”Olen saanut Jumalalta enemmän kuin osasin odottaa.”

Ajankohtaista | 18.03.2020

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin johtaja igumenia Mikaela täyttää tällä viikolla 75 vuotta.

Igumenia Mikaela

Lähellä Valamon luostaria Heinävedellä sijaitseva Lintulan luostari on Suomen ainoa naisluostari. Toisin kuin loistokkaasta menneisyydestään kuuluisa ja suosittuna matkakohteena tunnettu Valamon luostari Lintula ja sen sisaristo ovat onnistuneet hyvin pysymään piilossa uteliaiden katseilta. Toki Lintulassa voi käydä jumalanpalveluksissa ja kesäisin myös kahvilassa ja kirkkokaupassa, mutta sinne jääminen edes muutamaksi päiviksi edellyttää jo sitoutumista luostarin sääntöihin ja sen omaan sisäiseen aikatauluun. Lintulan luostarista voikin sanoa, että avoimuudestaan huolimatta se on pysynyt samalla tiukasti muuriensa suojissa.

Ehkä juuri siksi Lintulan ystävien joukko muodostuu ihmisistä, jotka antavat arvoa koruttomalle hartaudelle, vaatimattomalle ahkeruudelle, hyvälle järjestykselle ja lempeälle välittämiselle. Kaikki tämä on läsnä Lintulassa Jumalan armosta ja sisariston sisusta. Kirkko muodostuu ihmisistä ja luostari sen asukkaista - eri ikäisistä, toisistaan poikkeavista persoonista, jotka tuntevat iloa ja surua samalla tavalla kuin muutkin. Heitä yhdistää palava usko, luostarikilvoituksen yhteiset säännöt, köyhyys, naimattomuus sekä kuuliaisuus Jumalalle ja Kristuksen kirkolle, muttei lainkaan vähäisemmällä tavalla myös kuuliaisuus luostarin johtajalle.

Vastuu luostarin asukkaiden hyvinvoinnista ja toimentulosta sekä lukuisista käytännön asioista lepää jo kahdeksatta vuotta igumenia Mikaelan harteilla. Johtoasemassa olevan nunnan risti ei ole sieltä kevyemmästä päästä. Oman kilvoituksensa lisäksi hän joutuu pitämään huolta koko kilvoitusyhteisöstä, kaikista sen jäsenistä. Igumenian arjessa ikivanhat kilvoitusperiaatteet ”rukoile ja tee työtä” saavat hyvin konkreettisia muotoja eikä aseman tuomaa vastuutta ja siitä poikivia tehtäviä aina voi delegoida muille. Luostarikilvoitus mielletään ankaraksi itsekieltäymykseksi, mutta luostarin johtajan kilvoitus saattaa olla vielä ankarampaa. Psalmissa 90 ilmoitetun ihmisiän alarajan jo ylittäneelle luostarijohtajattarelle se ei ole helppoa.

Lintulassa käyvä pääsee todistamaan sisaristossa vallitsevaa yhteisymmärrystä, keskinäistä kunnioitusta ja aitoa me-henkeä, jota tavoitellaan myös monissa maallisissa yrityksissä ja perheissä. Harva ajattelee, että tämä on luostarissakin suuren työn tulos. Sen saavuttamisessa ja ylläpitämisessä igumenialla on hyvin tärkeä rooli.

Maaliskuussa 2020 igumenia Mikaela täyttää 75 vuotta. Koska hän itse ei pidä vuosien täyttämistä juhlana eikä saavutuksena, hän suostui antamaan juhlahaastattelun vastahakoisesti – ikään kuin pakosta. Juhlan sivuuttaminen kävisi hänelle hyvin – viettihän hän viisi vuotta sitten pyynnöstä 70-vuotisjuhlaansa.

Kiitos Jumalan äiti igumenia suostui kuitenkin jakamaan ajatuksiaan, sillä pitkäaikaisen luostarikilvoittelijan ja Suomen ortodoksisen kirkon työntekijän kokemuksesta voi olla hyötyä monille – jopa niille, jotka eivät vielä ole syystä tai toisesta löytäneet tietään Lintulan portille.

Kuultuaan tutut psalmin sanat ”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois” (Ps. 90:10) igumenia Mikaela toteaa, että tämä ajatus on syytä aina pitää mielessä, erityisesti kun tuntee ”pois lentämisen” merkit jo itsessään.

