistuvaa yhteiskuntaa.

Kaikki tämä on vaatinut voimia ja osaamista. Osa papillisissa tehtävissä kirkkoa palvelleista on uupunut matkalla ja joidenkin työ on jäänyt kesken elämän päättyessä odottamattoman varhain.  Iloksemme muutamat harvat ovat vastaavasti palvelleet pappeina niin monta vuosikymmentä, että heitä voi hyvällä syyllä kutsua kirkkomme eläväksi muistiksi. He ovat niitä Kristuksen kirkon uskollisia palvelijoita, jotka ovat jääneet useampien sukupolvien mieleen ohjaajina, opettajina, kastajina, ripittäjinä, vihkijöinä ja haudan lepoon saattajina.

Rovastit Leo Iltola ja Kalevi Kokkonen ovat palvelleet Kristusta, Hänen laumaansa ja lähimmäisiään jo viidenkymmenen vuoden ajan. Onko heidän panoksensa Suomen ortodoksisen kirkon elämään mitattavissa? Millaisia esikuvia he ovat nuoremmalle papistolle tai kirkon työhön hakeutumista suunnitteleville?

Molempien nykyinen esipaimen, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni on saanut tuntea nämä kokeneet sielunhoitajat jo pitkään. Hänen mielestään he edustavat Suomen ortodoksisen papiston parhaimmistoa.

– Tutustuin isä Leo Iltolaan muistaakseni vuonna 1995, jolloin hän toimi Varkauden seurakunnan kirkkoherrana. Hän on helposti lähestyttävä ja isällinen hengenmies vailla itsetunto-ongelmia. Isä Leo toimi tuolloin Valamon luostarin rippi-isänä, jolloin meille muodostui näihin päiviin saakka jatkunut hengellinen suhde. Isä Kaleviin olen tutustunut käytännössä vasta piispaksi valintani jälkeen. Toki tiesin hänet ja muistan myös hänen vanhempansa Kuopiosta. Myös isä Kalevin välittömyys edesauttoi ystävyyden syntymistä. Virallisten tilaisuuksien lisäksi olen saanut vierailla sekä heidän kodeissaan että kesäpaikoilla, jolloin tunnelma on ollut vapaa ja keskustelut liikkuneet laajalla skaalalla ohi kirkollisten kuvioiden, metropoliitta Arseni kertoo.

Kiitollisuutta mahdollisuudesta palvella

Sekä isä Leon että isä Kalevin juuret ovat menetetyssä Karjalassa. Molemmat myös valitsivat papillisen uran laajasti tunnetun Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavalin kaudella, jolloin sotien runtelema Suomen ortodoksinen kirkko tarvitsi uutta voimaa uudelleen järjestäytymistä varten.

Kun heiltä kysyy, mitä heillä on sydämellään juuri nyt, vastaus on sama: kiitollisuus mahdollisuudesta palvella Jumalaa eläkepäiviin asti.

– Eniten riemuitsen siitä, että selvisin siitä viidenkymmenen vuoden putkesta ja vastuunkannosta eläkkeelle. Nyt se tie on kuljettu ja minä selvisin siitä ilman suurempia kolhuja. Se oli ainakin minulle suuri huojennus. Papilliset tehtävät tietysti jatkuvat niin kauan kuin se inhimillisesti on mahdollista. Esirukoilijan taas tehtävä ei lopu koskaan, sanoo isä Leo.

– Päällimmäisenä on kiitollisuus Jumalaa kohtaan, että olen tämän ajanjakson saanut kirkon työtä tehdä niillä henkisillä lahjoilla, mitä minulle oli annettu. Toivon, etten ole tehnyt suuria virheitä eikä työni tai elämäni ole loukannut ihmisiä. Muutama välirikko on viidenkymmenen vuoden aikana tapahtunut, mutta siitä olen iloinen, että niitä ei ole ollut montaa. Elämä on ollut sopuisaa ja harmonista varsinkin täällä Joensuun seurakunnassa, eikä mitään suuria ristiriitoja ole ollut. Siitä olen hyvin kiitollinen, toteaa isä Kalevi.

