Jumalan kunniaksi, sielun pelastukseksi

Ajankohtaista | 04.02.2020

Lintulan luostarin pappina lähes 40 vuotta palvelleen arkkimandriitta Hermanin ajatuksia eläkevuosien alkaessa.

Isä Herman keljassaan Lintulassa

Arkkimandriitta Herman on tuttu jo useammalle sukupolvelle Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin kävijöitä, sillä hän palvellut Suomen ainoan naisluostarin pappina lähes 40 vuoden ajan. Isä Hermanin palveluvuosien aikana luostarilla on ehtinyt olla kolme johtajaa: igumeniat Antonina, Marina ja Mikaela.

Nuorena miehenä Valamon luostariin asettuneella isä Hermanilla on kytkös myös vanhaan Valamoon, sillä hän on maamme ainoa luostarikilvoittelija, joka on saanut viittakantajamunkiksi vihkimyksen arkkimandriitta Simforianilta. Isä Simforian oli puolestaan viimeinen Kristuksen kirkastumisen Valamon luostarin johtaja, jonka luostarikilvoitus alkoi Laatokan Valamossa.

Isä Herman onkin ollut todistamassa monia vaiheita Suomen ortodoksisen kirkon historiassa ja ennen kaikkea luostariemme elämässä. Vuosikymmeniin on mahtunut niin nousuja kuin laskujakin.

Lintulan luostarin asukkaana

Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin veljestöön kuuluva, mutta kuuliaisuustehtävänsä vuoksi Lintulassa kilvoitellut isä Herman jäi tämän vuoden alusta eläkkeelle. Nyt on aika muuttaa pois Lintulasta. Suuri elämänmuutos – ja kenties myös hyvä hetki arvioida mennyttä ja luonnostella tulevaa.

Isä Hermanilla on kykyä nähdä oma elämänsä laajassa perspektiivissä, osana Lintulan luostarin kehitystä. Tarina alkaa 1970-luvun loppupuoliskolta, jolloin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali vihki munkki Hermanin munkkidiakoniksi ja pian myös pappismunkiksi.

– Kun minua oltiin vihkimässä diakoniksi, vuosi oli 1977. Muistan hyvin, kun Valamon luostarin pääkirkko oli vielä rakenteilla. Siellä, keskellä rakennustelineitä, arkkipiispa Paavali ilmoitti minulle, että hän vihkisi minut diakoniksi. Minä en voinut muuta kuin kysyä: ”Miksi minä?” Enhän minä sitä silloin oikein tahtonut. Arkkipiispa pillastui: ”Et sinä voi piispalle puhua noin. Et voi kieltäytyä!”. Niin minut vihittiin ja pian sen jälkeen sain kuuliaisuustehtävän asettua papiksi Lintulaan. Siitä on nyt kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Arkkipiispa Paavali tapasi muuten sanoa hienosti, että ”älkää purkako viimeisiä telineitä”. Hän oli sitä mieltä, että luostaria pitää aina rakentaa…

Kukaan ei olisi varmasti uskonut, että arkkimandriitta Hermanin pesti Lintulan luostarissa kestäisi lähes neljäkymmentä vuotta. Valamon luostarin vanhojen munkkien keskuudessa varttunut isä Herman ikävöi aluksi omaa kotiluostariaan, mutta ymmärsi pian elämän siellä peruuttamattomasti muuttuneen. Jäljelle jäi vain kaukainen kaipuu menneeseen Valamoon.

– Kun Valamo muuttui matkailukohteeksi, se ei enää kiinnostanut minua. Siellä oli piha täynnä palkattua henkilökuntaa ja munkit olivat vain maskotteina… No, luostarien elämään mahtuu sekä nousu- ja laskukausia.

Kaikki Lintulassa vietetyt vuodet ovat olleet antoisia, toteaa isä Herman.

– Liturginen elämä ei ole muuttunut miksikään, mutta ihmiset ovat muuttuneet. Luostariin on nyt vähemmän tulijoita. Luostarin perheen muodostavat kuitenkin yhä sen asukkaat. Muut ovat vieraita. Luostari tarvitsee silti heitäkin. Menneinä aikoina oli tiettyjä ihmisiä, jotka tulivat kaukaa ja vierailivat Lintulassa aina määrättyyn aikaan vuodesta. He olivat odotettuja vieraita. Heidän joukossaan oli myös niitä, joilla oli yhteyksiä vanhaan Lintulaan ja Terijoen ympäristöön. Näin oli myös Valamossa. No, haudassahan he ovat jo kaikki. Sitten Lintulalla on ollut myös monia tärkeitä tukijoita, esimerkiksi arkkipiispa Johannes ja rovasti Feodor Iltola.