Merkkipäivä… Puhutaan siis merkeistä. Kristityn elämä on täynnä merkkejä, jos ne vain osataan tunnistaa. Todellisena merkkipäivänä ihminen tunnistaa jonkun Jumalan hänelle antaman merkin. Se on elämän käännekohta ja sillä on merkitystä ihmiselle. Nyt merkkipäivänne lähestyessä kysyn teiltä näistä oman elämänne toisenlaisista merkkipäivistä. Onko niitä ollut useampikin – päiviä, jotka jälkikäteen voitte pitää merkkipäivinä?

Tietysti yksi suuri merkkipäivä oli se, kun tulin luostariin. Se oli elämäni suurin merkkipäivä! Muut merkkipäivät ovat liittyneet normaaliin elämään, ammatin ja työn saantiin. Merkittävin on ollut tämä valinta luostarielämän ja maailmassa elämisen välillä.

Millaisena tuo päätös nyt muistuu mieleenne vuosikymmenten jälkeen? Oliko merkkipäivä se, jolloin teitte päätöksen, vaiko vasta ensimmäinen päivänne luostarissa?

– Se oli se päätöksenteko. Siitä meni vielä kymmenen vuotta luostariin tulemiseen. Kaikki ei tietenkään ollut selkeää eteenpäin menemistä, mutta siinä olen nähnyt kuitenkin Jumalan johdatusta, koska kaikki asiat etenivät niin, että päätös toteutui.

Oliko teillä ketään ohjaamassa sillä polulla, vai oliko kyseessä täysin oma päätös?

– Se oli itsenäistä pohdintaa ja ajattelua, en edes uskaltanut puhua päätöksestä kenellekään. Se oli Jumalalle annettu lupaus. Kaikki meni kuitenkin sillä tavalla, kuten Jumala on sen säätänyt.

Edellisestä haastattelustanne on kulunut viisi vuotta. Voiko nyt viiden vuoden perspektiivillä ajatella jotakin päivää sellaiseksi elämänne ”merkkipäiväksi”?

– Voiko sitä merkkipäiväksi sanoa, sellaista päivää, joka muutti elämäni suuntaa? Sellainen oli tietysti se kolaripäivä, jossa igumenia Marina (Lintulan luostarin johtaja vuosina 1998–2012, kuoli auto-onnettomuuden seurauksena – V.S.) oli mukana. Se jotenkin muutti suhtautumistani elämääni tapahtumiin ennen sitä ja sen jälkeen. Siitä jäi kysymään, miksi Jumala näin tahtoi, miksi Hän antoi tämän tapahtua? Mikä tulee olemaan minulle sen merkitys? Se on suurentanut minun ristiäni luostarikilvoituksessa.

Onko vastaus näihin kysymyksiin jo tullut, vai onko kyseessä sellainen asia, jonka kanssa te vain elätte joka päivä?

Sen kanssa minä elän, ja sen kanssa varmaan hautaankin menen. Täytyy vain yrittää toimia sen kanssa, ei voi muutakaan. Voi rukoilla, että Jumala veisi elämää eteenpäin.

Tapa viettää vuosikymmeniä ulottuu raamatullisiin aikoihin. Toki silloin jubileumina juhlittiin joka viidettäkymmenettä vuotta. Näin oli aikoinaan katolisessakin kirkossa, myöhemmin alettiin viettää kaksia vuosikymmeniö. Jos näille juhlille haettaisiin yhteistä merkitystä, niin se löytyisi irti päästämisestä ja anteeksiannosta. Kyseessä on siis eräänlainen päivitys- tai päivittämispäivä. Mitä te aiotte päivittää elämässänne 75-vuotispäivänänne? Mistä on syytä päästä eroon? Kun ikä ja asemakin ovat tuoneet jo kokemusta, niin mikä voidaan vielä osoittaa tulevaisuuden tavoitteeksi?

Tietysti suhtautuminen elämään on nyt ihan toisenlaista, kuin mitä se on joskus ollut. Mutta kuitenkin, kun elää arjessa ja siinä elämässä, mikä on, niin niitä vuosia ei ajattele. Näköjään! Ainakaan nyt minä en ajattele ollenkaan sitä, että täytän 75 vuotta, että nyt on jo oltava jotenkin parempi… Tietysti pitäisikin olla, mutta itse en sitä koe kuitenkaan niin vuosien jälkeen.