Kirkon aktiiviselle työntekijälle eläkkeelle jääminen ei ole kuitenkaan vain helpotus, vaan jossain määrin myös haaste.

– Osallistuminen jumalanpalveluksiin ei ole terveydellisistä syistä samanlaista, mitä se on aiemmin ollut. Täytyy ottaa huomioon, miten pystyy olemaan, valmistautumaan ja tulemaan toimituksiin mukaan, kuvailee isä Leo eläkepäiviään.

Yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia

Metropoliitta Arseni löytää isä Leosta ja isä Kalevista vielä lisääkin yhtäläisyyksiä.

– Sekä isä Leo että isä Kalevi ovat tehneet pitkän kirkollisen uran seurakuntalaisten ja ympäröivän yhteiskunnan kunnioittamina pappeina. Molemmilla heillä on uskonvakaumuksesta kumpuava palveleva asenne lähimmäisiin. Heidän uskollisuutensa kirkkoa ja omaa seurakuntaa kohtaan näkyy siinä, että he edelleen käyvät mahdollisuuksiensa mukaan kirkossa ja toimittavat. Näinhän ei valitettavasti kaikkien eläköityneiden pappien kohdalla ole. Molemmilla on myös esimerkilliset sosiaaliset taidot ja laaja verkosto niin kirkon sisällä kuin myös yhteiskunnassa. Heidän työpanoksensa on ollut monella tapaa merkittävä. Kirkollisen työn lisäksi kumpaakin voi kunnioittaa myös tavasta, jolla he ovat huolehtineet omasta perheestään. Tässä he sopivat esimerkiksi niin seurakuntalaisille kuin myös muulle papistolle, metropoliitta toteaa.

Työurista löytyy toki myös eroavaisuuksia. Isä Kalevin elämäntyön keskus on ollut Joensuun seurakunta, isä Leon monet sijoittavat mielessään Ortodoksiselle seminaarille, jonka opettajana hän työskenteli yli kaksi vuosikymmentä.

Muistellessaan oman työuraansa isä Kalevin on helppo poimia esiin sen tärkeimmät merkkipaalut.  Vastauksesta heijastuu selvästi lähes poikamaisen innostunut, mutta samalla hyvin kunnioittava suhde pappeuteen.

– Kyllä ne ovat nämä viranhoitoon liittyvät asiat. Ensimmäinen oli tietysti se, kun sain aloittaa Kuopiossa nuorisopappina ja toinen valinta Joensuun kirkkoherraksi. Näen nämä suurina siunauksina ja suurina ihmeinä.

Kun isä Leoa pyytää muistelemaan uran käännekohtia, hän nostaa ensin kiitollisena esiin hänelle avautuneen tilaisuuden toimia pappina eri puolilla Suomea.

– Vaasassa vietetyllä ajalla oli ihan oma leimansa. Siellä sain käsityksen, mitä ortodoksisuus ja ortodoksina eläminen on Pohjanmaalla. Siitä ei ole oikeastaan mitään moitteen sanaa sanottavana. Varkaus taas… Oli kuin minut olisi johdatettu ensin Varkauteen niin, että sieltä siirryin sitten Joensuuhun. Varkauden vuodet olivat hyvin rikasta aikaa: paljon ihmisten kohtaamista ja jumalanpalvelusten toimittamista ja paljon vähemmän autossa istumista kuin Vaasassa.

Lähes kahden vuosikymmenen papillisen palveluksen jälkeen isä Leon käsiin luovutettiin uuden pappissukupolven kasvattaminen Joensuuhun sijoitetulla Ortodoksisella seminaarilla.

– Seminaarin aika oli taas ihan omanlaisensa: koko sen alueen rakentamista, summaa isä Leo.

Erityisen myönteisenä asiana isä Leo haluaa nostaa esiin saamansa mahdollisuuden olla hyvinkin usein mukana Venäjälle suuntautuneilla kirkollisilla matkoilla ja seurata Venäjän kirkon toimintaa.

