Uskon merkityksestä eheässä ja kestävässä maailmassa

Ajankohtaista | 05.02.2020

Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen puheenvuoro Maailman talousfoorumissa Davosissa 22.1.2020.

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos

Arvoisat osallistujat, arvoisat vieraat,

On kunnia saada puhua Maailman talousfoorumin järjestämässä tilaisuudessa uskon merkityksestä eheässä ja kestävässä maailmassa. Olemme mielissämme, että saamme tänään jakaa ortodoksisen kirkon kokemukseen ja viisauteen perustuvia näkemyksiä uskosta ja sen tehtävästä, ja osallistua näin tähän ihmiskunnan tulevaisuudelle ja maailmalle elintärkeään keskusteluun. Usko on kulttuurin yksi pääluvuista; kulttuuria ei voi ymmärtää jättämällä uskon vaikutukset siihen huomiotta.

Usko voi saavuttaa ja täyttää eheyttä ja kestävyyttä edistävän tehtävänsä maailmassa vuoropuhelun ja todistuksen kautta. Miltei kolme vuosikymmentä kestäneen patriarkaalisen tehtävämme aikana olemme pyrkineet edistämään vuoropuhelua, jota pidämme tehokkaimpana keinona ongelmien kohtaamisessa. Dialogi on solidaarisuuden ele ja lähde: se hälventää ennakkoluuloja, edistää keskinäistä tuntemusta ja arvostusta sekä rakentaa kunnioitusta toiseutta kohtaan.

On traagista, että nykyään monet ihmiset liittävät uskonnon terroriin, sotaan ja suvaitsemattomuuteen. Miltei joka päivä saamme kuulla uskonnon nimessä tehdystä väkivallasta. Valitettavasti tämä taipumus liittää uskonto sen kielteisiin piirteisiin vahvistuu uskonnon väärintulkinnoista, jotka ovat vallalla erityisesti edistyksellisten intellektuellien parissa. Tietämättömyys, suvaitsemattomuus ja väkivalta ovat virheitä – eivät osa itse uskonnon olemusta. Ne ovat tunnusmerkkejä fundamentalismista ja ääriliikkeistä, jotka pitävät omaa ideologiaansa ja etujaan toisille syötettävänä totuutena. Mutta meidän vakaumuksemme on – kuten olemme toistuvasti ilmaisseet – että jokainen Jumalan nimissä tehty rikos on itse asiassa rikos Jumalaa vastaan. Tämän vuoksi taistelemme uskonnollista fundamentalismia, tuota ”synkän uskonnollisuuden ilmaisua” vastaan, kuten asian ilmaisi suuri ja pyhä ortodoksisen kirkon kokous Kreetalla ensyklikassaan (2016, §17).

Omana aikanamme puhutaan ”Jumalan paluusta”, jolla tarkoitetaan uskonnon läsnäoloa julkisessa tilassa ja kumotaan ajatus, jonka mukaan lähestymme ”uskontojenjälkeistä aikaa” ja yhteiskuntien täydellistä maallistumista. Kuuluisa saksalainen filosofi ja sosiologi Jürgen Habermas, joka ensimmäisenä luonnehti nykypäivän läntisiä yhteiskuntia ”jälkimaallisiksi” [post-secular], katsoi että näiden yhteiskuntien ei tulisi loukata uskonnollisten yhteisöjen arvoja tai vakaumuksia ja että uskonnollisten yhteisöjen puolestaan tulisi kunnioittaa siviililainsäädäntöä ja ihmisoikeuksia sekä vaalia uskontojenvälistä ymmärrystä ja vuoropuhelua.