– Luostarielämä on sitä, että mitä enemmän on luostarivuosia ja ikää, sitä paremmin pitäisi pystyä toteuttamaan Evankeliumia elämässä. Mutta itsessäni en sitä kuitenkaan tunne. Itsekkyydestä pitäisi päästä eroon ja tulla nöyremmäksi. Tuntuu, ettei vain tule... Se on kai enempi taantumusta luostarielämässä. Maailmassa eläessä ajatellaan oman uran luomista ja elämistä, hyvinvointia ja perheen perustamista. Se poikkeaa kovasti elämästä luostarissa, jossa tavoite on itsensä kasvattaminen todelliseen ihmisyyteen, Jumalan kaltaisuuteen.

Teidän sanoistanne olen poimivinani ajatuksen, että ikääntyminen on ikään kuin lahja, joka vapauttaa aikaa Evankeliumin toteuttamiseen?

Evankeliumin opetusten pitäisi olla mielessä arkielämässä koko ajan. Mutta toisaalta arkinen työ sitoo luostarissakin, eikä jää niin paljon aikaa rukoukselle. Varsinkaan tässä asemassa, missä nyt olen. Siinä tietysti joutuu paljon enemmän luottamaan kaikessa Jumalan apuun.

Kuuliaisuustehtävä luostarissa saattaa siis paradoksaalisesti lisätä paineita maallisessakin mielessä?

Valitettavasti se tekee näin, kun itselle uskotun tehtävän haluaa kuitenkin täyttää mahdollisimman hyvin.

Jatkokysymyksenä äskeiseen, onko mitään sellaista, mistä ette millään haluaisi päästä eroon? Mikä sellaista on repussanne josta haluatte kiivaasti pitää kiinni?

Minä toivon, että siinä repussa on luottamus Jumalaan. Sen minä pitäisin. Usko siihen, että kaikki lopulta tapahtuu Jumalan tahdon mukaan.

Seuraava kysymys koskee kuuliaisuustehtäväänne. Puhutaan kaitsemisesta. Igumeni tai igumenia on omalla tavallaan kaitsija, ”mikroesipaimen”. Hän kaitsee niin omaa laumaansa kuin siihen väliaikaisesti kuuluvia mustia lampaitakin. Kyseessä ei ole ainoastaan sisaristo, vaan koko luostariyhteisö, joka sisällyttää itseensä myös pyhiinvaeltajat, talkoolaiset ja luostariin ehkä joksikin aikaa ”vahingossa eksyneet”. Siksi igumenialla on perinteisesti koukun muotoinen paimensauva vuohien erottamiseen lampaista. Miten te sovellatte omaa sauvankäyttöoikeuttanne?

Nyt pitää sanoa, että sitä sauvaa en ole juuri käyttänyt. Minä en halua esittää auktoriteettia, ei minusta ole sellaiseen. Johtamiseni on neuvottelevaa yhteistyötä. Siihen pyrin ja annan apua, mihin minä pystyn. Kun tulee tilanne, jossa en itse pysty auttamaan, ohjaan sellaiselle joka pystyy. Jumalan avulla löytyy aina joku sopiva apu. Se mikä on minun vastuullani, on avun pyytämisestä päättäminen. Mutta mihinkään iskuihin en haluasi sauvaani käyttää.

Miellättekö siis igumenian sauvan pikemminkin kainalosauvaksi kuin vallan merkiksi?

– Kyllä, minulle se on enemmänkin tuki, johon voin nojata. Itseasiassa minähän olen unohtanut koko sauvan. Sen tuomaa vastuuta ei toki voi unohtaa.

Luostari määritellään kilvoitusyhteisöksi ja tätä määritelmää on pidetty pitkään kattavana. Miten asian laita on nykyään?

Näen tämän asian niin, että kun meillä on esimerkiksi talkoolaisia, jotka viettävät pitkiä aikoja täällä tai käyvät luostarissa monta kertaa vuodessa, heistä tulee tavallaan luostarin ”ottolapsia”, mutta ydinperheeseen kuuluu vain sisaristo, joka toimii ja kantaa vastuun. Siihen voidaan sitten aika ajoin ottaa mukaan ihmisiä, jotka itsekin harkitsevat luostarielämää.