Isä Herman on nähnyt vuosien varrella myös ekumeenisten yhteyksien ylä- ja alamäkiä. Hänen oma asenteensa ekumeeniseen työhön on ollut avoin jo pitkään. Hän on tehnyt vuosikymmeniä yhteistyötä paikallisen evankelisluterilaisen seurakunnan kanssa.

– Aloitin sen aikanaan kyläläisten vuoksi. Täällä ei silloin ollut muuta yhteistä kirkollista toimintaa, kun Heinävedellä vaihtuivat kirkkoherat ja kappalaiset tiheään tahtiin. Aloimme toimittaa ekumeenisia palveluksia hautausmaalla jouluaattona, kun ihmiset käyvät omaisten haudoilla. Näin saatiin tällekin kylälle edes jotakin yhteistä ohjelmaa. Myöhemmin arkkipiispa Johannes oli myös aktiivisesti mukana tässä työssä.

Venäjän kielen taitaja ja venäjänkielisten ystävä

Isä Herman oppi aikoinaan venäjää Valamon vanhojen munkkien keskuudessa ns. korvakuulolta. Se tuo tänäkin päivänä hänen puheeseensa omanalaisensa säväyksen. Vaikka isä Hermanin venäjää voi tuskin sanoa kirjakieleksi, hän tulee aina ymmärretyksi – osin myös avoimen ja ystävällisen luonteensa ansiosta. Hän puhuu sydämestä sydämelle.

Jumalanpalvelusten toimittaminen kirkkoslaaviksi on ollut osa isä Hermanin työtä sekä Lintulassa että seurakunnissa, joissa hän toiminut papin sijaisena.

– Kun minä tulin Lintulaan papiksi, täällä oli joitakin venäjänkielisiä nunnia: igumenia Antonina osasi venäjää, vaikka puhui pääsääntöisesti suomea, skeemanunna Serafima, kanslisti Serafima Jaskanen, nunnat Eugenia ja Antonia olivat ihan venäjänkielisiä, ja osasihan nunna Varvarakin venäjää… Pietarissa Moskovan prospektilla on Kazanin Jumalanäidin kirkko – nunna Antonian isä oli siellä pappina. Jos kävin Pietarissa – silloin vielä Leningradisssa – kävin aina myös nunna Antonian siskon luona. He olivat yhteyksissä keskenään ja toinen aina lähetti toiselle jotain tuliaisia.

Ulkomailla liikkuessa yhteydet ovat syntyneet luontevimmin venäläisiin ja venäjänkielisiin. Isä Hermanin nuoruudessa – 1960-70 -luvuilla – kansainvälinen nuorisotyö oli yksi Venäjän ortodoksisen kirkon keinoista osoittaa vallanpitäjille Neuvostoliitossa asemansa ja roolinsa kansainvälisellä areenalla ja toisaalta estää harvojen hengellisten koulujen sulkemista. Erityisen aktiivisesti yhteyttä pidettiin Suomen ortodokseihin. Tämä johti molemminpuolisiin vierailuihin, joihin myös isä Herman osallistui. Tänä päivänä hänellä on paljon ystäviä niin Suomen venäjänkielisten keskuudessa, kuin Venäjälläkin.

Seurakuntapappina ja munkkina maailmassa

Papillisen uransa aikana arkkimandriitta Herman on joitakin vuosia hoitanut seurakunnan papin tai kirkkoherran sijaisuuksia, kun tarve on vaatinut ja hiippakunnan piispa näin määrännyt.

– Ei se papin työ niin hirveästi poikkeaa seurakunnassa siitä, mitä se on luostarissa. Seurakunnassa on kuitenkin aina etusijalla toiminnallisuus ja toiminta. Jumalanpalvelus on vasta sitten. Luostarissa taas asioiden on oltava juuri päinvastoin: ensin jumalanpalvelukset ja sitten kaikki muu.

Maailma on ollut isä Hermanille samanlainen nöyrän kilvoituksen paikka kuin kurinalainen luostariympäristökin. Vain etäisyydet ja työmatkojen pituus saattoivat joskus yllättää.