On ylettömän utopistista odottaa, että yhteiskunnallinen yhteisöllisyys ja solidaarisuus voisivat perustua globalisaatioon, taloudelliseen edistykseen, kasvavaan elintasoon, tieteeseen ja teknologiaan, digitaaliseen viestintään ja internetiin. Rauhan ja oikeudenmukaisuuden maailma ei voi syntyä ilman ihmiskunnan valtavien hengellisten voimavarojen ottamista käyttöön – tämä tarkoittaa uskontoja, niiden kohtaamista ja yhteistyötä. Olemme pyrkineet jatkuvasti tuomaan esille, että toisten ihmisten uskomusten ja arvojen ymmärtäminen on välttämätön edellytys dialogin synnyttämiselle ja rauhanomaiselle yhdessä elämiselle. Usko on asia, joka vahvistaa ihmistoiminnan sitoutumista tekemiseensä; usko laajentaa todistustamme vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Usko tukee meitä pyrinnöissämme silloinkin, kun tilanne näyttää umpikujalta.

Tämän vuoksi ekumeeninen patriarkaatti on ollut ekumeenisten järjestöjen, kuten Kirkkojen maailmanneuvoston, eturintamassa sekä ajanut ja edistänyt kahdenvälisiä keskusteluja ei-ortodoksisten kristittyjen, muslimien ja Lähi-idän juutalaisten kanssa, toimien myös kansainvälisesti. Tämänkaltainen vuoropuhelu ei tarkoita omien uskomustemme tai perinteidemme hylkäämistä tai pettämistä, vaan sen sijaan rohkaisee meitä elämään solidaarisesti kaikkien niiden kanssa, joiden kanssa jaamme tämän maailman. Uskomme, että sopiva vastaus edessämme avautuvaan monisyiseen kriisiin piilee solidaarisuuden kulttuuriin luomisessa ja kehittämisessä. Vakaumustamme ruokkii itse evankeliumin sanoma.

Sana ”solidaarisuus” viittaa yhtäältä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, vapauden ja ihmisarvon puolesta käytyyn historialliseen kamppailuun ja samalla se viittaa ”veljeyden” ajatukseen yhteiskunnallisessa ja poliittisessa mielessä, sellaisena kuin se Ranskan vallankumouksen julistuksessa ”Liberté – Égalité – Fraternité” esiintyy. Toisaalta solidaarisuus myös ilmaisee ajatuksen laista, yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja vapaudesta kanssavapautena, yhteistyöstä yhteisen hyvän eteen ja yhteisestä vastuusta yhteisestä kodistamme (“οἶκος”). Lisäksi solidaarisuus viittaa raamatulliseen veljeyteen, ehdottomaan rakkauteen ja apuun kanssaihmisiämme kohtaan, ja kantaa näin mukanaan aidon vapauden yhteiskunnallista ulottuvuutta ja sen ilmaisua. Tällä tavoin solidaarisuus sanana pitää sisällään kaksi humanismin horjumatonta perusperiaatetta: oikeudenmukaisuuden ja rakkauden.

Solidaarisuuden kulttuurissa ihmisoikeudet voivat toimia universaaleina, humanistisina periaatteina rauhalliselle yhteiselolle ja yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle, edustaen ”ihmisyyden kulttuuria” ja samalla varmistaen ”oikeuden olla erilainen” näiden universaalien arvojen pohjalta. Tässä kulttuurissa ihmisoikeudet voivat myös ohjata yhteiskunnallista ja taloudellista elämää kohti ihmispersoonan arvokkuutta. Ihmisoikeudet toimivat humanistisena kriteerinä reilummalle globalisaatiolle sekä vastauksina uusille uhille, jotka voivat nousta uhkaamaan vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Solidaarisuuden kulttuuri merkitsee elämää, jonka hallitsevana periaatteena ei ole ”vahvimman oikeus”, vaan jota sen sijaan ohjaavat laki ja oikeudenmukaisuus.