Teillä on pitkä perspektiivi elämään tässä luostarissa. Nyt eletään igumenia Mikaelan aikaa. Mikä luostarissa on muuttunut igumenia Antoninan tai igumenia Marinan ajoista?

Mikaelan aikaa en tunne (naurahtaa), sitä ei lasketa…  Luostari on kyllä muuttunut. Toisaalta se on muuttunut ihan positiivisestikin. Siihen on mielestäni pakottanut yhteiskunnan muuttuminen, joka heijastuu kyllä luostareihinkin. Sille ei voi mitään. Ihmiset, jotka nyt tulevat luostariin, tuovat siihen omanlaisensa ilmapiirin ja nykyajan tekniikkaa nettiyhteyksineen. Niitä ei enää pysty sulkemaan luostarista täysin pois. Ei luostarikaan pysty elämään muumioelämää. Muutos on luonnollista ja väistämätöntä.

– Se, mitä itse eniten kaipaan, on alkuvuosien hiljaisuus. Talvella oli niin hiljaista… Mutta tänä päivänä koko ajan kulku on nopeutunut verrattuna siihen, mitä se oli jopa kolmekymmentä vuotta sitten. Se heijastuu luostariin - siitä tulee sellainen kiireisempi rytmi luostariin. Toisaalta me toki pyrimme pitämään kiinni siitä hiljaisuudesta talvella. Emme avaa silloin luostaria turisteille.

Voiko sanoa, että sisariston identiteetti on kaikesta huolimatta säilynyt?

Voi. Minun mielestäni se on näin. Siitä on pidetty huolta, että hengellinen identiteetti pysyisi meillä täällä samana. Siihen yritetään kasvattaa myös tulijoita, samaan olemiseen ja samaan kokemiseen.

Muistan hyvin igumenia Marinan aikoja. Silloin te liikuitte usein kolmestaan: igumenia Marina, te ja nuorempana äiti Ksenia. Siitä ulkoisestikin välittyi eri ikäpolvien yhteys sisaristossa. Oliko se vain omaa mielikuvitustani vai onko se sitä, että te todellakin huolehditte kaiken osaamisen ja kokemuksen välittämisestä aina nuoremmalle?

No, se on tarkoitus. Luostarissa pitääkin olla tällainen järjestys.

Eri piireissä puhutaan paljon siitä, että nuorisoa on entistä vähemmän mukana kirkon toiminnassa. Sama ilmiö verottaa ilmeisesti myös sisaristoa. Miten oli asian laita igumenia Antoninan ja igumenian Marinan aikoina; oliko silloin enemmän nuoria luostarissa?

Ei. Kovin nuoria ei ollut silloinkaan, ei sen enempää kuin nytkään. Kun minä tulin luostarin, minusta tuli nuorin luostarissa. Olin silloin 41-vuotias.

Vastauksenne on varsin erikoinen! Tänä päivänä nuoriso on kaukana kirkosta ja luostarista. Toisin kuin usein ajatellaan, se ei välttämättä johdukaan netistä tai pelaamisesta, vaan näin on ollut ennenkin?

Lintulan luostari on ollut suljetumpi ja tuntemattomampi ennen. Nyt on luostarista on sentään enemmän tietoa, sillä on enemmän näkyvyyttä ja kuuluvuuttakin.

Jatketaan tästä. Luostari mielletään usein maailmalta poissuljetuksi paikaksi. Ajatellaan, että ihmiset ikään kuin vetäytyvät luostareihin pois maailmasta. Eihän se enää onnistu! Informaatiotulva saavuttaa varmasti luostarinkin. Miten tämä mielestänne vaikuttaa kilvoitukseen ja kilvoittelijoihin täällä?

Voin omasta puolestani todeta, että se verottaa sitä hengellistä aikaa. Joutuu ihan varomaan sitä, ettei lähde siihen mukaan, vaan hoitaa ainoastaan välttämättömiä asioita. Ja se vaikuttaa vielä jokaiseen sisäisesti. Joutuu rajoittamaan asioita…

– Haluaisin kuitenkin vielä palata siihen nuorisoasiaan. Kyllä nuoria kävijöitä nytkin on – esimerkiksi viime kesänä talkoolaisissa oli paljon nuoria. Oikein kivoja nuoria ihmisiä! Kyllä nuorilla on kiinnostusta tulla tänne ja olla talkoolaisina. Aina siinä toivoo, että sen jälkeen jotain luostarielämästä jäisi heihin itämään.