– Iisalmessa toimiessani menin kerran Nivalaan. Ehtoopalveluksen jälkeen istuttiin samovaarin kanssa ja keskusteltiin – se oli tällainen perinteinen illanvietto, jossa seurusteltiin ja juteltiin niitä näitä. Myöhemmin kun läksin ajamaan sieltä kotiin näin merkin, että matkaa Iisalmeen oli vielä 130 kilometriä. Oli pimeää, luntakin alkoi sataa. Silloin tuntui että huh, mitäs nyt?

Sielunhoitajana ja rippi-isänä

Kun pappi saa määräyksen naisluostarin paimeneksi, tilanne herättää heti monta kysymystä. Itse määrätty miettii toki omaa kilvoitustaan, mutta samalla myös osaamistaan ohjata toista sukupuolta olevia kilvoittelijoita kohti pelastusta. Kyseessä on hyvin vastuullinen tehtävä. Kuluneiden vuosikymmenien jälkeen isä Herman toteaa, että naisluostariin sopii parhaiten pappi, joka ei puutu mihinkään.

– Niin. Kyllä se on näin, että naisluostarin pappi on rippisuhteessa nunniin, mutta helpompaa on joskus niinkin, että pappi ei ole jatkuvasti heidän rippi-isänään. Lintulassa oli aina ulkopuolinen rippi-isä. Vanhassa Lintulassakin toimi sekä pappeja että kanttoreita, jotka olivat vähän aikaa ja lähtivät sitten taas pois. Mutta luostarissa oli aina yksi pappi, joka vastasi jumalanpalveluksista.

Papin työtä pitkään tehneellä, sosiaalisesti ja verbaalisesti lahjakkaalla isä Hermanilla on paljon rippilapsia: niin yksittäisiä henkilöitä, kuin kokonaisia perheitäkin. Sielunhoito on papin työn keskiössä, eikä sitä ole helppoa järjestellä nyt uudelleen maailmasta käsin. Tosin rippilapset itse pitänevät huolta yhteydenpidosta asettaapa Jumala isä Hermanin minne tahansa.

– Vaikka lähdenkin luostarista pois, sielunhoitotyö ei lopu siihen. Kun uutinen lähtöstäni kiiri ihmisten korviin, niin heti olivat rippilapset liikkeellä. Moni on jo ottanut yhteyttä. Onhan niitä joitakin perheitä, joiden jäseniä olen kastanut ja vihkinyt ja mirhalla voidellut. Tietysti tulen hoitamaan myös hautaamiset, kun sitä nähtävästi toivotaan.

Munkkina ja kilvoittelijana

Luostarikilvoitusta on turha romantisoida. Kyseessä on elinikäinen hengellinen taistelu, johon taistelija ei ole koskaan valmistautunut tai varustautunut parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä taistelu jatkuu pienistä voitoista ja suurista häviöistä huolimatta ”niin pitkään, kun monot liikkuvat”.

Nuorena noviisina isä Herman sai nähdä iäkkäiden Valamon luostarin munkkien arjen kilvoitusta, jota rytmittivät ikivanhaan tapaan rukous ja työ. Hän itse kävi armeijan ja opiskeli ensihoitajaksi, mutta palasi takaisin luostariin, josta oli tullut hänelle koti ja luonnollinen elinympäristö. Vanhenevan veljestön keskuudessa oli kysyntää hänen maallisellekin osaamiselleen. Myöhemmin hänestä itsestään tuli munkki. Pappeuteen vihkimisen myötä hänen taakkansa sen kun kasvoi. Hän joutui kantamaan vastuutta ei vain itsestään, vaan myös muista. Kun isä Hermanilta kysyy, onko hän koskaan kokenut toivottomuuden hetkiä, hän vastaa suorasanaisesti:

– Ei koskaan. Luostarissa käy valtavasti erilaisia ihmisiä. Vaikkei heidän kanssaan etsiytyisi keskustelemaan, heihin törmää ihan väkisin. Luostariasukkaalta ja varsinkin papilta odotetaan vastauksia esitettyihin kysymyksiin. On kuitenkin tärkeää, että pappi jaksaa jatkuvasti täydentää ymmärrystään. Kukaan ei voi olla aina vain antamassa muille jotain: ellei opi itse lisää, niin jossain vaiheessa ammennettava loppuu.

Erityisenä oman jaksamisen voimavarana isä Herman pitää sisäistä rauhaa.

– Pyhittäjä Serafim Sarovilainen on sanonut, että kun itselläsi on rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat. Se on usein mielessäni.