Tässä hengessä ekumeeninen patriarkaatti julisti vuoden 2013 ”yleismaailmalliseksi solidaarisuuden vuodeksi”. Paimenkirjeessämme esitimme vakaumuksemme, että käynnissä oleva maailmanlaajuinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen kriisi viestii pohjimmiltaan solidaarisuuden puutteesta. Tarkoituksenamme oli herkistää ihmisiä köyhyyden ja valtavan eriarvoisuuden todellisuudelle. Alleviivasimme tarpeita käynnistää toimia, jotta voisimme varmistaa jokaisen ihmisen oikeuden elämän perustarpeisiin. Meille tämä valtava kriisi näyttäytyy laajempana hengellisenä kriisinä. Ihmiskunta tarvitsee uudistunutta solidaarisuuden kulttuuria, joka muuttaisi ”omistamisen” yhteiskuntaamme enemmän ”olemisen” yhteiskunnaksi.

Tulevaisuutemme on yhteinen, ja myös tie sinne on yhteinen. Yksikään johtaja, valtio, maa tai uskonto, yksikään yksittäinen tieteenala tai instituutio ei voi kohdata nykypäivän haasteita yksin. Tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme yhteisiä päämääriä, tarvitsemme yhteistä ponnistelua. Meitä kutsutaan rakentamaan rakkauden ja ymmärryksen siltoja, ei nostattamaan pelkoon ja tietämättömyyteen perustuvia erillisyyden tai eristäytymisen muureja. Ekumeeninen patriarkaatti kutsuu teitä kaikkia liittymään tähän työhön.

Valitettavasti ortodoksista kirkkoa usein syytetään maailman sysäämisestä sivuun hengellisen elämän tieltä, keskittymisestä jumalanpalveluksiin ja liturgiaan yhteiskunnallisten ongelmiin puuttumiseen sijaan, kääntymisestä yksin tulevan Jumalan valtakunnan puoleen ja silmien ummistamisesta nykypäivän haasteiden edessä. Kuitenkin asia on päinvastoin. Ortodoksisille uskovaisille heidän uskonsa edellyttää ja johtaa oikeaan suhtautumiseen maalliseen todellisuuteen. Uskoa ei voi missään tapauksessa kaventaa yksityisasiaksi.

Arvoisa kuulijakunta,

on sanottu, että demokraattinen yhteiskunta ”elää voimista, joita se ei voi itse luoda.” Hänen korkea-arvoisuutensa, kardinaali Walter Kasper on todennut, että ”jokainen yhteiskunta tarvitsee transsendenssin instituutioita”, jotka tuovat julkiseen tilaan ”jumalallisen ulottuvuuden”. Uskomme, että koko ihmiskunta tarvitsee sellaisen perustuksen, jota Platon kuvailee: ”Jumalan tulee olla meille kaikessa ylin mitta.” Platonin mietelmä on muotoilu Protagoraan ”homo-mensura” -opetusta vastaan, ajatusta, että ”ihminen on kaiken mitta.” Tulevaisuus ei kuulu itse itsensä nimittäneelle ”ihmis-jumalalle”, uudelle Prometheukselle, joka ei välitä tai tuhoaa kaikki rajat ja mittasuhteet. Kaikki yritykset luoda oikeudenmukainen yhteiskunta tarvitsevat jonkinlaisen viittauksen ”Absoluuttiin”. Meille tämä keskeisvoima on kristinusko, jossa raamatullinen traditio, muinaisen Kreikan ajatus vapaudesta ja poliittisesta humanismista sekä roomalaista perua oleva oikeudenmukaisuusperiaate ovat yhdistyneet luovaksi synteesiksi.

Tässä hengessä olemme hyvin epäileväisiä määritelmille, jotka nimittävät nyky-Eurooppaa ”jälkikristilliseksi”. Euroopan maallistunutta nykyisyyttä ei voi erottaa menneisyydestä, jota kristinuskon ympärille rakentunut kulttuuri on innoittanut ja muovannut. Meidän on hyväksyttävä, että kristillisen tietoisuuden haihtuminen Euroopassa merkitsee kielteistä vaikutusta Euroopan identiteetille ja itseymmärrykselle.