– Se alkoi jo siitä, kun opiskeluaikana teimme matkan Neuvostoliiton halki ja Venäjän kirkko huomioi meidän matkamme. Neuvostoliitosta matka jatkui Kreikkaan ja vielä eteenkin päin. Muutamaa vuotta myöhemmin nuoremmat tekivät vastaavanlaisen matkan ja pyysivät minut mukaan. Olen matkustanut myös myöhemmin kirkon nuorten edustajien ryhmien mukana. Valamon luostarin valvojana ja rippi-isänä toimiessani igumeni Panteleimon otti minut mukaan monille vierailuille. Hänen mukanaan olin tutustumassa myös Puolan kirkkoon. Näillä matkoilla on ollut myönteinen vaikutus pappina toimimisen kannalta. Koska itse olen kokenut Idän vaikutuksen myös kielteisenä: jouduimme jättämään Sortavalan ja kotimme ja siinä oli monenlaista ongelmaa. Tämä oli sille ikään kuin vastapuoli. Tällaisia voimakkaita muistoja nousee nyt mieleen.

Mitä pappeus on?

Puolessa vuosisadassa ehtii oppia tuntemaan paitsi ammatin salat, niin myös omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Samalla muodostuu varmasti vahva käsitys siitä, mikä työssä on olennaista.

Suomessa on monilla aloilla tapahtumassa sukupolvenvaihdos, kun suuret ikäluokat väistyvät eläkkeelle. Miten ansioituneet rovastit haluaisivat ohjeistaa nuorta polvea tehtäväänsä nykyolosuhteissa? Entä antavatko teologiset opinnot valmiuksia kohdata tämän ajan ihminen?

– Minulla on myönteinen käsitys nuorista ja luottamus siihen, että Joensuussa annettu opetus on monella tavoin hyvää. Kuitenkin tiedostan, että kirkkomme on pieni ja sen toiminnan mahdollisuudet ovat inhimillisten voimien mukaan vähäiset. Määrällisen toiminnan sijaan huolehtisin siitä, että toiminta on hengellisesti merkittävää niille, joiden kanssa ollaan tekemisissä. Olisi olennaista, että pyhyys ja kauneus näkyisivät tässä toiminnassa ja huolehdittava siitä, että se ympäristö missä itse toimii on luottamuksellinen ja lähimmäisrakkauden leimaama ja Jumalan luottamuksesta muistuttava. Eihän omin voimin saa mitään aikaan, muistuttaa isä Leo.

Ihmisten kohtaaminen ja kanssakulkeminen on myös isä Kalevin pohdinnan fokuksessa.

– Minä toivoisin, että pappi olisi hyvin lähellä seurakuntalaisia. Niin että heillä voisi olla jopa yhteisiä harrastuksia, yhteistä tekemistä – että kuljettaisiin ihan kirjaimellisesti käsi kädessä. Helposti voi nimittäin kehittyä sellainen elämäntapa, että yhteiselämä seurakuntalaisten kanssa rajoittuu jumalanpalveluksiin. Tästä tietysti olen keskustellut piispojenkin kanssa. He ajattelevat, että pappien pitäisi ennen kaikkea toimittaa aina viikonloppuisin jumalanpalveluksia, ja minä taas olen sitä mieltä, että pappien pitää myös viikolla enemmän ja enemmän olla yhteydessä seurakuntalaisiin, jumalanpalvelusten ulkopuolellakin. Mielestäni se on näin, että mitä enemmän ollaan yhteyksissä seurakuntalaisiin viikolla, sitä enemmän ihmisiä on viikonloppuisin kirkoissa. Se on sellaista eräänlaista vaihtoa. Pappi voi vaikka kutsua ihmisiä luokseen, sitten rupatellaan ja sitä kautta tullaan läheisiksi, toteaa isä Kalevi.