– Ja sitten siitä netistä, se on tämän päivän tiedotusväline luostarissakin. Sitä kautta esimerkiksi nuoriin saadaankin yhteys. Se on toisaalta ihan hyvä ja tarpeellinenkin asia ja siihen pitää löytää resursseja… Omassa itsessäni minä vain koen, että kun ei ole koulutusta tietokoneen ja kännykän käyttöön, niin niiden parissa menee vain hirveästi aikaa, joka olisi mielekkäämpää käyttää muuhun.

Uutta z -sukupolvea ajatellen, voiko yhtenä kompastuskivenä heidän tavoittamisessaan olla se, että tässä luostarissa joutuu oikeasti tekemään töitä? Vanha periaate ”ora et labora” toteutuu täällä vielä tänäkin päivänä hyvin konkreettisesti. Vastuu luostarin taloudesta on sisariston harteilla.

Niin, mutta enpä usko sen olevan kompastuskivi. Se on vain kasvatuskysymys tässä luostarissa. Se on pikkuhiljaa kasvamista siihen. Työ on kuuliaisuutta, se kuuluu luostarielämään. Mitä minulla on nyt kokemusta niistä nuorista, joita täällä viime aikoina on käynyt, niin he ovat hyvin aktiivisia. He aika helposti tarttuvat työhön, mutta siihen on hyvä liittää hengellinen idea. Se on se, jolla mennään eteenpäin, kun tehdään töitä. Työntekoon pitää saada mukaan hengellinen työ. Siitä saa voimaa, kiinnostusta. Ei sitä saa tehdä pelkästään malliin ”työtä työnä”. Luostareissa pitää olla määrätty henki, joka pitää nuoren siinä. Työllä me ansaitsemme toimeentulon.

Kristus on keskellämme. Kristityn kilvoitus on Kristuksen kohtaamista ja Hänen jalanjäljissään kulkemista. Mitä se merkitsee teille henkilökohtaisesti?

Minä kannan ruumiissani Kristuksen haavoja” (ote apostoli Paavalin kirjeestä Galatalaisille. 6:17 on myös tekstinä munkin tai nunnan paramantiassa ja skeemapuvussa). Se pitää muistaa joka päivä… Se, miten kannan ne itsessäni, miten minä pystyn kantamaan sitä ristiä. Minunhan pitää ottaa joka päivä vastaan se, mitä sille päivälle Jumala on antanut.

– Isä meidän rukouksessa rukoilemme ”anna meille jokapäiväinen leipä”. Se ei tarkoita vain ruokaa, vaan kaikkea, mitä sinä päivänä tulee vastaan. Ja siinä, miten minä sen otan vastaan, mitä tekisin - siinä pitää muistaa Kristuksen seuraaminen. Tähän vahvistuksena tietysti on jumalanpalveluselämä ja ehtoollinen. Niin usein kuin liturgiaa toimitetaan, pitää olla valmiutta ehtoolliselle menemiseen ja ottamaan vastaan Kristuksen ruumis, jota tarvitaan Kristuksen seuraamiseen ja Hänen ristinsä kantamiseen.

Igumenia Mikaela, mitä teidän mielestänne tarkoittaa ”Kristuksen morsiamena” (perinteinen määritelmä nunnana elämisestä) oleminen tänä päivänä? Onko Kristuksen läsnäolo ja vuorovaikutus Hänen kanssaan nunnan elämän arkea?

– Nunnaksi vihittäessä puetaan Kristuksen morsiameksi eli enkelielämään, mutta ei sitä joka päivä sillä tavalla tule ajatelleeksi. Olemme tavallisia ihmisiä omine heikkouksinemme. Jossakin konkreettisissa tilanteissa huomaa, että se apu, joka tuli ja se ratkaisu, joka tähän yks-kaks tuli, eivät ole minusta itsestäni. Kristus on läsnä aina, mutta me emme tunnista Häntä. Meidän pitää rukoilla ja luottaa Häneen yhä enemmän ja enemmän.