Vuosi 1989 merkitsi maailmanlaajuisesti kylmän sodan päättymistä. Tuo hetki ei kuitenkaan merkinnyt ”historian loppua”, markkinatalouden lähtökohtaisesti vääjäämätöntä ja vakaata valtakautta. Se ei myöskään merkinnyt filosofi Karl Popperin luonnostelemaa läntisten demokratioiden mallin mukaisen vapauden ja hyvinvoinnin voittokulkua parhaana yhteiskuntajärjestelmänä, jonka ihmiskunta on pystynyt historiansa aikana tuottamaan. Vanhat vihollisasetelmat vaihtuivat maailmaan, jossa olikin monta napaa sekä maailmaan, jossa vallitsi korostunut tietoisuus kulttuurisista eroista ja sivilisaatioiden mahdollisesta yhteentörmäyksestä globalisaation kehyksessä.

Mikä on ollut uskonnon julkinen rooli tuon suuren muutoksen jälkeisinä kolmena vuosikymmenenä? On selvää, että uskonto on ollut kaksijakoinen tekijä, joka on vaikuttanut sekä paikallisiin että globaaleihin kehityskulkuihin. Nykyään uskontojen tehtävänä on kehittää ja asettaa etualalle rauhantyö ja humanistiset periaatteet, uskontojen oma arvokas hengellinen ja eettinen perinne sekä niiden syvä antropologinen tietämys, jotka kaikki vahvistavat osallisuuttamme ja kamppailuamme ihmisen perimmäisen arvokkuuden puolesta. Usko ja uskonto voi näytellä elintärkeää osaa tietoisuuden kasvattamisessa, dialogin synnyttämisessä ja ihmisiä yhteen tuovana voimana globaalien haasteiden edessä.

Entä mikä on ortodoksisen kirkon asema ja tehtävä nykyisen kriisin aikana?  Monilla alueilla ja aikoina ortodoksisuus oli, on ja tulee olemaan vähemmistöuskonto, jolla on kuitenkin universaali sanoma ja pitkäaikainen historiallisen vaikuttamisen perinne. Lähi-Idän, Kaakkois-Euroopan ja Balkanin alueen tapaisilla seuduilla ortodoksinen usko on muovannut uskonnollista maisemaa vuosisatojen, jopa vuosituhansien ajan. Näillä alueilla haasteet ovat todellisia ja polttavia. Erityisesti Lähi-Idässä kristinuskon selviytyminen on hiuskarvan varassa. Syyrian sodan ja niin sanotun ”Islamilaisen valtion” aikana uutiset ja artikkelit muistuttivat meitä kristittyjen todellisuudesta noilla alueilla ja kristinuskon selviytymistaistelusta sen synnyinsijoilla. Meidän on tärkeää ymmärtää, että noiden alueiden kristityt eivät ole vain historiallinen linkki evankeliumin maailmaan. Heillä on ainutlaatuinen hengellinen ja kulttuurinen perinteensä, ja heissä henkilöityy uskonnollisen monimuotoisuuden arvo ja arvostus.

Nykypäivän maailmanlaajuisen ja globaalin kriisin edessä kaikkien uskonyhteisöjen on uudistettava viestinsä toimimalla myönteisenä haasteena yksilöille ja kansoille ja tarjoamalla vaihtoehtoista elämäntapaa globaalissa maailmassa. Globaali maailma on suonut ihmiskunnalle monia arvokkaita lahjoja, mutta se ajaa ihmisiä elämään vain itsensä vuoksi, jättämään toiset huomiotta, kaikki muut, joiden kanssa maailma on kuitenkin jaettava. Tällä tavoin uskovaisista voi tulla humanistisempia kuin humanistit itse, sillä pyrkimykset yhteiskunnalliseen järjestykseen ja luomakunnan eheyden suojeluun eivät ole vain moraalinen velvoite, vaan Jumalan antama käsky.

Englannin kielestä suomentanut Ari Koponen.