Isä Herman kokee saaneensa voimia myös jumalanpalveluksesta ja rukousteksteistä.

– Anomusektenia minusta on semmoinen oikein syvällinen, jos siihen paneudutaan oikealla tavalla. Ensin anotaan kaikkea mahdollista, ja sitten lopuksi: elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua…

Kristittynä ja munkkina isä Herman kulkee Kristuksen jalanjälkiä niin kun hän itse osaa ja ymmärtää. Se on henkilökohtainen valinta, josta seuraa myös henkilökohtainen vastuu. Munkki kilvoittelee Jumalan kunniaksi ja omaksi pelastuksekseen. Viralliset munkkilupaukset jokainen kilvoittelija toteuttaa aina yksilöllisesti, pyrkien kuitenkin täydellisyyteen omista heikkouksistaan huolimatta.

Kun isä Hermanilta kysyy kysymyksen munkkeuden merkityksestä hänelle itselleen, niin jo kysyessä ymmärtää, että se on ehkä liian yksityinen. Vastaus hämmästyttää kuitenkin yksinkertaisuudellaan.

– Munkkeuden keskeisin juttu on kerrottu pyhittäjä Efraim Syyrialaisen rukouksessa, paastorukouksessa. Sen sanat kuvailevat ja avaavat munkkeuden sisintä parhaiten. Niin. Kun kuuntelee sitä rukousta, niin eikö se ole juuri kaiken lähtökohta: laiskuus, velttous, vallanhimo, turhanpuhuminen? Pyhän Efraim Syyrialaisen rukous on minusta munkkeuden lähtökohta.

Saavutuksista kysyttäessä isä Herman selvästi hämmentyy munkille tyypilliseen tapaan.

– Se on muiden asia puhua siitä, mitä olen ja minkälainen olen. Olenhan minä jotakin tehnyt, mutta kuten pyhä Johannes Krysostomos sanoo Pääsiäissaarnassaan: ”Hän aikomuksetkin palkitsee”.

Tulevaisuuden näkymät

Isä Herman on jo nöyryydessään hyväksynyt tulevan ristinsä jatkaa eläkevuosia Lintulan luostarien muurien ulkopuolella, vaikkei se varmaankaan tunnu hänestä helpolta. Vaikuttaa siltä, että tämä ”eläköityvä luostarikilvoittelija” on sitkeä laatua ja sanansa mukainen mies, joka kantaa vastuun sovituista asioista.

– Nyt on piispamme kanssa sovittu, että minulla on ns. puolen vuoden ”huilausaika”. Sillä välin minä hoidan sen, minkä olen jo aikaisemmin sopinut: toimitin esimerkiksi vanhana Jouluna jumalanpalvelukset venäläisille Tahkolla, kun siitä oli puhetta jo elokuussa. Kesäkuussa on myös sovittuja leirejä, jotka sovitusti pidän.

On tullut aika arvioida, missä voisi jatkossa olla Kristukselle ja lähimmäisille eduksi ja avuksi. Isä Herman ei vielä paljasta, mille paikkakunnalle hän asettuu jatkossa asumaan. Yksi paikka vaikuttaa kuitenkin olevan lähellä hänen sydäntään. Tämä paikka on Puroniemen leirikeskus Rautalammilla. Nuorena aktiivisesti Suomen ortodoksisen kirkon nuorisotyöhön osallistuneella isä Hermanilla on Puroniemessä oma keljakin.

Puroniemessä järjestettävät leirit ovat pääosin seurakuntien järjestämiä. Varsinainen seurakuntatyö ei sen sijaan tunnu nuorta eläkeläistä kiinnostavan niin paljon, että hän olisi heti valmis siihen vahvasti sitoutumaan. Osasyynä siihen on se, että eläkeläisenä kokenutkin pappi joutuu tietyllä tavalla ”ulkopuolisen” asemaan seurakunnan sisäisessä vastuuhierarkiassa. Siksi arkkimandriitta Herman ei aio jatkossa olla ”viides pyörä” missään seurakunnassa, vaikka ilmaiseekin valmiutensa ja halukkuutensa olla avuksi siinä, missä voi.

– Mihinkään seurakuntaan en aio olla sen enempää sidoksissa tai sotkea paikallista menoa. Jos joku sairastaa, niin toki voin olla avuksi.