Venäläinen sanonta sanoo näin: ”Kirkkorakennus ei ole hirsipuita, vaan ihmisten kylkiluita”. 90-luvulla rakennettiin paljon kirkkoja ja rukoushuoneita. Nyt ei tiedetä, miten päästäisiin eroon siitä kiinteistörasitteesta kunniallisesti. Ajat muuttuvat… Minkälaisen haasteen ne tuovat johtamaanne luostariin?

Kun sisaristo on näin pieni, kiinteistöt ovat suuri haaste luostarissakin. Kun kiinteistöjä on, täytyy kiinnittää huomiota niihin. Taloudellisia näkymiä ei voi paeta myöskään luostarissa. Meillä navetta on rapistumassa pihalla, ja sille ollaan tekemässä korjaamissuunnitelmaa: sitä pitää remontoida, tehdä siitä jotain toimivaa jne. Tässä pitää edetä siinä hengessä, että katsotaan, mitä Jumala meille antaa, miten päästään eteenpäin. Yhteisö on kuitenkin tärkeämpi kuin rakennukset.

Kaikki maailmassa kuluttavat – luostaritkin. Modernia ihmistä saattaa kiinnostaa, mikä on Lintulan luostarin hiilijalanjälki. Jatketaan ”jälki” -teemalla: tuottaako luostarinne jotakin nykyihmisen ja yhteiskunnan käyttöön? Mikä on johtamanne luostarin anti nykyihmiselle?

Se, mitä luostarimme tuottaa, on hiljaisuutta ja rauhaa, kun tullaan luostarin portista. Toinen on esirukoukset. Me rukoilemme, pidämme rukouslistoja, jotka jokainen sisar vuorotelleen lukee. Me rukoilemme niiden ihmisten puolesta, jotka pyytävät esirukoustamme. Niistä rukouksesta tulee myös palautetta. Tässä on niitä jälkiä, joita lähtee sinne maailmaan. Esirukous on sellainen, minkä minä näkisin konkreettisena jälkenä.

– On myös niitä jälkiä, joista me emme tiedä eikä meidän ole tarpeenkaan tietää. Uskon kuitenkin, että luostari jättää hengellisen jälkensä moniin ihmisiin.

Viimeinen kysymys liittyy maalliseen nimeenne Unelma. Mikä on Teidän unelmanne jatkovuosia ajatellen? Mikä kantaa teitä eteenpäin, mikäli Jumala antaa vielä vuosia?

Olen niin tympääntynyt koko sanaan, kun lapsena ja murrosikäisenä jouduin kuulemaan siitä monenlaista kommenttia. Se on nimittäin minun ainoa nimeni. Olen aina karttanut esittelemästä itseäni.

– En ole koskaan erityisesti unelmoinut tai haaveillut mistään… Olen elänyt juuri sellaisen elämän kuin olen halunnut. Tai pikemminkin niin, että olen saanut Jumalalta enemmän kuin olisin osannut odottaa. Niin kauan, kun Jumala antaa minulle elinpäiviä, toivon että hän antaisi myös voimia kantaa ristiä loppuun saakka, sillä koskaan ei voi tietää, mikä päivä jää viimeiseksi. Olen jo koettanut kasvattaa itseäni siihen. Tässä on vähän samaa ajatusta, kun mikä oli pyhällä Sofronilla (Saharov): että Jumala antaisi muutamaa päivää ennen kuolemaa tietää sen ennalta, että osaisin katua. Tai että Jumala ottaisi minut pois silloin, kun Hän itse näkisi parhaaksi, kun olen valmis. En tiedä, milloin minä olen valmis, mutta Jumala tietää.

Kiitos, äiti igumenia ajastanne ja mahdollisuudesta esittää teille nämä kysymykset.

Rukoilemme teille Jumalalta terveyttä, voimia ja viisautta Suomen ainoan naisluostarin johtamisessa ja sen sisariston ja ystävien ohjaamissa pelastuksen portille!

Pelasta, Herra, palvelijaasi ja anna hänelle monia armorikkaita vuosia!

Igumenia Mikaela ei vietä syntymäpäiväänsä. Mahdolliset muistamiset pyydetään osoittamaan Navetta/Serafim-talon tilille FI67 5048 0220 0580 47 (Viite 11154).

Teksti ja kuvat: Vladimir Sokratilin