Rovastien ajatukset soivat hyvin yhteen sen kanssa, mitä Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ajattelee papiston ”pätevyysvaatimuksista”, jotka aika ajoin nousevat keskustelun aiheeksi seurakunnissa. Viime vuosina eri seurakunnissa ilmenneet hallinnolliset tai taloudelliset epäkohdat ovat joidenkin mielestä asettaneet vanhemman polven papiston ammatilliset valmiudet huonoon valoon. Piispa Arseni näkee nämä valmiudet laajemmassa perspektiivissä ja avaa näkemystään juhlavuottaan viettävien rovastien esimerkillä:

– Tietenkään vanhan polven papiston koulutus ja kielitaito eivät ole yhtä hyviä kuin nyt työssä olevien. Isät Leo ja Kalevi ovat kuitenkin kouluttaneet itseään koko ikänsä lukemalla ja seuraamalla aikaansa, joten heidän osaamisensa on ollut tehtävien vaatimalla tasolla. Kumpainenkin on myös kehittänyt työssään uusia toimintamuotoja, mikä kertoo paljon heidän kyvyistään ja aktiivisuudestaan. Molemmat jäivät eläkkeelle monin tavoin viisaampina ja osaavampina kuin mitä he olivat työuraa aloittaessaan.

Kuin vahvistaen metropoliitta Arsenin sanat rovasti Leo Iltola nostaa vielä esiin keskeisimmän kirkon työssä tarvittavan piirteen, jota hän selventää viittaamalla yhteen esikuvalliseen henkilöön.

– Parhaillaan kirkossamme käydään keskustelua asioista, joiden yksityiskohtia en edes tarkoin tunne. Mutta ajattelisin, että olennaisinta olisi keskittyä siihen hyvään mitä saadaan aikaan ja mitä pyritään kirkon opetuksen mukaan saamaan aikaan. Arkkipiispa Paavalista jäi minulle sellainen mielikuva, että hän pyrki kaikessa hengellisyyteen. Se on minusta olennaisinta kaikessa – ei se, millä tavalla kukakin toimii. Paavali myös korosti hengellisyyden merkitystä – rukouselämää, jumalanpalvelusten toimittamista, liturgiaa – ja se vaikutti meihin kaikkiin. Hän oli hyvin arvostettu myös luterilaisissa piireissä ja sai aikaan monia kirkon kannalta myönteisiä asioita. Se olkoon jollain tavalla osviittana. Ainakin kirkon työntekijöiden pitäisi tämä puoli muistaa – että jostain se siunaus kuitenkin tulee.

– Myös isä Leo ja isä Kalevi ovat meille kaikille hyviä esimerkkejä sitoutuneisuudesta, uskollisuudesta, ahkeruudesta ja lähimmäisenrakkaudesta. Pitkän ja nuhteettoman uran tehneille papeille voi piispa olla vain kiitollinen ja muistaa heitä rukouksissaan, toteaa metropoliitta Arseni.

Monia armorikkaita vuosia!

Rovasti Leo Iltola on syntynyt Sortavalan Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkon kanttorin perheeseen 3.6.1938. Arkkipiispa Paavali vihki hänet papiksi Valamon luostarissa 7.6.1970, rovastin arvoon hänet vihittiin vuonna 1989. Isä Leo työskenteli pappina Vaasan ja Varkauden seurakunnissa vuodet 1970–1989 ja Ortodoksisen seminaarin opettajana eläkkeelle jäämiseensä saakka, vuodet 1989–2001. Vuodesta 1980 hän toimi arkkipiispan siunauksella myös luostarien valvojana ja myöhemmin Valamon luostarin rippi-isänä ja Lintulan luostarin pappina. Vuodesta 2001 rovasti Leo Iltola on ollut eläkkeellä, mutta hän osallistuu yhä aktiivisesti kirkon elämään.

Rovasti Kalevi Kokkonen on syntynyt 27.1.1946 Heinävedellä. Arkkipiispa Paavali vihki hänet papiksi 28.6.1970. Rovastin arvon isä Kalevi sai vuonna 1991. Hän toimi Kuopion seurakunnassa nuorisopappina viiden vuoden ajan ja siirtyi sitten kirkkoherran apulaiseksi 1975 Joensuun ortodoksiseen seurakuntaan. Vuonna 1983 hänet valittiin Joensuun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraksi. Sitä tointa hän hoiti 26 vuotta eläkkeelle siirtymiseensä saakka vuonna 2009.

Teksti: Vladimir Sokratilin ja Maria Hattunen