Loppusiunaus

Kirkon piirissä edeltäjällä on harvoin mahdollisuutta ohjata seuraajaansa jatkamaan siitä, mihin työssä jäätiin. Näin hiljainen tieto jää usein hyödyntämättä, perinne katkeaa ja uusi työntekijä joutuu aloittamaan ikään kuin alusta, puhtaalta pöydältä.

Isä Hermanin lähtöä oli onneksi suunniteltu jo pitkään. Hänen seuraajansa, arkkimandriitta Andreas Larikka on auttanut isä Hermania luostarin jumalapalvelusten toimittamisessa aiemmin useampien kuukausien ajan ja päässyt sitä kautta luostarin sisäiseen rytmiin mukaan. Myös luostarin johtaja, igumenia Mikaela ja sisaristo pitävät hyvää huolta siitä, että uusi pappi löytää luostarista uuden kodin mahdollisimman pian saapumisensa jälkeen.

Isä Herman myös on päässyt ohjeistamaan seuraajaansa. Hän toivottaa isä Andreaksen tervetulleeksi ja siunaa hänet ajatuksissaan uuteen tehtäväänsä.

– Kaikkea hyvää minä toivon hänelle. Ihmisinä me olemme erilaisia. Aika näyttää, vastaako todellisuus odotuksia. Neuvoksi en osaa antaa muuta kuin toivoa sitkeyttä ja voimia. On tärkeää, että jumalanpalvelusten toimittaminen Lintulassa jatkuu.

Entä mikä jäi vielä kesken, mikä jäi kokeilematta? Miten luostarin elämää voitaisiin tukea jatkossa entistä paremmin?

– Luostariin täytyy jatkossa ohjailla uusia ihmisiä. Esimerkiksi seurakuntakuorot eivät ole enää niin isoja, etteivät mahtuisi tänne majoittumaan. Ne voisivat pitää täällä laululeiriä ja laulaa luostarin jumalanpalveluksissa.

Eläkkeelle jääminen on suuri elämänmuutos kenelle tahansa, puhumattakaan munkista, joka siirtyy luostarista maailmaan. Kirkko tuntee kuitenkin myös tämän suuntaisen liikenteen hyvin, sillä esimerkkejä luostarikilvoittelijoiden kääntymisestä kohti maailmaa on pyhien elämänkerroissa enemmän kuin tarpeeksi. Isä Hermanin mainitsema pyhittäjä Serafim Sarovilainenkin avasi keljansa ovet kaikille hänen neuvojaan tai esirukoustaan tarvitseville kilvoiteltuaan vuosikymmeniä luostarissa ja erämaassa. Tällaiseen käännökseen aina liittyy Jumalan kutsu.

Joskus Jumala toimii kovallakin kädellä, heittäen ihmiseen täysin vieraaseen ja joskus vaaralliseenkin ympäristöön maallisten kriisien kautta. Ihmisen omista suunnitelmista ja ehkä toiveistakin poiketen tapahtuva muutos aina tekee kipeää. Vasta aika näyttää, olivatko kyseessä ns. kasvukivut.

– Olinhan minä piispalle jo puhunutkin siitä, että kun täytän 70 vuotta ja samana vuonna täyttyy 40 vuotta papillista palvelusta, niin silloin aion muutenkin vetäytyä aktiivipalveluksesta. Piispa päätti kuitenkin kiirehtiä asiaa ja tässä nyt sitten ollaan. Ainoa asia, mikä tässä nyt kirveltää on se, etten tiennyt viimeistä liturgiaa Lintulassa toimittaessani, että se jäisi viimeiseksi. Vasta kun kiitospuheet alkoivat kaikua kirkossa, minäkin tajusin. Jäi harmittamaan, ettei ilmoitettu, että kyseessä ovat läksiäiset. Mutta onhan se hienoa, että kaikki huipentui Eukaristiaan!

Nyt isä Hermanin edessä on siis uusi hyppy tuntemattomaan. Hetki on vakava, mutta hän suhtautuu siihen rauhallisesti, itselleen tyypillisellä tavalla, pilke silmässä.

– Munkiksi vihkimisen kaavassa kysytään: ”Lupaatko paastoten elää tässä luostarissa tai siinä, mihin sinut kuuliaisuuteen vedoten määrätään, aina viimeiseen hengenvetoosi asti”. Nyt on minut määrätty ulos täältä. Sinne menen avoimin mielin: on tässä edessä koko maailma ja kaikki portit auki.

Alkuperäinen teksti ja kuva: Vladimir Sokratilin